Paavali, tai kuten Uusi testamentti kertoo, alun perin Saul, on monella tapaa historian suurmies. Yksi piirre on viime aikoina puhutellut minua erityisesti. Paavali kertoo omasta nuoruudestaan näin: Kiivaasti minä taistelin Jumalan puolesta — minä kuljin synagogasta synagogaan ja vangitsin ja ruoskitin niitä, jotka uskovat sinuun. (Apt. 22) Hän oli oikeassa, niin oikeassa, että oli valmis vaientamaan kaikki toisinajattelijat. Pieni Jeesuksen seuraajien joukko oli uhka, joka piti raivata pois vaikka väkivalloin.
Kuulostaa kovin tutulta. Sosiaalinen media on täynnä huutamista, jonka tavoitteena on vaientaa toiset. Oikeassa olemisen vimma on liiankin usein saanut myös minut teroittamaan kynää ja hakkaamaan näppäimistöä: minun oikeani on enemmän oikeassa kuin sinun oikeasi. Saul minussa on yllättävän korskea lajittelemaan ihmisiä ja luokittelemaan mielipiteitä. Oikeassa oleminen ei kuitenkaan edistä kirkon missiota.
Huomaan pohtivani dialogia. Miksi on niin vaikea tunnustaa, että toinen ihminen on oikeutettu mielipiteisiinsä, vaikka ne olisivatkin täysin erilaiset kuin omani? Ja kuinka paljon enemmän jokainen saa, kun heittäydymme yhdessä pohtimaan ja jakamaan. Diakonia –lehden ((1/2016) haastattelussa kansainvälistä uskonnollisten ja perinteisten johtajien rauhavälitysverkostoa johtava Antti Pentikäinen sanoo, että ihan kaikkien kanssa on pyrittävä neuvottelemaan. Jos lähtökohtaisesti sulkee jonkun ulos, ei rauhasta voi tulla kestävää.
Eihän se helppoa ole, etenkään silloin, kun toinen tuntuu olevan kiinni. Mutta jos pistää kovan kovaa vastaan, syntyy vain siruja ja halkeamia. Suvaitsevaisuus, pehmoilu tai munattomuus: ihan sama, mitä käsitettä käytetään, ilman avoimuutta ja valmiutta kuunnella toinen toistaan, ei rakenneta minkäänlaista yhteistä tulevaisuutta. Enkä halua sellaista tulevaisuutta, joka on tarkoitettu vain samanmielisille. Silloinhan jäisin todennäköisesti yksin.
Enkä tiedä, kestänkö saulia minussa
.
Viisaita sanoja, kiitos. Taannoin Sana-lehdessä haastateltiin dominikaani-isä Antoine Lévyä. Haastattelussa oli hieno väliotsikko: Totuus tärkeämpää kuin oikeassa oleminen. Nähdäkseni totuuden etsiminen edistää ihmisten välistä vuorovaikutusta paremmin kuin oikeassa oleminen.
” Jos lähtökohtaisesti sulkee jonkun ulos, ei rauhasta voi tulla kestävää.” Rauhasta ei voi tulla kestävää myöskään silloin kun joku itse sulkee itsensä lähtökohtaisesti pois. Tämä huomio linkitti aivoni meneillään olevaan yhteiskuntaneuvotteluprosessiin.
Tässä meillä on kaikilla miettimistä. Kristityt antoivat mieluummin henkensä kuin kielsivät Kristuksen. Olivatko he niitä, jotka jarruttivat kehitystä? Vai mistä oli kyse?
Oliko kyse siitä, uskosta, että Jumalan Sana on Totuus. Kompromisseja voidaan tehdä monella elämän alueella ja monesti pitääkin luopua omastaan, mutta jossain tulee raja siihenkin.