Paavali, tai kuten Uusi testamentti kertoo, alun perin Saul, on monella tapaa historian suurmies. Yksi piirre on viime aikoina puhutellut minua erityisesti. Paavali kertoo omasta nuoruudestaan näin: Kiivaasti minä taistelin Jumalan puolesta — minä kuljin synagogasta synagogaan ja vangitsin ja ruoskitin niitä, jotka uskovat sinuun. (Apt. 22) Hän oli oikeassa, niin oikeassa, että oli valmis vaientamaan kaikki toisinajattelijat. Pieni Jeesuksen seuraajien joukko oli uhka, joka piti raivata pois vaikka väkivalloin.
Kuulostaa kovin tutulta. Sosiaalinen media on täynnä huutamista, jonka tavoitteena on vaientaa toiset. Oikeassa olemisen vimma on liiankin usein saanut myös minut teroittamaan kynää ja hakkaamaan näppäimistöä: minun oikeani on enemmän oikeassa kuin sinun oikeasi. Saul minussa on yllättävän korskea lajittelemaan ihmisiä ja luokittelemaan mielipiteitä. Oikeassa oleminen ei kuitenkaan edistä kirkon missiota.
Huomaan pohtivani dialogia. Miksi on niin vaikea tunnustaa, että toinen ihminen on oikeutettu mielipiteisiinsä, vaikka ne olisivatkin täysin erilaiset kuin omani? Ja kuinka paljon enemmän jokainen saa, kun heittäydymme yhdessä pohtimaan ja jakamaan. Diakonia –lehden ((1/2016) haastattelussa kansainvälistä uskonnollisten ja perinteisten johtajien rauhavälitysverkostoa johtava Antti Pentikäinen sanoo, että ihan kaikkien kanssa on pyrittävä neuvottelemaan. Jos lähtökohtaisesti sulkee jonkun ulos, ei rauhasta voi tulla kestävää.
Eihän se helppoa ole, etenkään silloin, kun toinen tuntuu olevan kiinni. Mutta jos pistää kovan kovaa vastaan, syntyy vain siruja ja halkeamia. Suvaitsevaisuus, pehmoilu tai munattomuus: ihan sama, mitä käsitettä käytetään, ilman avoimuutta ja valmiutta kuunnella toinen toistaan, ei rakenneta minkäänlaista yhteistä tulevaisuutta. Enkä halua sellaista tulevaisuutta, joka on tarkoitettu vain samanmielisille. Silloinhan jäisin todennäköisesti yksin.
Enkä tiedä, kestänkö saulia minussa
.
Sisäisesti rikkinäisen ja identiteettinsä hämärtäneen kirkon on turha lähteä huutelemaan ulospäin.
Sinänsä Urpilainen on oikeassa, että kirkon tulisi olla vakavasti otettava osapuoli arvokeskusteluissa.
Kun kirkko kuvittelee olevansa jokin arvoyhteisö, olisi mukava kuulla missä sen arvot poikkeavat, vaikkapa humanistin arvoista.
Yleensä kirkko vain luettelee liudan mukavilta kuuluvia ’arvoja’ ja kytkee ne itseensä, tajuamatta että nuo arvot ovat lähes poikkeuksetta ns. yleismaailmallisia. Ne eivät ole kristinuskon mukana ’maailmaan tulleita’, eivätkä kristilliset kirkot ole mitenkään leimallisesti niitä edistäneet vaan ’maailmallinen’ on ne kehittänyt ja ’pakottanut’ kirkon jälkijätteisesti omaksumaan ne.
Tuossa on osin vinha perä. Pitäytyessään rooliinsa Kristuksen ruumiina kirkko kyllä automaattisesti säteilee noita humanistienkin allekirjoittamia arvoja, mutta hiitäessään humanistien perässä kirkko näyttää yksinkertaisesti tekopyhältä ja pakotetun jälkijättöisen suvaitsevaiselta. Kirkon sanoma ylösnousseesta Kristuksesta on siis kirkastettava. Vain siitä säteilee kaikki hyvä.
Voi tietysti kysyä, mistä nämä arvot ovat ”humanisteille” tulleet? Monet jäljet johtavat, ei Lutheriin, vaan toiseen teologiin, Lutherin aikalaiseen Erasmukseen.
Sawela: Kristinuskon arvot eivät välttämättä eroa humanistisista muuten kuin pysyvyydeltään. Raamattu asettaa kuitenkin tulkinnanmuutoksille vaikeammin ylitettäviä esteitä kuin vapaasti kunkin yksilön omien aatosten mukaan vaihtelevat humanistiset arvot. Joka tapauksessa kristinuskon arvot ovat niitä, joita kirkko puolustaa, ja on toki ihan hyvä, etteivät sekulaarit arvot niistä nykykyisin monessakaan kohtaa eroa.
Kari-Matti, luitko todellakin viestini?
Nuo hyviksi todetut arvot ovat syntyneet kymmenientuhansien vuosien kehityksen tuloksena. Älä tapa, älä varasta, älä petä sun muut oli ihan käypiä ’arvoja’ jo ennenkuin mistään juutalaisista oli tietoakaan, eli paljon ennen kuin kristinuskon juuret kehittyivät.
Itse asiassa tuollaisia ’arvoja’ noudattavat myös lukuisat sosiaalisesti elävät eläinlajit ja siksi tuo yllä mainittu ’kymmenientuhansien vuosien kehityksen tuloksena’ on rutkasti alakanttiin.
”Nuo hyviksi todetut arvot ovat syntyneet kymmenientuhansien vuosien kehityksen tuloksena. Älä tapa, älä varasta, älä petä sun muut oli ihan käypiä ‘arvoja’ jo ennenkuin mistään juutalaisista oli tietoakaan, eli paljon ennen kuin kristinuskon juuret kehittyivät.
Itse asiassa tuollaisia ‘arvoja’ noudattavat myös lukuisat sosiaalisesti elävät eläinlajit ja siksi tuo yllä mainittu ‘kymmenientuhansien vuosien kehityksen tuloksena’ on rutkasti alakanttiin.”
Eläimiin ja luontoon en tässä lähtisi vetoamaan. Luonto ei toimi mitenkään ”harmonisesti” eikä luonnossta todellakaan päde ”tasa-arvo” tai absoluuttinen ”eläinarvo” (vrt.ihmisarvo)
Päteekö luonnossa periaate ”älä vasrasta” kun luonnossa on maailman luonnollisin asia ottaa toiselta, kilpailla, tappaa sen vuoksi mitä tavoittelee ja mitä toisella on?
”Älä tapa” ja ”älä varasta” ovat ihmisten yhteisöissä periaatteina itsestäänselvältä tuntuvia. Ja niiden voidaan olettaa auttavan ihmistä, yhteisöä ja lajia menestymään ja selviytymään. Niiden noudattamisessa on ”järkeä”.
Mutta mitä järkeä on säilyttää rikollisia vankilassa ja tuhlata siihen valtavasti yhteiskunnan varoja? Mitä järkeä on nähdä suunnattomasti vaivaa tai jopa vaarantaa oma itsensä, elämänsä, turvallisuutensa tai jopa henkensä jonkun pahan ihmisen vuoksi? Menevän äärimmäisyyksiin, lähtevän kauas auttamaan tuntemattomia ihmisiä?
Ei ole välitöntä vaaraa ihmislajin sukupuuttoon kuolemisestakaan tällä hetkellä, joten emme ole varsinaisesti tilanteessa, jossa joka ikinen ihminen on niin arvokas, että hänen vuokseen täytyy pannaa alttiiksi kaikki.
Kristillinen lähimmäisenrakkaus antaa motiivin esim. sille mistä tämä tositarina kertoo:
http://cdon.fi/elokuvat/end_of_the_spear_-_keih%C3%A4%C3%A4n_k%C3%A4rki-4201692
Intiaaniheimo, joka on joutunut väkivallan kierteeseen, ei varsinaisesti ole niin arvokas asia, että heidän auttamisensa parempaan elämään, olisi oman hengen arvoinen.
Mutta tämä osoittaa, että jos ei olisi ihmisiä, joilla on elämää suuremmat motiivit toisten auttamiseen, maailma voisi olla hyvin toisenlainen.
Ei ole koskaan väitettykään, että moraali, etiikka, empatia ym. olisivat tulleet maailmaan kristinuskon mukana.
Ihminen vain syvällä sisimmässään tietää oikean ja väärän. Tietämättä miksi näin on. Mutta ”oikea” ja ”väärä”, ”hyvä ja ”paha” perustuvat joko ihmisen absoluuttiselle arvolle, tai ei lopulta millekään.
Niiden pitäminen pelkkinä ”hyvinä periaatteina” ei lopulta kanna pitkällekään.
SW: ”Mutta “oikea” ja “väärä”, “hyvä ja “paha” perustuvat joko ihmisen absoluuttiselle arvolle, tai ei lopulta millekään.”
Plus sille, että elämällä on jokin syvempi tarkoitus kuin pelkkä ”selviytyminen”
SW:”Intiaaniheimo, joka on joutunut väkivallan kierteeseen, ei varsinaisesti ole niin arvokas asia, että heidän auttamisensa parempaan elämään, olisi oman hengen arvoinen. Mutta tämä osoittaa, että jos ei olisi ihmisiä, joilla on elämää suuremmat motiivit toisten auttamiseen, maailma voisi olla hyvin toisenlainen.”
Elokuvaan liittyen, toivoisin, ettei takerruttaisi vain siihen onko evankeliumin vieminen muille kansoille hyväksyttävää. Vaan siitä onko/olisiko ollut mitään muuta keinoa katkaista väkivallan kierre. Ja olisiko ilman omaa vakaumusta ja kristillistä kutsumusta kenelläkään ollut mitään motiiviakaan lähteä sinne viidakkoon.
Kannattaa katsoa tuo elokuva, jos sen vain jostain saa.
Sari Weckroth:”Päteekö luonnossa periaate “älä vasrasta” kun luonnossa on maailman luonnollisin asia ottaa toiselta, kilpailla, tappaa sen vuoksi mitä tavoittelee ja mitä toisella on?”
Mitä sosiaalisempi ja mitä toisista riippuvaisempi laji on, sitä enemmän myös periaate ”älä varasta” pätee. Tosin lähinnä vain oman lauman tai perheen sisällä. Tämä puolestaan ei eroa paljoakaan ihmisen toiminnasta. Jopa raamatun kontekstissa ”älä tapa” ja ”älä varasta” pätee vain oman heimon (israelilaisten) keskuudessa. Naapuriheimoja sai teurastaa ja heidän omaisuuttaan luvatta omaan haltuun ottaa niin paljon kuin sielu sietää.
”SW: “Mutta “oikea” ja “väärä”, “hyvä ja “paha” perustuvat joko ihmisen absoluuttiselle arvolle, tai ei lopulta millekään.”
Plus sille, että elämällä on jokin syvempi tarkoitus kuin pelkkä “selviytyminen””
Voitko määritellä, että on olemassa absoluuttinen ”oikea” ja ”väärä”? Onko esimerkiksi tappaminen aina väärin? Ja lopuksi, onko elämällä todellakin jokin syvempi tarkoitus kuin pelkkä selviytyminen? Voimme toki määritellä itsellemme jonkin tarkoituksen, mutta biologisesti elämän tarkoitus on vain selvitä lisääntymisikään, lisääntyä ja hoitaa jälkikasvu siihen pisteeseen, että he selviävät itse. Eli siis elämän jatkuminen on elämän tarkoitus.
Henrik Sawela :”Itse asiassa tuollaisia ‘arvoja’ noudattavat myös lukuisat sosiaalisesti elävät eläinlajit ”
Itse asiassa ihmiskunnan kulttuurievoluutio on mielestäni asia, jossa ihminen poikkeaa muista eläinlajeista. Eläinten kohdalla samanlaista ”sivistymistä” ei tapahdu eikä eläinkunnasta löydy mitään vastaavaa kuin mielestäni on ihmiskunnan kulttuurievoluution nykyistä huippua edustava YK:n yleismaailmallinen ihmisoikeuksien julistus.
YK:n yleismaailmallista ihmisoikeuksien julistusta valmistelleen työryhmän vetäjä oli Eleanor Roosevelt, ja että julistus kattaisi kaikkien ihmisten oikeudet, siihen vaikuttivat mm. sekä konfutselaiset periaatteet että Tuomas Akvinolaisen filosofiset näkemykset.
Konfutselainen näkemys on, että on olemassa enemmän kuin yksi perimmäinen totuus ja Akvinolaisenkin mukaan ”on viisi tapaa tiedostaa Jumalan olemassaolo”.
Jännää, että edelleen nähdään, ilmeisesti silkkaa tietämättömyyttä, että kirkon pääasiallisin katsomuspoliittinen vastustaja olisi ollut marxilaisuus tai työväenliike. Ei ollut.
Todellinen, ja ilmeisen voittoisa haastaja kirkolle oli ruotsinkielinen, porvarillinen, naturalistinen liberalismi (ennen sotia esim. Westermarck, Karsten, Landtman jne..) ja sen myöhemmät suomenkielistyneet aatehistorialliset perilliset.
Urpilaisen, Halosen, Heinäluoman tai Rinteen kristinuskoa tunnustavat lausunnot edustavat sitä ylivoimaista valtaenemmistöä työväenliikkeestä, sen molemmista haaroista, joka aina on kuulunut kirkkoon, eikä ole ajanut valtion ja kirkon eroa, uskonnonopetuksen poistamista kouluista tai mitään muuta vastaavaa. Kirkkokin teki takavuosina sen virheen, kiitos kirkossa vaikuttaneen umpiporvarillisen hegemonian, että veikkasi vastustajan väärin. Mielenkiintoinen poikkeus oli Martti Simojoki, jota on arveltu, ihan perustellusti, poliittisilta näkemyksiltään sosiaalidemokraatiksi.
”Arvokeskustelua” joudutaan käymään senkin takia, etteivät talousmallit v. 2008 tienoilla sitten olleetkaan kovin tarkkoja… Mutta tässä nyt ehkä tarkoitetaan eettisempää ja kirkollisempaa keskustelua.
Kristilliset arvot eivät edusta humanismia, eikä evoluutioita, vaan Jumalan Voimaa ja Armoa josta sanotaan: ”Minä olen heikoissa väkevä” Kristinuskon hyvän ja pahan dilemma on paljon syvällisempi, kuin ihmisestä itsestään lähtevät hyvän ja pahan arviot ja sen kautta ammentava maailmankuva ja ihmiskäsitys.
Humanismi on ihmiskeskeinen filosofia, jossa hyvä ja paha on meidän tekojemme ulottuvissa ja helposti määriteltävissä. Kristillinen usko lähtee kokonaan toisesta lähtökohdasta, nimittäin, että ihminen on syntinen ja heikkoudessaan kelvoton toteuttamaan puhtaasti sitä mitä vaaditaan ns. hyvään.
Kristillisen käsityksen mukaan ihminen syntyy kuoleman alle jonkun syyn tähden, kuolema ei ole mikään luonnollinen tapahtuma, kuten evoluutio ajatus opettaa, vaan kuolema on seuraus siitä tilasta missä elämme.
Elämme synnin ruumiissa ja Paavali sanoo: ”Minä viheliäinen ihminen kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista.” Tämän oletuksen humanismi on kokonaan kieltänyt, mutta Kristillisyydessä se on keskeisellä sijalla ihmisen olemuksen mukana. Ihminen on synnin orja, koska tekee vääryyttä tahtoen ja tahtomattaan.
Vai oliko niitä jotka eivät tee koskaan väärin? Eivät sano pahaa sanaa suustaan? Ihmettelen jos on.
Ihminen tekee siis luonnostaan pahaa, muuten meille ei tarvitsisi opettaa hyvää heti jo pienestä pitäen.
On niitäkin, jotka elättävät toivoa, ettei lapselle tarvitse opettaa huomioimaan toisia, vaan oppii itsestään kaiken hyvän. Ei käy hyvin jos noin ajattelee, sillä ei ota totuutta huomioon.
Kristilliset arvot lähtevät siis siitä olettamuksesta, että kaikki ihmiset ovat kelvottomia ja vääryyttä täynnä luonnostaan ja sen tähden ihminen on kaikessa yksinkertaisuudessaan yleensä ahne ja ilkeä, kelvoton auttamaan muita, saati uhrautumaan heikomman edestä, siis ihmisessä ei ole sitä rakkautta mitä ihmiset yleensä pyrkivät esittämään. (tämä on tekopyhyyttä ja ulkokultaisuutta)
ns. Hyvät ja kunnolliset ihmiset, ovat juuri niitä, jotka vaativat muilta näkemättä totuutta itsestään ja joiden kautta heikkoutensa tuntevat ajautuvat eristyksiin ja yksinäisyyteen.
Ns.hyvä ihminen arvio muita itseensä verraten ja on sen kautta muiden tuomarina. Rikkaat arvioivat köyhiä sanomalla, heitä laiskoiksi ja typeriksi koska eivät maksa ajoissa laskujaan. Hyvät ihmiset arvioivat huonoja ja heikkoja samoin perustein ja sanovat mikseivät ryhdistäydy ja elä kuten kunnolliset ihmiset.
Ymmärrän, että kirkon tulisi edustaa muita arvoja kuin maailman humanismia, mutta kirkko on jo pitkän matkaa kulkenut yhdessä humanistien kelkassa.
Kirkon olisi syytä ottaa risti kannettavakseen ja käydä alas kultaistuimeltaan, ei maailmaa kumartaen, vaan Luojan ilmoittamaa Totuutta julistaen.
Evoluutio ei ole myöskään Kristinuskon mukaista, sillä Jumala ei luo uutta kuoleman kautta, muuten Raamattu raukeaa tyhjiin, sillä sanoo kuolemaa vihollisuudeksi. Humanismiin taas sopii hyvin evoluutio, koska vahva ihminen selviytyy ja heikot kuolee pois. Kristinusko opettaa kokonaan muuta.
Kirkon pitää olla mukana arvokeskustelussa, mutta aivan eri näkökulmasta mitä sen monet nykyiset arvovaikuttajat esittävät. Kirkko on humaani, mutta Kristinusko ei ole humanismia.
Harvoin lukee näin vahvaa kommenttia kristinuskon puolesta, joka tarkemmalla lukemisella osoittautuu (todennäköisesti tarkoittamatta) hyvin kristinuskon opettamisen vastaiseksi ja humanismin puolesta puhuvaksi. Ainoa suurempi ongelma, omasta mielestäni, löytyy toiseksi viimeisestä kappaleesta, jossa olet sekä oikeassa, että väärässä. Olet täysin oikeassa, että evoluutio ei ole yhteensopiva kristinuskon kanssa, vaikka niin moni kristitty näin haluaisi asian olevan, mutta kun perusoppi kertoo eläinten ja ihmisen ilmaantuneen maailmaan yhtenä päivänä, ei tästä saa evoluutiota edes toivomalla. Väärässä puolestaan olet humanismin ja evoluution yhteensopivuudesta käytännön tasolla. Et puhu tässä humanismista, vaan sosiaalisesta darwinismista, joka on niin kaukana humanismista kuin olla voi. Humanismin perusta on ihminen ja toisen ihmisen huomioon ottaminen. jokaisella on yhtäläinen ihmisarvo, jota ei saa toiselta riistää.
Juttakin haluaa mukaan jengiin;) Juuri äskettäinhän uutisoitiin siitä, että tosi moni puoluejohtaja on tunnustava kristitty. Minä en vaan meinaa ymmärtää tuota arvojutskaa.
Ajatusleikki:
Olipa kerran pakanamaa, jossa eli onnellinen ja tyytyväinen kansa. Siellä oltiin sitä mieltä, että toisia ihmisiä on kohdeltava hyvin, eikä esimerkiksi saanut tappaa tai varastaa. Tuollaisia juttuja pidettiin tärkeinä arvoina.
Sitten tuli valloittaja, joka enemmän tai vähemmän ystävällisesti ohjasi kansalaiset kristinuskon oppien kannattajiksi. Säännöt ja ohjeet pysyivät samoina, mutta lisäksi piti muistaa rakastaa ja kaikin puolin kunnioittaa Jumalaa. Ja jos sota sattui syttymään, Jumalan nimissä oli toki suotavaa tappaakin.
Kysymys: Missä vaiheessa kuvitteellisen pakanamaan arvot muuttuivat ”kristillisiksi”, ja oliko se hyvä?
Olen uskon puolesta uskontoja vastaan. Ihminen pitää vapauttaa nimenomaan uskonnollisuudesta ja sen mukanaan tuomasta riistämisestä ja valheellisuudesta..
Humanismi on mielestäni myös uskomus, jossa ihmisen ns. hyvyys asetetaan mitaksi, jolla ihmiset arvotetaan sen mukaan miten hyvin ihminen pystyy kohtelemaan toisiaan ja itseään. Jos joku kompastuu, niin hän saa helposti alamitan mukaisen arvon.
Ymmärrän kyllä humanismin perusteet, mutta jos ihminen itse asetetaan hyvän mitaksi, niin käy helposti niin, että lääkäri tutkii itseänsä oman arvionsa mukaan ja toteaa olevansa terve, vaikka on sairas.
Onko olemassa absoluuttista hyvää, mitä se voisi olla?
Humanismi on laaja käsite, mutta itse pidän tietyllä tavalla sen julkilausumaa ihmiskuvaa vääristyneenä, siihen nähden miten ihminen maailmassa toimii.
Ihmisestä lähtevä hyvä tulisi olla meidän aina vapaasti toteutettavissa, jotta ihminen pystyy toimimaan aina oikein halutessaan. Näin täytyisi olla, muuten päädytään siihen tulokseen, että ihminen tekee aina myös kaiken pahan vapaasti omasta tahdostaan.
Miksi maailmassa on niin paljon vääryyttä ja välinpitämättömyyttä, jos ihminen pystyy halutessaan toimimaan aina oikein? Minkälainen meidän vapaus lopulta on?
Itse olen päätynyt siihen, että maailma on pahan vallassa ja tarvitsee auttajan. Ihminen ei itse pysty ja kykene itseänsä pelastamaan, koska ihminen elää valheen vankina.
Olet kirjoituksiesi perusteella ristiriitainen ihminen. Ensimmäisessä puheenvuorossa puolustat kirkon ääntä ja toisessa olet kirkkoa (uskontoa) vastaan.
Humanismi on maailmankatsomus, vaikkakin sitä uskomukseksi voi sanoa. Itse miellän sanan uskomus johonkin kuvitteelliseen ja perusteettomaan, jota humanismi ei ole.
”Miksi maailmassa on niin paljon vääryyttä ja välinpitämättömyyttä, jos ihminen pystyy halutessaan toimimaan aina oikein?”
Vastaat tässä ja edellisessä lauseessa itse omaan kysymykseesi. Kyse on hyvin pitkälti halusta ja tahdosta. Ihminen voi toimia halutessaan oikein ja väärin. Toki aina et onnistu tätä valitsemaan ja päädyt toimimaan oikein tai väärin, kun tarkoituksesi oli toinen.
”Onko olemassa absoluuttista hyvää, mitä se voisi olla?”
Ei. Hyvyys on subjektiivinen käsite ja absoluuttisuus vaatii aina objektiivisen käsitteen.
”Itse olen päätynyt siihen, että maailma on pahan vallassa ja tarvitsee auttajan. Ihminen ei itse pysty ja kykene itseänsä pelastamaan, koska ihminen elää valheen vankina.”
Minkä pahan? Pahuuskin on subjektiivinen käsite. Se mikä sinun mielestäsi on pahaa, ei välttämättä minun mielestäni ole, ja päinvastoin. Toistaiseksi vain me ihmiset voimme auttaa itseämme, kun apua tarvitsemme. Olemme parempia mitä varsinkin kristinusko haluaa meidän uskoa olevamme.
Ristiriitainenpa hyvinkin. Olen Kristitty siinä merkityksessä, minkä olen saanut Jumalalta lahjaksi. Kirkon näen yhteisönä, joka koostuu Kristityistä, joskin sekin on hyvin ristiriitainen koostumukseltaan. On monenlaista mielipidettä ja tulkintaa, vaikka Raamatun ilmoitus on mielestäni lopulta varsin selkeä.
Hyvän ja pahan olemus ei mielestäni ole subjektiivinen, vaikka me sen koemme subjektiivisena. Jos ihmisen mieli olisi vapaa, niin me voisimme toimia myös vapaasti, mutta nähdyn perusteella ihminen toimii itsekkäästi oman edun mukaan, toisista piittaamatta. Tässä en näe mitään erotusta kenenkään osalta, en myöskään itseni. Kun katson ihmiskuntaa ja näen myös itseni sen sisällä, huomaan, että se on sotainen ja kiivas, himojen riivaama.
Hyvyys on mielestäni puhtaan Rakkauden ilmentymä. Rakkauden käsite on mielestäni ytimessä, kun puhutaan ihmisyydestä. Miksi maailmassa on niin paljon pahaa, jos ihminen on hyvä? Miten me näemme hyvän ja pahan? (ikuisuuskysymys)
Kristinuskolla on sanoma Rakkaudesta, joka on meistä riippumaton taho, sen tahtoisin leviävän kaikkialle. En ole kirkkoa vastaan, vaan uskonnollisuutta. Kirkko on hengellinen yhteisö, joka tuntee omat heikkoutensa ja jossa Armo kasvattaa ihmistä. Kirkko on myös kaksi jakoinen, on maallinen ja hengellinen. Siis inhimillisen ristiriitainen, kuitenkin sen sisällä on suunnaton Aarre.
Kuka sen löytää? Löytää Elämän Kristuksessa. Se ei ole uskonnollisuutta, eikä Jumalanpalvonta menoja, vaan köyhistä huolehtimista, kanssa elämistä sairaiden kanssa, omat tarpeet ja himot ja heikkoudet syrjään siirtäen ja tunnustaen.
Kaikki rakkaus maailmassa on alkuisin Jumalan Armosta ja Rakkaudesta Kristuksessa.
”Hyvän ja pahan olemus ei mielestäni ole subjektiivinen, vaikka me sen koemme subjektiivisena. Jos ihmisen mieli olisi vapaa, niin me voisimme toimia myös vapaasti, mutta nähdyn perusteella ihminen toimii itsekkäästi oman edun mukaan, toisista piittaamatta.”
Lähdet mielestäni personoimaan tässä hyvää ja pahaa, mikä on väärä tapa lähestyä asiaa. Vain teot voivat olla joko hyviä tai pahoja, jotka puolestaan ovat subjektiivisia. Toisen kannalta jokin teko voi olla hyvä, mutta sama teko voi toisen mielestä olla äärettömän paha.
Seuraavassa lauseessasi on jälleen ristiriita. Eikö myös itsekkäästi toimiminen ole vapaasti toimimista?
”Miksi maailmassa on niin paljon pahaa, jos ihminen on hyvä? Miten me näemme hyvän ja pahan?”
Kuka sanoo, että ihminen olisi hyvä (tai paha)? Ihminen voi toimia yhteisen edun mukaisesti, jolloin katsomme tämän olevan hyvä, ja päinvastoin. Maailma ei ole mustavalkoinen, olemme kaikki harmaan sävyjä.
Olet oikeassa, hyvän ja pahan kokemuksellisella määritelmällä, emme voi päästä kovin pitkälle.
Onkin parempi puhua oikeasta ja väärästä, jolloin niiden määritelmät täytyy olla sidottuna johonkin määriteltyyn käsitteeseen. Mikä se on, määrittelee myös niiden arvon.
Raamattu puhuu totuudesta ja valheesta, jolloin niiden perusteet riippuvat Raamatun määritteistä, jos pidämme Raamattua satuna, niin sen ilmoitus menee hukkaan. Jos taas totena, niin kaiken alku on määrittelemässä meidän olemuksen ja meidän toiminnan rajat.
Subjekti ei voi tutkia subjektia objektiivina, kuin ulkopuolelta tulevan määritelmän mukaan. Jos voin nähdä itseni Jumalan tekona, niin voin myös elää sen mukana ja nähdä itseni oman itseni ulkopuolelta.
Totuus ja valhe eivät ole hämäriä käsitteitä, jollei usko, että ei ole olemassa mitään totuutta ja valhetta.
Olemassa olollemme kuitenkin täytyy löytyä joku selitys, (totuus kaikesta) vaikka emme saa mitenkään tietää varmuudella, miten kaikki on. Valhe taas on ettei mitään totuutta ole. Näin myös Raamattu opettaa.
Lopultahan asia jää uskon varaan. Elämä on elettäväksi annettu, mutta sen alkuperästä, emme voi saada muuta todistusta, kuin uskon todistuksen, se joko on tai ei ole, siinä mielessä kaikki on mustavalkoista, joko on tai ei ole, mitään harmaata aluetta ei ole. Eli kyse on lopulta siitä mihin me uskomme.
Ihmisiä olemme kaikki, mutta miten me määrittelemme ihmisen, minkälainen ihmiskäsitys ja maailmankäsitys meillä on, se ohjaa ja määrittelee myös meidän hyvän ja pahan.
Kaiken olevaisen takana on uskon mukaan Luoja. Jos ei ole, niin sekin täytyy uskoa, mitään empiiristä todistetta ei kovin helposti voida ottaa esille, jollei todisteeksi riitä, että joku uskoo järjen vastaisesti, vaikka ei näe.
Todisteet täytyy siis olla toisella, etten sanoisi näkymättömällä puolella.
Kiitos muuten hyvistä kommenteista.
Historiallisesti Suomen evlut kirkko on ollut arvokasvattaja nimenomaan osana yhteiskunnan valtavirtaa. Nyt kun yhteiskunnan arvot ovat nopeassa murroksessa, kirkko ei ole löytänyt paikkaansa vastavirtaan kulkijana, vaikka globaalisti ja pidemmällä aikavälillä siihen löytyisi paljon hyviä malleja kirkon sisältä, varsinkin Raamatusta ja alkuseurakunnasta.
Kirkon varsinainen tehtävä ei kuitenkaan ole arvojen määrittäminen, vaan pelastuksen julistaminen yksin armosta. Arvokeskustelu tukee tätä perustehtävää parhaiten silloin, jos kirkko onnistuu osoittamaan, ettei yhteiskunta – tai sen jäsen – noudata edes itse määrittämiään arvoja. Siitähän synnissä nimittäin on kyse: jokaisen tuomitsee hänen oma idealisminsa. Ja siihen lääkkeeksi tarvitaan Jeesusta.
Kirkon historia on käynyt käsikädessä yhteiskunnan päättäjien kanssa, jopa niin , että keskiajalla kirkko oli usein kuninkaan ”paras” kaveri. Papisto oli lukutaitosta ja koulutettua ja kirkko ohjasi monesti valtakuntia. Kirkko on siis ollut vahvasti yhteiskunnan sisällä ja ulkona. Pelastus sanoma on yksin Jeesus. Miten se näkyy arvokeskustelussa?
Kysymys kirkolle kuuluukin miten nämä kaksi puolta osataan kantaa menettämättä uskottavuutta, toisaalta pitäisi olla köyhä, mutta rahaa tarvitaan työhön. Keskiaikainen kirkko sokaistui ehkä juuri valtaan ja rahaan. Onko meille käymässä samoin?
Urpilainen peräänkuuluttaa kirkkoa pitämään meteliä sosiaalisen epätasa-arvon lisääntymisestä yhteiskunnassa. Pystyykö kirkko nousemaan maallistunutta ja ahnetta nykyaikaa vastaan? Millä?
Onko kirkolla esittää mitään muuta kuin: ”Jos olisi rahaa niin olisi valtaa”
Samaa laulua laulaa myös sekulaari yhteiskunta ja kumartaa samalla ahnetta ”petoa”, joka on saanut pian kaiken vallan. ”Kaikki antoivat yksimielisesti vallan pedolle” Ilm.kirja