Suomalaisten vapaaehtoisten SS-miesten teot ovat olleet luupin alla. Näyttöä sotarikoksista on etsitty päiväkirjoista ja kirjeistä. Viimeksi sunnuntain Hesari julkaisi aiheesta laajan, viiden sivun artikkelin.
Lars Kihlström luki Kansallisarkistossa isänsä, SS-mies Lennart Kihlströmin päiväkirjaa. Jutusta käy ilmi, että nuorempi Kihlström, 1970-luvun taistolaiskommunisti, oli etäisissä väleissä isäänsä. Epäilys isän mahdollisista sotarikoksista painoi.
Hänet pysäytti päiväkirjan merkintä 2. päivä heinäkuuta kohdalla: ”Ammuttiin neljä juutalaista.” Pienikokoisessa päiväkirjassa on kullekin päivälle varattu kolme riviä. Siksi merkinnät ovat niukkoja. Kokonaisuudessaan päivän merkintä kuuluu:
”Lyhyt marssimatka. Tie täynnä kolonnia. Ammuttiin neljä juutalaista. Yövyttiin teiden risteykseen.”
Ei lähempiä selityksiä. Näyttää kuitenkin pahalta. Kihlströmin joukko on tehnyt sotarikoksen. Hesarin artikkelin lukija jää kysymään, olivatko kaikki tekoon osallistuneet suomalaisia, kun kerran artikkeli koskee suomalaisten SS-miesten sotarikoksia?
_ _ _
Selitys tulee rivien välissä myöhemmin. Tykistöupseerin koulutuksen Suomessa saanut Lennart Kihlström sijoitettiin SS-Wiking-divisioonan kenttätykistörykmentti 5:een yhdessä kuuden muun suomalaisen kanssa, oman patterinsa ainoana suomalaisena. Suomalaisessa kenttätykistörykmentissä oli noin 1800 miestä.
Patteristo vastaa jalkaväen pataljoonaa ja siinä on tavallisesti kolme tulipatteria, kussakin patterissa ehkä 100-150 miestä. Kun Kihlström käyttää me-passiivia ”ammuttiin”, viittaako hän siinä omaan patteriinsa? Onko Kihlström – yksi sadasta miehestä – osallistunut juutalaisten ampumiseen? Voi olla. Joka tapauksessa HS:n artikkeli pitää Kihlströmiä osallisena tekoon.
_ _ _
Artikkeli poimii toisen merkinnän sotapäiväkirjasta 4. heinäkuuta 1941 kohdalta: ”Tarnopolin yli. Vihollisen kanssa yhteenotto. Tykistö kunnostautui. 6 kaatunutta. Yli sata ryssää ammuttiin. Takaisin T:n ylitse.”
Hesarin artikkeli tulkitsee päiväkirjamerkintää niin, että kyseessä saattoi olla sotavankien ampuminen – sotarikos. Toimittaja vie tulkinnan varsin pitkälle.
Mitä merkinnästä on luettavissa? Kihlströmin kenttätykkipatteri on joen ylityksen yhteydessä ollut taistelussa venäläisen joukkoyksikön kanssa. Kihlströmin joukkoyksiköstä kaatuu kuusi miestä, venäläisiä ammuttiin yli sata.
Mihin viittaa venäläisten ampuminen? Kun kyse on tykistöstä, on luontevaa ajatella, että tykit ampuivat tulivalmistelun venäläisten asemiin. Tässä ammunnassa kuoli yli sata? Taistelussa saattaa kuolla sotilaita molemmin puolin, jopa yli sata, ilman että kyse on sotarikoksesta.
_ _ _
Isoisäni Jussi Lappi-Seppälä kirjoittaa muistelmissaan (Elävältä se maistui. Kirjayhtymä. Helsinki 1972. S. 11) vanhimmasta veljestään Laurista (1894-1935): ”Lauri oli aikamoinen boheemi, ailahtelevainen taiteellinen sielu…Lauri lähti jääkäriksi Saksaan, mutta palasi retkeltä hiljaisesti ja huomaamattomasti jouduttuaan omaperäisten mielipiteittensä vuoksi epäsuosioon jääkärien parissa.”
Hän jatkaa: ”Hämmästyttävän samankaltainen kohtalo oli vuosikymmeniä myöhemmin Laurin monipuolisesti lahjakkaalla pojalla Sakari Lappi-Seppälällä (1920-1966): huikentelevainen, mutta taiteellinen luonne, epäonnistunut sotakoulutusretki SS-Saksaan, vaikea sairaus ja kuolema kesken parhaan miehuusiän.”
Sakari Lappi-Seppälä joutui lähtemään Saksasta loppuvuodesta 1942. Sodan päätyttyä julkaistiin hänen muistelmansa Haudat Dnjeprin varrella: SS-miehen päiväkirjan lehtiä (1945).
Sakari Lappi-Seppälä oli mukana Talvisodassa ja tuli 21-vuotiaana vapaaehtoisena SS-divisioonaan. Haavoituttuaan marraskuussa 1941 hän oli pitkiä aikoja sairaalassa. Lappi-Seppälä kertoo, kuinka hän puhui tuttavilleen sodan aikana näkemistään sotarikoksista ja kirjoitti niistä sodan jälkeen, kun se oli mahdollista.
Lappi-Seppälä todisti juutalaisten joukkomurhaa Tarnapolissa Puolassa. Paikalla olleet suomalaiset kieltäytyivät ampumasta.
Lappi-Seppälä ei erityisesti ihannoi suomalaisia. Hän tuntee toveruutta vain pariin samanmieliseen. Hän kuvaa muiden kansallisuuksien edustajien kärsimystä ja tuntee myötätuntoa sorrettuja kohtaan. Hän kuvaa ilotaloja, joissa miehitettyjen maiden naisten on pakko työskennellä, sekä saksalaisten SS-miesten homoseksuaalisia suhteita.
Lappi-Seppälä kuvaa poliittisia ristiriitoja suomalaisten keskuudessa ja kritisoi natsimielisiä sekä heitä, jotka haluavat etuja ja siksi ilmiantavat suomalaisia saksalaisille.
Miksi Sakari Lappi-Seppälä osoitti kriittisyyttä SS-Saksaa kohtaan? Omien kokemusten lisäksi siihen saattoi vaikuttaa nuoremman veljen, Sampon (1922– 31.10.1944) kaatuminen vänrikkinä Lapin sodassa. Lisäksi on todettava, että Sakari L-S toimi sodan jälkeen Hotelli Tornin markkinointipäällikkönä. Vuosina 1941-44 hotelliin oli majoittunut Wehrmachtin henkilökuntaa ja 1944-47 Valvontakomissio ev. Zdanovin johdolla.
_ _ _
HS:n artikkeli kritisoi André Swanströmin tavoin Mauno Jokipiin Panttipataljoona-tutkimusta vuodelta 1969 suomalaisten roolia kaunistelevaksi tilaustyöksi ja valkopesuksi. Jokipii kun toteaa: ”Wikingin suomalaiset eivät ole mikäli lähteistä ja kertomuksista tiedetään missään joutuneet itse osallistumaan julmuuksien toimeenpanoon.”
_ _ _
Jokipiin muotoilu ”missään” on selvästikin liian ehdoton.Suomalaiset vapaaehtoiset ovat hvyinkin osallistuneet osana muuta joukkoa myös sotarikoksiin. Poikkesivatko suomalaiset vapaaehtoiset sitten mitenkään saksalaisista SS-miehistä, jotka olivat natseja?
André Swanström (Suomalaiset SS-miehet, politiikka ja uskonto. SKHS. 2017) on käynyt lävitse 1 169 suomalaisen vapaaehtoisen SS-miehen palvelussitoumukset.
Selkeästi fasistista poliittista kantaa edustavia oli 537 (45,9 %). Perinteiset valtapuolueet olivat heikosti edustettuina SS-miesten keskuudessa (Kokoomus 5,0 %, Maalaisliitto 0,9 %, Edistyspuolue 0,4 %, Ruotsalainen kansanpuolue 0,3 % ja Sosiaalidemokraatit 0,2 %).
”Jos isänmaalliset ja geneeriset oikeistolaiset luetaan yhteen selkeästi fasististen SS-miesten kanssa, saadaan fasistisen oikeiston lukumääräksi 649, mikä tekee 55,5 %. Palvelussitoumusten avulla pystytään selvittämään yhteensä 746 miehen poliittinen kanta. 423 miehen kohdalla poliittinen kanta jää avoimeksi. … Ei poliittista kantaa tai kanta tuntematon toteutuu siis 423 miehen kohdalla, mikä tekee 36,2 %”. Suomalaiset SS-miehet eivät täyttäneet sitä saksalaisten asettamaa tavoitetta, että 80% olisi fasisteja.
_ _ _
Saksalaiset SS-joukot tunnustivat kristinuskon sijasta germaanista uskontoa. Saksalaisissa SS-joukoissa ei ollut sotilaspappeja. Ulkomaalaisista vapaaehtoisista suomalaiset Ensio Pihkala ja Kalervo Kurkiala olivat ensimmäiset sotilaspapit. Heidän jälkeensä tuli muita sotilaspappeja esimerkiksi ranskalaiseen, ukrainalaiseen ja norjalaiseen SS-joukkoon (Swanström 2017).
Jääkärikapteeni Kalervo Kurkiala oli toiminut sotilaspappina Suomen armeijassa talvi- ja jatkosodan alussa. Hän oli osallisena itä-Karjalan miehitysalueen kastekiistassa, vastakkaisella puolella kuin Mannerheim sekä kenttäpiispa Björklund, ja väistyi Saksaan (Juha Poteri. Suomen sotilaspapisto 100 vuotta. 2018). Vaikka Kurkiala oli äärioikeistolainen, on hän todennäköisesti toiminut suomalaisen sotilaspastorin tavoin, pitänyt hartauksia, siunannut vainajia ja kirjoittanut kirjeitä kaatuneiden omaisille.
_ _ _
Eräs erottava tekijä Suomen armeijan ja muiden Saksan rinnalla taistelleiden maiden välillä oli suhtautuminen juutalaisiin.
Yli 300 Suomen juutalaista sotilasta ja parikymmentä lottaa taisteli sodissa 1939-1945 yhdessä muiden suomalaisten kanssa. Sotilaista kaatui 22 ja haavoittui noin 40. Syvärillä toimi kenttäsynagoga, jossa Isak Smolar toimitti hartauksia. (Juha Poteri. Suomen sotilaspapisto 100 vuotta. 2018. Seppo Simolan kainaloartikkeli, S. 170)
Viereisellä rintamanosalla taisteli saksalainen rykmentti.
Hjalmar Siilasvuon johtamassa III Armeijakunnassa taisteli paljon Suomen juutalaisia. III AK oli alistettu kenraali Nikolaus von Falkenhorstin johtamien saksalaisten esikunnalle Pohjois-Suomessa.
Juutalaiset olivat saaneet kansalaisoikeudet Suomen itsenäisyyden alussa. Suomen marsalkka ja Tasavallan presidentti Mannerheim vieraili Helsingin synagogassa 6.12.1944 ja lahjoitti sinne laakeriseppeleen juutalaisten kaatuneiden ja sotaveteraanien muistoksi.
_ _ _
Suomessa oli ainakin jossain määrin antisemitismiä, mutta myös myönteistä suhtautumista juutalaisiin. Pääministeri Rangell vastasi Heinrich Himmlerin tiedusteluun juutalaisten luovuttamisesta: ”Wir haben keine Judenfrage” – ”Meillä ei ole juutalaisongelmaa”.
Onko joillakin, esimerkiksi talvisodassa taistelleilla ja sitten SS-miehiksi lähteneillä, ollut vastoin natsiaatetta neutraali tai peräti myönteinen käsitys juutalaisista?
– – –
Jälkikirjoitus 23.3.
Euroopassa ja maailmalla hätkähdyttävästi nouseva juutalaisvastaisuus – ja yleensä eri kansanryhmiin kohdistuneet ihmisarvon loukkaukset – muistuttavat, etteivät antisemitismi tai juutalaisten vainoaminen rajoitu vain menneisyyden SS-Saksaan.
Ihminen on manipuloitavissa vihaan ja hirmutekoihin nykyisenä some-aikana tehokkaammin kuin koskaan ennen. Ajattelun ääripäät korostuvat ja maltillinen harkinta sekä toisen kunnioittaminen vähenevät. Jeesuksen opetus rakastaa lähimmäistä – vieläpä vihamiestä – on polttavan ajankohtainen.
Ihan vain noin yleisenä huomiona: Suomi on todella huonosti tehnyt tiliä historiansa kanssa. Kansalaissota on yhä avoin haava. Toisesta maailmansodasta on tähän asti elätelty jotakin Edvin Laineen ’Tuntemattoman sotilaan’ sankarimyyttiä.
Jos joku historiantutkija uskaltaa vähänkään tutkimustensa perusteella arvostella suomalaisten kaikenpuolista hyveellisyyttä ja oikeudenmukaisuutta, niin jo saa päällensä sammiollisen sitä itseään.
Paljon on vielä suomalaisilla tekemistä. Omien virheiden myöntäminen on uuden ja paremman alku.
Kyllä minusta on viime vuosina tehty paljonkin tiliä historian vaikeista vuosista, esimerkkinä Sotasurmat 1918-projekti tai Sisällissodan muistovuoden 2018 monet tapahtumat. Välillä tuntuu siltä, että esimerkiksi nyt käytävässä keskustelussa suomalaisista SS-miehistä on taustalla poliittisia tarkoitusperiä. Se näkyy esimerkiksi vaikenemisena Stalinin Puna-armeijaan värväytyneistä suomalaisista tai desanttien sotarikoksista rajaseuduilla. Desantteihin kuului suomalaisia loikkareita. Kun asuin Sodankylässä 1970-luvulla, olivat Lokan partisaani-iskusta selvinneet ja heidän läheisensä 40-50-vuotiaita. Lasten ja naisten murhista ei etelän intelligentsia, poliittinen aktiivijoukko, juuri puhunut. Sen sijaan lauloi Partisaanivalssia.
Omalla repliikilläni en ollenkaan tarkoittanut, etteikö tekemistä olisi kaikilla rintamilla.
Pekka.
Siinä missä organisaatiot epäonnistuvat, yksityiset ihmiset voivat saada suuria aikaan. Arvostan korkealle esimerkiksi Tyyne Martikaisen ja hänen kaltaistensa sitkeitä ponnisteluja partisaanien suomalaisten siviiliuhrien hyväksi.
Lokan lisäksi on muitakin muistettavia paikkoja. Muun muassa Seitajärven partisaanihyökkäyksestä on lyhyt mutta kattava artikkeli Wikipediassa. (https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Seitajärven_partisaanihyökkäys)
Artikkelissa on viittaus siihen, että 1960-luvulla aika ei vielä ollut kypsä tunnustaa, että uhrien jäänteitä oli löytynyt.
Seija Rantanen: ”Toisesta maailmansodasta on tähän asti elätelty jotakin Edvin Laineen ’Tuntemattoman sotilaan’ sankarimyyttiä.”
Väinö Linna kirjoitti kirjansa osoittamaan sodan mielettömyys. 4. luvun II alaluvussa on kuvaus siitä, kuinka alikersantti Lehto surmasi juuri vangiksi otetun vihollissotilaan ampumalla häntä kiväärillään kahdesti. Viiden läsnä olleen henkilön reaktiot rikokseen selostetaan vuorosanoin ja/tai ruumiinkielen kuvauksin. Kirjailijan loppukaneetti kuului: ”Ja niin hävisi jälleen menneisyyteen eräs teko, josta ei kukaan mitään oppinut, ja unohtamalla oli kaikki hyväksytty.”
Kritiikki, minkä esität, osuu sikäli oikeaan, että kirjan lukuisissa teatteridramatisoinneissa ja filmatisoinneissa en muista yllä olevaa kohtausta nähneeni. Sen sijaan vastustajan sotarikos haavoittuneita kuljettaneen Punaisen ristin merkeillä varustetun sairasajoneuvon tuhoamisesta (14. luku, III alaluku) on ollut mukana poikkeuksetta.
Olet oikeassa Jouni. Toisesta maailmansodasta on tavallaan tehty näytelmä, joka ei vastaa todellisuutta.
Omassa kommentissani halusin tuoda esiin sen, että suomalaisista sotilaista tuotiin sodan jälkeen esiin sankarillisuus, ei aina niitä sodan raadollisia puolia.
Oma isäni oli rintamalla viisi vuotta. Ei haavoittunut fyysisesti, muttei koskaan toipunut sodan haavoista.
Kiitos Jouni hyvistä kommenteista. Korjauksena kuitenkin, että viimeisimpään Aku Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan elokuvaversioon sisältyy kohtaus, jossa Lehto ampuu venäläisen vangin. Hietanen paheksuu ja kysyy: ”Mitä se teki?” – ”Kuoli” vastaa Lehto kyynisesti. Elokuva tuo muuallakin esille inhimillisyyttä ja elämän kunnioittamista sekä kritiikkiä tarpeetonta julmuutta vastaan.
Kansalaissodan yhteydessä suomalaiset teloittivat molemmilla puolilla omiaan ja monta kertaa hyvin löysin perustein. En yhtään epäile sitä että poikkeuksellisissa oloissa suomalaisia SS-miehiä osallistui sekä juutalaisten että kommunistien teloituksiin. Varmasti ei kaikki mutta jotkut. Ja kun jotkut tekevät noin, niin se kiivaissa keskusteluissa tulkitaan että kaikki ovat olleet tekemässä noin.
André Swanström kirjoittaa teoksessaan Hakaristin ritarit Sakari Lappi-Seppälän muistelmateoksesta: ”Lappi-Seppälän teoksen jälkiviisautta on kritisoitu aina Jokipiistä lähtien. Oman tutkimukseni valossa Lappi-Seppälän jälkiviisaus korostuu entisestään, kun huomioidaan, että Lappi-Seppälä ilmoitti palvelussitoumuksessaan poliittiseksi kannakseen kansallissosialismin. — poliittinen takinkääntö vei Lappi-Seppälän sodan jälkeen uusille teille. Takinkäännöstä huolimatta Lappi-Seppälän kirja on merkittävä puheenvuoro ja tärkeä kriittinen keskustelunavaus. ”
Ja: ”Lappi-Seppälän muistelmateoksensa alaotsikko on SS-miehen päiväkirjan lehtiä. Hänen perunkirjoituksensa yhteydessä ei alkuperäistä päiväkirjaa tai muitakaan hänen SS-toimintaansa liittyviä dokumentteja saamani tiedon mukaan löytynyt, joten muistelmateoksen vertailu alkuperäiseen päiväkirjaan ei ole mahdollista.”
En osaa ottaa asiaan kantaa. Muistelmien yksityiskohtaisuus antaa olettaa, että hän on tehnyt muistiinpanoja. Joka tapauksessa 1945 ilmestynyt kirja on varhaisin suomalaisten SS-miesten kuvaus. Toki jälkiviisaus on mahdollista, samoin yksityiskohtien poikkeaminen todellisuudesta.
On otettava kuitenkin huomioon, että Sakari L-S joutui lähtemään Saksasta loppuvuodesta 1942 ja että hänen suhteensa oli jännitteinen ainakin osaan SS-miehistä. Syyt tähän voivat olla moninaisia. Ailahteleva luonne yksi mahdollinen syy. Linjaerot toinen. Hänen asennoitumisensa Natsi-Saksaan on voinut muuttua vielä aiempaa kriittisemmäksi Sampo-veljen kaaduttua Muoniossa lokakuussa 1944?
Tuskin kaikki v. 1945 ilmestyneessä muistelmateoksessa menee kuitenkaan takinkäännön tai jälkiviisauden piikkiin. Ja jälkiviisautta voi olla myös tutkijoilla lähes 75 vuoden jälkeen?
Sakari Lappi-Seppälän ailahteleva luonne, linjaerot, veljen kaatuminen Muoniossa lokakuussa 1944 – kaikki nuo ovat mahdollisia syitä jännitteiseen suhteeseen ainakin osaan SS-miehistä.
Olen samaa mieltä siitäkin, että tuskin kaikki Lappi-Seppälän muistelmateoksessa menee takinkäännön tai jälkiviisauden piikkiin. Ja toki jälkiviisautta voi olla myös tutkijoilla lähes 75 vuoden jälkeen.
Linnan alkuperäinen ja sodan vastainen romaani ei ole se jonka me tunnemme. tuttu on vain se versio, josta sodanvastaisuus on riisuttu kustantajan vaatimuksesta.
Miksiköhän meillä on ryhdytty puolustelemaan suomalaisten ss- miesten tekosia. Siitäkin huolimatta, ettei kukaan voi tietää totuutta. Onko tuo tarve samaa juurta kuin puolalaisten halu väittää, etteivät he olleet mitenkään osallisia holokaustiin?
Se Linnan sensuroimaton alkuperäinen teos on nimeltään Sotaromaani. Siitä tehdyt poistot ovat aika pieniä, olen lukenut Tuntematonta sotilasta ja Sotaromaania keskenään vertaillen. Linna itse hyväksyi ”sensuroinnin” ja piti sitä jopa hyvänä lopputuloksen kannalta.
Muistamme kuinka Toini Havu haukkui romaanin maan rakoon, ja muutamat upseerimme olivat sitä mieltä, etteivät Suomen armeijan sotilaat purnanneet, niinkuin kirja antoi ymmärtää. RUK:ssa muutana vuosi myöhemmin kouluttajamme sanoivat, että Linnan kirja on oivallinen JVTST: n oppikirja.
SS-miesten sotarikosten puolustelu ei ole oikein, mutta oikein ei ole myöskään totuuden venyttäminen syyllisyyden suuntaan silloin, kun näyttö on riittämätön.
Kannattaa muistaa kokonaiskuva. Suomi joutui 1939 provosoimattoman hyökkäyksen uhriksi ja selvisi niukin naukin itsenäisenä maaliskuussa 1940. Varsinainen sankarimyyttimme on ollut talvisota ja on koko lailla ymmärrettävää, että mielikuvaa pienen kansan kaikin puolin puhtaasta taistelusta myös 1941 – 44 on haluttu pitää yllä. Siihen ei sovi osallisuus sotarikoksiin. Vastaavaa myytin ylläpitoa on harrastettu myös jääkäriliikkeen 1914 – 1917 tiimoilta: Matti Lackmanin sankarimyyttiä purkanutta tutkimusta jääkäriliikkeestä on reippaasti arvosteltu tietyiltä tahoilta.
Markon ajatusta jatkaen vielä kokonaiskuvasta: Suomi asettui Saksan rinnalle, koska se merkitsi materiaalisen ja aseavun saamista taistelussa yhteistä vihollista vastaan.
Pohjois-Suomen puolustus oli yli 200 000 saksalaisen käsissä. Mannerheim tunsi tilanteen kuitenkin hankalaksi. Samoin Suomen hallitus, joka vältti juridisen liittosuhteen solmimista, ettei kaatuva Saksa vetäisi siihen sidottua Suomea mukanaam. 1942 alkoivat kulisseissa pyrkimykset irtautua Saksan rinnalta erillisrauhaan.
Kevät 1944 osoitti kuitenkin Saksan aseavun välttämättömyyden, jonka vuoksi Suomen oli pysyttävä Saksan aseveljenä. 1941-44 osallistui Puolassa ja Ukrainassa taisteluihin Saksan joukkojen rinnalla yli 1100 suomalaista vapaaehtoista SS-miestä, joilla oli Suomen hallituksen tuki. Se oli hallituksen näkyvä osoitus siitä, että Suomen poliittinen johto on Saksan rinnalla. Tästä syystä joukkoa kutsuttiin Panttipataljoonaksi.
Saksa vaati eduskunnan vahvistamaa sopimusta, ettei Suomi tee erillisrauhaa Venäjän kanssa. Tilanne ratkesi ennen juhannusta 1944, kun presidentti Ryti uhrautui ja allekirjoitti vaaditun sopimuksen. Sen vastineeksi Suomi sai Saksalta Kannaksen puolustamiseen Rynnäkkötykkiprikaatin ja evl. Kuhlmeyn johtaman syöksypommittajaosaston sekä panssarintorjunta-aseita. Tämän avun vahvistamana Suomi yhdessä Saksan kanssa onnistui torjumaan Puna-armeijan suurhyökkäyksen kesä-heinäkuussa 1944.
Elokuun alussa Ryti erosi presidentin tehtävästään ja Mannerheim nousi presidentiksi. Samalla Suomi alkoi tunnustella rauhaa Neuvostoliiton kanssa. Sota päättyi 4.9.
Voisitko Pekka-piispa valottaa asiaa vähän paremmin. Mihin tarvitsemme rikkumatonta sankarkunniaa? Miksi on tärkeää nostaa jalustalle isiemme teot sodassa. Hehän olivat tavallisia poikia, niin kuin mekin. Olosuhteet tekivät heistä sankareita meidän mielissämme.
Kyllä kai se duuni, jota ne nuorukiset tekivät, ansaitsee muutaman superlatiivin? Minulla oli mahdollisuus kuulla moottorotorpeedoveteraanien kertomuksia. Ei ollut hääviä hommaa, kun kalustoa ei ollut paljoa. Vene sai uuden tykin, mutta kukaan ei kerinnyt neuvoa miten se toimii. Tuli määräys lähteä Suursaarta evakuoimaan. Tiedustelun vajavaisuus aiheutti sen, että vene ajettiin laituriin juuri sille puolelle, missä hyökkääjät olivat, mutta siellä hämmennys oli sniin suuri, että homma onnistui, kun saivat tykin toimimaan jotenkin. Kysyin heiltä, miten ihmeessä pärjäsitte? He sanoivat: Kyllä tämänajan nuoret selviytyvät, jos tilanne tulee. Eivät nostaneet itseään jalustalle. Nöyriä suomalaisia, itse kunnioitan heidän muistoaan. Olen myös hengellisessä työssäni kohdannut veteraanin, joka valitteli, että omatunto syyttää jostain. Sanoin hänelle, että Ristinveri riittää siihenkin, jos on tullut tehtyä jotain ylimääräistä, joka ei olisi ollut välttämätöntä.
Pekka-kaima, ”rikkumaton sankarikunnia” on vähän korkealle viritetty taso. Riittää, että me arvostamme sitä sukupolvea, joka joutui äärimmäisen kovan tehtävän eteen – puolustamaan itselleen rakkaita läheisiä ja maan itsenäisyyttä ylivoimaista hyökkääjää vastaan.
Tehtävät olivat hyvin monenlaisia, rintamapalveluksesta kotirintanmalle, sotateollisuudesta linnoitustöihin ja työvelvollisiin. Monikaan heistä ei pitänyt itseään sankarina. Sankarillista oli kuitenkin meidän näkökulmastamme se, että useimmat täyttivät velvollisuutensa loppuun asti, eivätkä jättäneet tehtäviään.
Totaalikieltäytyminen siihen aikaan nähtiin kannanottona puolustustaistelua vastaan ja Neuvostoliiton puolelle asettumisena. Se merkitsi monelle ankaraa rangaistusta.
Nykyajan individualismi, joka katsoo asioita omasta näkökulmastaan, ei tunne läheiseksi ajatusta velvollisuudesta tai oman henkensä vaarantamisesta yhteiseksi parhaaksi. Siksi myös ”sankarikunnia” on vieras ajatus – se kun edellyttää yhteisöä, joka jakaa saman ajatuksen puolustamisen arvoisista asioista ja arvottaa jotkut ihmiset kunnian arvoisiksi, jopa sankareiksi.
Kun jo neljäs päivä on menossa, saattaa olla, että useimmat ovat jo poistuneet tästä keskustelusta. Sanon nyt sanasen kuitenkin. Pekka Särkiö epäilee ”poliittista tarkoituksenmukaisuutta” niiden taustlla, jotka epäilevät suomalaisten SS-miesten nuhteettomuutta. Saattaa ollakin. Mutta mitä on sanottava Puolustuslaitoksemme palveluksessa olevan kenttäpiispan taka-ajatuksista, kun hän käy kirkastamaan SS-taistelijoiden nuhteettomuutta? Itärintamalla saksalaiset suorittivat systemaattista juutalaisten tuhoamista. Kuinka todennäköistä on, että saksalaisten murhaavassa sotajoukossa mukana ollut pieni suomalaisryhmä, patajoonan verran tai vähän enemmäön, olisi saanut taistelujohdolta erivapauden olla tappamatta juutalaisia. Se on erittäin epätodennäköistä. Saksassa tätä keskustelua käytiin 1990-luvulla. Vastaansanomattomasti todistettiin, että Wehrmachtin sotajoukot samalla, koko ajan tappoivat juutalaisia siviilejä. Saksalaiset ovat kyllä sen verran järjestelmällistä kansaa, että jos suomalaisilla SS-miehilla olisi ollut tästä erivapaus, se olisi myös dokumentoitu. Eli kenellä on todistustaakka asiassa ja miksi kenttäpiispalla on tarve suomalaissotureita kaunistella?
Heikki Palmu :”Eli kenellä on todistustaakka asiassa ja miksi kenttäpiispalla on tarve suomalaissotureita kaunistella?”
Tarvitseeko tuota edes kysyä? Se on teillä, jotka olette syyttäneet suomalaisia maanpuolustajia ja heitä puolustneita natseiksi, vaikka mikään tuomioistuin ei heitä sellaisiksi koskaan ole tuominnut. Pariisin rauhansopimuksen kansainvälisen oikeuden vastaiset sotasyyllisyysartiklat ovat vuosikymmenien ajan olleet propagandanne ”reliikki”.
Heikki, kiitos kommentista. Koetanko kaunistella suomalaisten SS sotilaiden tekoja? Siitä ei ole kyse. Toteanhan paikkansapitämättömäksi prof. Jokipiin sitaatin, joka pyrkii kiistämään suomalaisten SS sotilaiden hirmuteot, ettei niitä ”missään” tapahtunut.
Oma näkökulmani on kritisoida HS:n artikkelin liian pitkälle menevää suppeiden päiväkirjamerkintöjen tulkintaa yhden SS miehen syyllisyyden osoittamiseksi.
Jos joku työpaikalla riemuitsee Suomen jääkiekkomaajoukkueen menestyksestä huutamlla: ”me voitettiin!”, tarkoittaako se, että hän teki itse yhden maalin? – vai että hän samaistuu maansa joukkueeseen?
Lisäksi tuon esille suomalaisen SS-pataljoonan liittymisen laajempaan kokonaisuuteen, Suomen ja Natsi-Saksan epäpyhään suhteeseen. Suomi tasapainoili veitsenterällä välttämättömän Saksan-avun ja poliittisen vapauden välillä irtautua oikealla hetkellä Saksasta ja tehdä erillisrauha Neuvostoliiton kanssa.
Toki Saksan aseveljeys näyttää pahalta. Suomi säilytti kuitenkin liikkumavapautensa tärkeissä kysymyksissä: Suomi ei suostunut esimerkiksi Muurmanskin radan katkaisuun eikä Leningradin valtaukseen. Suomi ei myöskään suostunut luovuttamaan kansalaisiaan, juutalaisia, joista huomattava osa sitä paitsi taisteli Suomen joukoissa.
Tässä tulee nyt sellainen olo kuin poikien piiskaaminen. Jos eivät juuri ole tehneet pahaa, niin ainakin ovat aikoneet. Nyt laitetaan aihetodisteilla raskasta kuormaa henkilöille, jotka eivät enää voi vastata. Kun olivat siellä päin Eurooppaa, missä tehtiin pahoja asioita, niin varmaan hekin…
Lauri nyt sinä vähättelet. Ei ollut poikien leikkiä, kun 6 miljoonaa juutalaista tapettiin ja kymmeniä miljoonia siviiliä ja sotilasta kuoli. Suomessa suomalaisia kaunistellaan. Saksassa saksalaisia ei kaunistella
Kumpi sinusta on parempi tapa?