Se ei ole tunne

Apofaattinen otsikko on dominikaanipappi Martti Voutilaiselta. ”Se”-sanan tilalla Martilla oli kiintymystä ilmaiseva teho- ja tuhoviljelty adjektiivi.

Poimin pitkästä aikaa kirjahyllystä ruotsalaisen Anders Nygrenin klassikkokirjan Agape and Eros. Piispa Nygrenin historia kiintymystä, tahtovaa ja ihmisystävällistä tarkoittavien sanojen varianteista on romanttinen.

Voiko yksi sana olla uusi käsky (Joh. 13:3), joka täyttää (Matt. 5:17) vanhan oikean käytöksen opetukset? Luterilainen Nygren päätyi roomalaisen lain logiikkaan: myöhemmin säädetty laki syrjäyttää aikaisemmin säädetyn (lex posterior derogat legi priori). Keskiajan perinteessä tunnetaan myös toinen tulkinta: vanhemmat säädökset ovat primäärisiä, ”älkää lisätkö niihin mitään älkääkä poistako niistä mitään” (5. Moos. 31:1).

Uuden käskyn ja vanhan käytöskoodin kanssa kamppaillaan samoin periaattein: säännöt ovat kirjallisessa muodossa sitä, mitä on kirjoitettu sydämiin. Moraalilaki kävi keskiajalla dialogia eksaktin ja olosuhteita arvioivan tulkinnan kanssa. 1800-luvulla suhde muuttui. Olosuhteiden arvioiminen korvattiin ensin kohtuullistamisella ja sitten ihmisystävällisyydellä. Sitten tuo uusi filantropian käsky syrjäytti koko vanhan lain.

Nygrenin kirjan julkaisuvuonna (1953) tehty suomennos ortodoksisen jumalanpalveluksen loppusiunauksesta toteaa, että Jumala pelastaa ”ihmisrakkaudessaan”. Nykykäännös olisi ehkä vähemmän tulkitseva: pelastakoon meidät, koska on ”ihmisen ystävä”.

”Missä yhteisö, siellä myös laki” (ubi societas, ibi ius). Miksi käytännön oikeamielisyys kiinnostaa harvoja aktiivikristittyjä? Sen sijaan kaikkien huulilla on kiintymystä, halua ja ihmisystävällisyyttä ilmaisevat tunnetilat.

Nykykristillisyys lähtee oletuksesta, että ihmiset ilmaisevat kiintymystä toisiaan kohtaan. Idän perinteessä jumalanpalveluksissa toistetaan psalminjaetta ”opeta minulle käskysi!” (Ps. 119:12). Nuo oikeamieliset säädökset opettavat, miten tulla toimeen muiden kanssa, vaikka ei voisikaan osoittaa heihin syvää kiintymystä.