Se löytyi-kampanian kumppaneitten lausumia:
Piispa Häkkinen on ilmaissut mielipiteenään, että ”Olennaista ei loppujen lopuksi olekaan ihmisen oma usko vaan uskon kohde: Jeesus Kristus.”
Kumpainenkaan ei ole toista olennaisempi, koska kumpikaan ei yksin hyödytä ketään, eikä mitään. Häkkinen kallistaa asiat sakramentalismiin päin.
Toinen samalla perustalla seisova on Sansan Mikko Matikainen, joka keventää henkilökohtaisen osuuden, eli keventää vastuuta uskon vastaanottamisesta, ”uskoon tulo tai uskon löytymisen tapa ei ole tärkein juttu, vaan jatkuva suhde elävään Jumalaan Jeesuksessa Kristuksessa.”
Ei ole suhdetta, ei hetkellistä eikä jatkuvaa, ellei olla tultu uskoon, muutettu kulkusuunta. Se on, ikävä kyllä, ihmisen ”työ”.
On kuitenkin huomioitava, että evlut kirkko, sakramentalismin perustajiin kuuluvana, ”sallii” uskoontulon(kin). Onko siitä annettava tunnustusta? On sikäli, että lapsikaste ja autuuttava ehtoollinen ei ole etu eikä haitta raamatullisesti. Jumala näkee sydämeen, ihmisen salatuimpaan asti, mistä asti Hän etsii motiivimme.
Onko usko edun tai haitan asia? Onko uskosta hyötyä? ”Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.”
Martti,
yritin kohdistaa siihen pelastavaan uskoon, mitä kaste tai kastamattomuus ei saa aikaan.
Tämä usko on Jumalan Pojan usko, lahja, joka alkaa toimia Armosta, joka pelastaa.
Vain uskosta on todellista ”hyötyä”, vrt. Hebr.11:
6 Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät.
Pelastukselle Jeesus ilmoittaa kaksi ehtoa: Kasteen ja uskon (Mark. 16:16). Näistä kumpikin on välttämätön, mutta kumpikaan ei ole yksinään riittävä ehto pelastukselle. Kasteessa Jumala ottaa kastettavan, iästä riippumatta, lapsekseen, Kristuksen Kirkon jäseneksi. ”Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta” opettivat kirkkoisät. Tähän universaalikirkkoon kuuluvat kaikki Kristukseen uskovat tunnustuskunnat. Kastetta ei siis saa uusia, vaikka kristitty vaihtaisikin jäsenyytensä tunnustuskunnasta toiseen. Pelastavan uskon ydin on usko ristiinnaulittuun ja ylösnousseen Kristukseen. Uskon lujuus ei ole olennaista, vaan ainoastaan uskon kohde. Vähimmillään on kyse siitä, että osaa anoa apua Herralta (Room. 10:13) Uskoa ei ihminen voi ottaa itselleen, vaan sen saa aikaan Pyhä Henki. Vielä on syytä huomauttaa että lapsen usko on aidointa uskoa, jonka Jeesus asettaa aikuisillekin esikuvaksi (Mark. 10:15)
”Pelastukselle Jeesus ilmoittaa kaksi ehtoa: Kasteen ja uskon…”
Unohdit, että Matteus 24:n mukaan Jeesus sanelee pelastuksen ehdoksi myös sen hyvän , mitä ihminen lähimmäisilleen t e k e e . ..
”Sillä ei ole hyvää puuta, joka tekee huonon hedelmän, eikä taas huonoa puuta, joka tekee hyvän hedelmän; (Luk6:43). Eikö se ole pikemmin siis niin, että tehkää puu ensin hyväksi, että myös sen hedelmä olisi hyvä.
Tarkoitatko Kosti että v a i n uskovainen ihminen kykenee tekemään niitä tekoja, joita Jeesus Matteus 24:ssä pelastuville ehdoiksi asettaa?
Edelliseen Hebrealaisille-kirjeen kohtaan vedoten, joutuu toteamaan, että Häkkinen ei ole oikein ollut ”jyvällä”, mitä on henkilökohtainen usko, minkä Jumala Henkensä kautta vaikuttaa. Sen ensisijainen tarkoitus on uskon lahjana saaneen oma pelastus,
ENSIKÄDESSÄ ja siitä todistaminen.
”Ensisijainen tarkoitus on uskon lahjana saaneen oma pelastus ja siitä todistaminen.” Tämä on mielestäni hyvin itsekäs näkökulma uskoon ja pelastukseen. Uudessa testamentissa liitetään pelastukseet usein perhe, ihmisryhmä tai kansa. Luvataanhan siellä maailmankin pelastuvan: ”Nyt emme enää usko vain sinun puheesi perusteella. Me olemme nyt itse kuulleet häntä ja tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja.”
Uskoakseni ”kansa” koostuu yksilöistä. Perheessäkin on yksilöitä, vaikka ”perhe” on perinteisesti ollut myös jonkinlainen ”yksi kokonaisuus” – lienö enää (kauan), on oma kysymyksensä. Uskotaanko siihen?
Voidaan toki pohtia, onko usko yksilöllistä vai kollektiivista. Kollektiivista uskoa en oikein täsmällisesti ymmärrä – muutoin kuin tilastollisena käsitteenä – tai sitten vain jonkinlaisena kulttuurisluonteisena perinteenä, ”uskona”.
Toisekseen, yksilön usko vaikuttaa perheeseen ja kansaankin (sikäli kuin sitä termiä ei pidetä liian ”nationalistisena” käsitteenä).
Sovellettavat arvot perustuvat uskoon; käyttäytymiseen toki voidaan vaikuttaa myös ”houkutteleminen” erilaisilla palkkioilla, sanktioilla ja pakottamallakin – yksilön uskottuja arvoja vastenkin. Jonkun vallanhallitsijan (yksilöllinen) usko voi siis ryhmien käyttäytymiseen vaikuttaa, jos yksilöt uskovat vallankäyttäjiin – tai niiden toimittamiin sanktioihin ja/tai antamiin etuihin. Näihin kritikuntakin lienee syyllistynyt historiansa aikana: ”kenen maa, sen uskonto” -tapaisilla ajattelukuvioilla. Ja on sanottu, että ”kansa uskoo…”. – Uskoo, jos edes tietää tai ymmärtää, mihin julkilausuttu usko pohjautuu. Onko ”kansa” uskonut enemmän inhimillisiin auktoriteetteihin vai Jeesuksen sovitustyöhän?
Joten ei yksilönäkökulma itsessään tee uskosta itsekästä – jos uskon kohden on ”hyvä”. Usko ”hyvään” saa aikaan hyviä hedelmiä, usko ”ei-niin-hyvään” saa aikaan huonompia hedelmiä.
Martti,
Martti, ellei itsekästä puoleltasi, niin ainakin tarkoitushakuista, ”liitetään usein …”. Evlut/RKK- oppi hoitaa sellaista, minkä vain Jumala Henkensä kautta vaikuttaa siellä, niissä, jotka sen itsessään sallivat. Jumala ei kietaise uskoon ryhmittäin, vaan yksi kerrallaan. Jumalan työ vasteenotetaan ilolla (asmenos). Elikkä tämä ihmisen tärkein tapahtuma alkaa ja jatkuu Jumalan ja ihmisen yhteistoiminnalla. Vain uskoontullut voi evankelioida, kertoa pelastavasta Armosta muille.
1900-luvun alun Hengenvuodatuksen levitessä Suomeenkin uskovia koki Pyhän Hengen kasteen ja paljon muotojumalisia tuli uskoon ja saivat Henkikasteen. Mm. paikkakunnalla Keskipohjanmaalla, uskoontulleet menivät oitis kertomaan ilosanomasta kirkkoherralleen. Hän ilmoitti, että moinen on loputtava tai heidän poistuttava kirkon toiminnasta. Jumalan työ kuitenkin jatkui entistä voimakkaampana ja kokoukset jatkuivat ulkopuolella kirkon tilojen. Samaa neuvottiin muuallakin ja lempeämmät ”lohduttivat”, että kyllä se siitä tasaantuu. Ei tasaantunut vuonna 30 helluntain jälkeen missään ja on edelleenkin merkittävä liikehdintä.
Herätys jatkuu aina omakohtaisen kokemuksen kautta, todistamalla, jakamalle muille, mikä ei ole itsekkyyttä.
”Herätys jatkuu aina omakohtaisen kokemuksen kautta, todistamalla, jakamalle muille, mikä ei ole itsekkyyttä.” Juuri näin. Kristittyä ei kuitenkaan ole kutsuttu todistamaan omaa pelastustaan vaan Kristusta. Ei se omakohtainen kokemuskaan tosin kauas kanna ilman seurakunnassaan vaikuttavan Jumalan tukea.
”Uskoakseni ’kansa’ koostuu yksilöistä.” Niin ja yksilöt muodostavat ’kansan’. Ihminen on ’laumaeläin’. Muodostamme yhteisöjä ja tarvitsemme toisiamme.
En tajua mitä ongelmaa Reijo M. näkee sakramenteissa. Kuulostaa siltä, että hänen mukaansa niissä ei ole mukana ollenkaan Jumalan sanan lupauksia, jotaka niissä selkeästi kuitenkin lausutaan ja uskolla vastaan otetaan.
Pekka,
Sakramentaalinen usko on kasteessa saatu, ja kohde on pääsääntöisesti muutaman päivän ikäinen lapsi, jonka kaltaisten on Taivaan Valtakunta, ennen kastetta. Tietysti kaste ei heidän osaansa paranna eikä pahenna. Ehtoollisen sanotaan puhdistavan synneistä, eli evlut ja katoliset idässä ja lännessä.
Nämä eivät ole apostolien ja profeettojen päälle perustettua uskoontuloa, siksi ne ovat ongelmallisia, jos niissä sanotaan olevan pelastava ja puhdistava voima.
Silti luterilaisia, kuten sinä, ilmoittautuu uudestisyntyneitten joukkoon ja näin muodostavat kirkosta uloskutsuttujen Seurakunnan.
”Ehtoollisen sanotaan puhdistavan synneistä.” Niin sanotaan, nimittäin Jeesus sanoo näin (Matt. 26:27,28). ”Sitten hän otti maljan, kiitti Jumalaa, antoi heille ja sanoi: ’Juokaa tästä, te kaikki. Tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi.'”
En ole koskaan tuollaista opetusta kuullut, että itse ehtoollisessa olisi joku puhdistava voima. Noin asian voi joku tietysti käsittää, jollei ole itse uskossa ja käy ehtoollisella ikäänkuin puhdistautumassa.
Japanissa on temppeli jossa voi pyhää vettä suussaan purkuttamalla puhdistauta kaikesta pahasta, mitä on sanonut.
Vanhat luterilaiset ovat opettaneet ja opettavat yhä, että sana – saarnattuna, luettuna, kasteessa, ehtoollisessa ja ripissä – sekä synnyttää että vahvistaa uskoa, koska Jumala jakaa niissä kaikissa syntien anteeksi antamusta. Samalla on olemassa tiettyjä eroja kasteen ja ehtoollisen välillä. Esimerkiksi niin, että ehtoollista ei ole tarkoitettu evankeliointivälineeksi vaan uskon vahvistamiseksi.
Ilmaisu synnistä puhdistaminen on ehtoollisen yhteydessä vähän epätarkka mutta kyllä Herramme on asettanut ehtoollisenkin syntien anteeksiantamuksen ateriaksi.
Jokainen voi uskoa pelastukseen, se ei vaadi muuta kuin sen, että lopettaa uskomisen ikuiseen helvettiin.
Tarja,
Pelastus on uskosta, Jeesuksen lahjoittamasta uskosta. Kun sen hylkää, niin lausumallasi pärjää kuolemaan asti.
Tarjalle, ja lopettaa sen Venäjän trollina olemisen.
Uudestikaste ja lapsikasteen hylkääminen on juuri se ihmisen ”oma työ,” koska siinä ei jää enää Jumalan armotyölle sijaa.
Samuel,
Ihmisen ”oma työ” ei ole sama kuin suostua yhteistyöhön eli työtoveruuteen Jumalan kanssa. Tuo työtoveruus on haluamista Jumalan johdattaa.
Kysymys tarkasta uskoontulohetkestä ja -ajoitettavasta pelastuskokemuksesta tuli kristinuskoon 1700-luvun loppupuolella metodismin mukana. Sitten Uutta testamenttia alettiin tulkita tämän 1700 vuotta nuoremman ajatuksen avulla: se luettiin Raamatun teksteihin. Vaikka itsekin olen nimenomaan kokenut tällaisen uskoontulon keväällä 1986 kannattaa huomata kaksi asiaa.
Ensinnäkin jo Uusi testamentti puhuu pelastuksesta kahdessa eri merkityksessä. Yhtäältä sillä tarkoitetaan hetkellistä pelastumista/kääntymistä/uskoontuloa. Toisaalta sillä tarkoitetaan pelastuksen lopullista saavuttamista ja toteutumista (”taivaaseen pääsemistä”).
Toiseksi on hullua vaatia, että kaikilla kristityillä olisi täsmälleen samanlaisia kokemuksia ja tuntemuksia. Raamattu kun ei kerro, milloin vaikkapa se yksi kymmenestä spitaalisesta jotka Jeesus paransi, tuli uskoon. Sama pätee sokeaan Bartimeukseen Jerikossa ja moneen muuhun. Filippin Lyydian ja vanginvartijan kohdalla asia on suhteellisen selkeä. Mutta Paavalinkin uskoontulohetkestä on suomalaisessa herätyskristillisyydessä kaksi erilaista ja vieläpä hyvin perusteltua näkemystä. Olen myös kohdannut monia kristittyjä, jotka ovat koko ikänsä olleet sanan kuulossa ilman mitään selvää uskoontulon ajankohtaa. Piispa Häkkinen on aivan oikeassa. Meidän ei tule eikä tarvitse uskoa omaan uskoomme vaan Kristukseen. Toiset kasvavat uskoon prosessina, toiset ovat tehneet selkeitä päätöksiä. Vaikka me uskomme ja joskus teemme ihan uskon ratkaisuja tai päätöksiä, tärkeintä on Jumalan työ: usko tulee kuulemisesta ja kuulemisen vaikuttaa Kristuksen sana.
Usko näyttäytyy niin yksinkertaisena asiana, että meidän on vaikea sitä käsittää. Kyse on vain tarttumisesta sanan suuriin lupauksiin ja sen hyväksymistä, että ne lupaukset koskevat minuakin. Olisiko juuri tuon asian käsittämätön yksikertaisuus esteenä sille, että moni jättää tilaisuuden uskoontulosta käyttämättä ?
Olen samaa mieltä, että usko on niin yksinkertainen asia, että siksi se on niin vaikea omaksua.
Sekin taitaa vaikuttaa esteenä, että uskoontulosta maalaillaan toisinaan niin epätodellisen romanttinen kuva, että asian yksinkertaisuus kätkeytyy ylisanojen alle.
Pikemminkin taitaa olla niin, että uskoon ”hurahtaminen” tekee hyvistä tyypeistä ihan outoja.
Romantiikka on aika kaukana niiden kokemuksista, joiden seurustelu- tai muu parisuhde loppuu hylätyksi tulemiseen kun kumppani ei halua jatkaa uskoon tulleen ja parannuksen tehneen kanssa.
Pekka,
”Tarttua” on todellakin hyväksymistä Jumalan ilmoitukseen, Evankeliumiin. Evankeliumi ei ole pelastusväline, niinkuin sakramentit määritellään. Evankeliumi on sanoma pelastuksesta.
Sakramentaalinen uskoontulo perustuu ihmisen työhön toiselle ihmiselle. Miten voit puhua uskoontulosta ja ihmetellä, että karsastan, eli en hyväksy sakramentteja, armovälineitä, joita Luther nimitti ”tartuntapinnaksi”.
”Sakramentaalinen uskoontulo perustuu ihmisen työhön toiselle ihmiselle.” ’Sakramentaalinen uskoontulo’ on outo ilmaus. Sakramentit eivät kuitenkaan ole ihmisen työtä toiselle ihmiselle, vaan seurakunnan välittämää Jumalan lahjaa. Seurakuntahan on Kristuksen ruumis. ”Kristus on seurakunnan pää; onhan hän seurakunnan, oman ruumiinsa, pelastaja (Ef. 5:23).
Juuri näin, Martti P. Ehkä blogistimme luulee, että luterilaisessa kirkossa olisi käytössä parannuksen/katumuksen sakramentti kuten vanhassa äitikirkossamme. Sakramentaalisuus taitaa olla sopivan epätarkka synonyymi harhaopille ja epäilyttäville käsityksille kuten ”liberaaliteologia”, ”korvausteologia” ja ”homofobia” tai ”fundamentalismi” toisille.
Reijo ei ole oikein kartalla, siinä mitä eri kirkkokunnat opettavat. Sitten hän käyttää meille kovin vieraita termejä, mitä ehkä helluntailaisuudessa käytetään ja yrittää niiden kautta määritellä muita.
Manttäri
”Pelastus on uskosta, Jeesuksen lahjoittamasta uskosta. Kun sen hylkää, niin lausumallasi pärjää kuolemaan asti. ”
Niinhän minä sanoin, että pelatukseen on helppo uskoa, lakkaa vain uskomasta helvettiin. Te ette kuitenkaan pysty siihen, eikä sille mitään voi, se on Jeesuksen lahja, että te uskotte, helvettiin. Pelko on rangaistus jostakin, jota teidän kannattaa miettiä. Synneistä ehkä.
Tarja,
Sinulla ei ole helvettiä eikä Jeesusta. Siksi, miksi puhut ”Jeesuksen lahjasta”?
Kuoleman jälkeen ei tarvitse ”pärjätä”.
Tuo on totta, silloin joudumme Jumalan eteen tuomittavaksi, myös trollit joutuu sinne.