”Se on niin vaikeeta, niin vaikeeta…” sanoi muutama vuosi sitten yksi lähimmäinen uusien haasteiden edessä. Mutta ei aina uusi ole vaikeaa, vaan vaikeata voi olla vanhan tunnistaminenkin
uuden ajan aallokossa.
”Se on niin vaikeeta, niin vaikeeta,” nähtävästi heilläkin, jotka ovat johtoasemissa kirkossamme. Ne asiat, jotka ovat keskusteluissa näyttävästi tällä hetkellä esillä, tulevat harvemmin keskeisimmiksi kylätiellä, naapureita kohdatessa tai päivän keskusteluissa. Monilla on halu tehdä oma sormen jälki kirkon sisälle, uudistaa omalla tavalla. Yrityksissäkin, pienimmässäkin, ovat omat johtajansa. Ei sinne päästetä ketä tahansa ehtoja panemaan, sääntöjä uudistamaan ja vaatimuksia sanelemaan. Ja kirkko on muuta kuin yritys. Ei se voi taipua joka tuulen mukaan. Minkä kokisimme kirkon keskeisimmäksi sanomaksi, jos nyt joutuisimme ensimmäistä kertaa kohtaamaan tämän hetken kristillisyyden? Vai onko sen tunnistaminen ”liian vaikeeta.”
Toivottavasti kirkko on monille rakas. Sillä ”kirkkohan on syntisten sairaala”, ja sairaita on tänä aikanakin pilvin pimein. Körttiseuroissa veisataan:”Parantavalla sanalla ja läsnäolollasi Virvoita meitä kaikkia, Niin että haavojasi ja pyhää ristinkuolemaa me taitaisimme julistaa palamiseesi asti.” Tuntuuko teksti vanhentuneelta, tai liian surulliselta? Vai kenties ajankohtaiselta?
Se ei ole ’liian vaikeeta’ tunnistettavaksi, että pihallamme aukeaa Jumalan luoma ihana maailma..Että Hänen luomaansa on kaikki – jopa ihminen. Että Jumala rakkaudestaan antoi oman Poikansa pelastamaan ihmisiä – minutkin ja että Hän tekee yhä Henkensä kautta työtään. Ja että Jumala itse antaa uskon. Siitä saan iloita ja olla onnellinen.
Minä olen ihmetellyt tuota sairaala-sanaa. Eikö sairaalaan mennä saamaan hoitoa ja paranemista. Jos syntisyys on parantumaton sairaus, niin sehän pitäisi sitten olla nimeltään saattohoitola, mutta kuka siellä sitten hoitaa, jos kaikki ovat sairaita yhtä aikaa?
Luther se aikanaan sanoi, että seurakunta on suuri sairastupa (Krankenstufe).
Toki sairasta tulee auttaa paranemaan – jos se on mahdollista.
Sairautta (ja vammoja) on monenlaisia. Osa on parannettavissa, osan kanssa on vain opittava elämään. Tunnen kroonikoita, jotka osaavat hoitaa toisiaan. Vertaistuki voi antaa arvaamattomasti elämänlaatua, mistä monet sairaus- ja vammaisyhdistykset, varmaan myös hoitajat, voivat varmaan kertoa enemmän. Tai vanhat pariskunnat, jotka vielä pärjäävät kotona toisiaan tukien.
Usein on sairaan luona käynnin jälkeen olo kuin Anna-Maija Raittilan virressä 428:5
”Tässä valtakunnassa ovat heikot vahvoja, sairas terveen parantaa, saaja auttaa antajaa.”
”Parantavalla sanalla ja läsnäolollasi..” veisataan virressä, jota lainasin. Monissa muissa virsissä parannettava, ihminen, on Jumalansa, Parantajan, edessä.
Hoidettava on Hoitajansa käsissä. Näin kyllä koen myös päivittäisessä elämässäni, niin täällä arkipäivän keskelläkin. Saan ja saamme olla Jumalan hyvässä huolenpidossa. Tuo Lutherin sana on varmaankin hyvin monille meille tuttu.