Vietin lapsena paljon aikaa musiikkiharrastuksen parissa. Soittaminen oli upea mahdollisuus, mutta myös aika vakavaa. Kurinalaisessa musiikkiopistossa joka iikan tulevaisuudennäkymiksi maalailtiin klassiseen musiikkiin suuntautuvan ammattimuusikon uraa. Käytetyn pedagogiikan tai auktoriteettien kyseenalaistaminen ei kuulunut pelin henkeen. On toki ihan totta, että tullakseen eteväksi muusikoksi, täytyy harjoitella ja paljon. Taisi kuitenkin käydä niin, että muutamilta katosi siinä prässissä musisoimisen ilo.
Itsekin otin aikuiseksi kasvaessa hieman etäisyyttä klassiseen musiikkiin. Vasta aikuisena olen tohtinut ajatella, että musiikissa viimeistelemätönkin jälki voi tuottaa iloa. Koulukuntiakin on monia: joku hakee täydellistä teknistä suoritusta, toinen tarttuu hetkeen ja improvisoi. Nykyisin minua viehättää monen jazz-muusikon tapa kuvailla musiikkia: sävelet ikäänkuin ovat jo valmiiksi olemassa ja soittajan tehtäjäksi jää toimia välikappaleena ja kaivertaa ne jostain esiin.
Kirkolla ja kanttoreilla on paljon tekemistä sen kanssa, että olen löytänyt kerta toisensa jälkeen tien takaisin musiikin tekemisen kauneuteen. Kun ei enää tarvitse hermoilla ammattilaiseksi ryhtymisestä, voi vain nauttia ja ihmetellä silloin tällöin esiin nousevia mahdollisuuksia laulaa tai soittaa oma osuutensa, usein juuri kirkon piirissä.
Viimeisin soittelutuokio tuli vietettyä tammikuisena pyhänä, kun teimme Jarkko Siekkisen tuoreesta kappaleesta oman sovituksen pienellä nuorten porukalla. Video annettiin Heli Inkisen arkkipiispanvaalikampanjan käyttöön, mutta minusta kappale on niin tarttuva että sen soisi jäävän elämään vaalin jälkeenkin.
