Vireä seitsenkymppinen syntyi vuonna 1943. Kätilönä oli piispa Sormunen ja uuden tulokkaan ”pyöräytti” tähän maailmaan sen aikainen kirkolliskokous. Kyse on siis päätöksestä, joka velvoitti seurakuntia perustamaan diakonian virkoja. Säädös tuli voimaan 1944.
Toki päätöksen taustalla oli 1800-luvun puolivälin jälkeen perustetut diakonissalaitokset ja vuosikymmenien keskustelu seurakuntadiakoniasta, mutta tämä yksi pieni päätös oli seurauksiltaan merkittävä suomalaisen seurakuntadiakonian kehittymiselle. Päätös kytki diakonian selkeästi seurakunnan toiminnaksi, mahdollisti resurssit ja työn pitkäjänteisen kehittämisen paikallisseurakunnissa.
Nyt 70 vuotta myöhemmin kirkolliskokous on saman pykälän äärellä. Tällä kertaa ilmeisesti poistamassa sitä. Kirkolliskokouksella on edessä isoja päätöksiä seurakuntarakenteesta ja Suomen ev. lut. kirkon tulevaisuudesta. Sen rinnalla päätös poistaa diakonian viran pakollisuus kirkkojärjestyksestä tuntuu pieneltä. Jos pieni päätös 1943 sai aikaan suuria, mitä pieni päätös 2014 voi saada aikaan?
Kirkolliskokoukselle on esitetty puitelain hengessä, että seurakunnille jäisi kyllä velvollisuus varata riittäviä resursseja mm. diakoniatyön hoitamiseen. Onhan diakonia toki tärkeä osa seurakuntien työtä ja merkittävä syy seurakuntalaisille kuulua kirkkoon ja maksaa kirkollisveronsa.
Ajatus resurssien varaamisesta on kaunis ja toki ihan kannatettava. Tähän liittyy tosin pieni ongelma. Tilastot (sakasti.evl.fi) nimittäin osoittavat, että esimerkiksi vuosien 2011-2012 välillä pappien määrä on vähentynyt 1,7 %, nuorisotyöntekijöiden määrä on kasvanut 2 %, lapsityöntekijöiden määrä on vähentynyt 3,2 %, hallinnossa työskentelevien määrä noussut 1,4 % ja diakoniatyöntekijöiden määrä on pudonnut 6 %. Jostain syystä henkilöstövähennykset ovat osuneet jo nyt varsin runsaasti diakoniatyöntekijöihin.
Takaako pelkkä maininta resurssien varaamisesta oikeasti riittävät resurssit diakoniatyöhön vai pitäisikö se pyrkiä määrittämään tarkemmin? Yksi malli olisi ihan säädöstasolla sitoa diakoniatyöntekijöiden määrä vaikkapa seurakunnan alueella asuvien määrään siten, että jokaista alkavaa 3 000 asukasta kohden on yksi diakonian virka (dtl.fi). Siinä olisi selkeästi sanottu, mitä tarkoittaa resurssien varaaminen ja mikä on kirkon tahto panostaa diakoniatyöhön.
Onko seitsemänkymppinen nyt saattohoidossa? Toivon että ei ole, vaan kirkkojärjestyksessä säilyy edelleen kohta, jonka mukaan seurakunnassa tulee olla diakonian virka. Jos kirkolliskokous päättää toisin, toivon päättäjille viisautta pitää diakonian puolta siten, että ammatillinen, osaava seurakuntadiakonia säilyy ja sitä tekemässä on riittävästi diakoniatyöntekijöitä.
Diakonialla on raamatullinen pohja. Alkuseurakunnassa valittiin ensimmäiset diakonit hoitamaan määrättyjä asioita,että apostolit voivat keskittyä omaansa.
Yksi asia vain mietityttää. Ne seitsemän diakonia valittiin henkilöistä, jotka olivat uskossa ja täynnä Pyhää Henkeä. Nykyisin joskus puhutaan, ettei kirkon työntekijän tarvitse kuulua kirkkoonkaan. Se ei tietenkään Pyhän Hengen suhteen sano mitään, mutta tuntuisi paremmalta, jos olisi kaikki kirkon jäseniä tehtävästä riippumatta.
Diakoniaa varten varatut resurssit ovat utopiaa, joka ei toimi arkipäivässä. Vanhukset ym. diakonian kohderyhmät kaipaavat ihmistä, kohtaamista ja kanssakäymistä. Siinä sekä hoidettava että hoitaja kokevat aidosti elävänsä.
Kysyn vain, miksi yleensä hallintoon lisätään väkeä, vaikka kenttä voi huonosti?