SEKAISIN MARISTA

Mietiskelin tämänpäiväistä hienoa piispanvihkimystä hieman lestadiolaisuuden ja körttiläisyyden välisen suhteen näkökulmasta, johon se ei sinänsä palaudu. Kirjoitan ajatuksiani alle toivoen, että ulkopuolinen näkökulma ei olisi erityisemmäksi loukkaukseksi.

On paradoksi, että Lars Levi Laestadius oli 1800-luvun herätysliikenimistä ainoa modernissa viitekehyksessä elänyt pappi.

Hän tunsi hyvin kartesiolaisen lääketieteen ja sovelsi sitä oman toimintansa analyysiin. Hän kuvasi hengellisen kokemuksen sydänkohtauksena ja tarkasteli sen aivofysiologisia taustoja, keksi veridopingin ja tarkasteli vieraiden planeettojen uskontoja. Hänen kirjansa Hullujenhuonelainen on samalla virkistävä ja joka sivulla hekotusta synnyttävä tutkielma.

Kaikki muut herätysliikejohtajat operoivat perinnäisen, jostakin keskiajalta periytyneen ajattelutavan piirissä.

Laestadius oli merkittävä ruumiinteologi, ylivoimaisesti paras Suomessa koskaan. Hänen perinnössään otetaan syliin. Körttiläiset eivät tee niin, heidän perinteessään heitetään olalle ja kannetaan kotiin.

Jos Laestadiukselle ruumis oli kaiken uskonnollisen kokemuksen keskeinen orgaani, Paavo Ruotsalaiselle se oli arka ja vauhko, risujen repimä raato haisevainen, jonka kyky aistia on loppunut henkisen kivun myötä.

Näine ajatuksin laitan tähän pitkän esitelmän, jonka pidin jo vuosia sitten lestadiolaisen liikkeen monista suuntauksista yhden, uusheräyksen, kesäpäivillä.

Juontui mieleen, että piispa Mari Leppäsen vihkiminen Turun piispaksi voi ehkä olla aika nerokas veto. Jos lestadiolainen herätysliike, joka on oikeastaan ainoa elossa oleva herätysliike, kulkisi samanlaisen tien kuin uusi piispa, se ehkä voisi olla hieno voima muillekin kuin sen piirissä eläville.

Tämä olisi kiinnostavaa. On vanhentunut näkemys, että Suomen ev.lut. kirkko olisi herätysliikkeiden kirkko.

Se on sosiologisesti katsoen pienryhmien kuten Hiljaisuuden liikkeen, Sateenkaaripappien, Tuomas-messun ja sen tapaisten ryhmien yhteisö. Mutta sen laidoilla elää jatkuvasti viimeinen elinvoimainen ja suuri herätysliike, lestadiolaisuus, monine erilaisine ryhmittymineen. Siitä on ollut paljon kirjoituksia ja sen suhde valtakirkkoon on jännitteinen.

LARS LEVI LAESTADIUS JA PAAVO RUOTSALAINEN – YHTEINEN TEEMA, ERI NÄKÖKULMA

Hannu Raittilan herätysliikkeitä, erityisesti lestadiolaisuutta kuvaavassa romaanissa Ei minulta mitään puutu on kohta, jossa lestadiolainen sähköyrittäjä koettaa tuoda pohjalaiseen körttipitäjään sähköt. Kesken innostuneen esittelyn körttiläinen nousee pimeydessä paasaamaan Jobin kirjan sanoin: Sinäkö sidot Seulaset, sinäkö sanot lumelle ”tule” ja se tulee?

Kuvaus on osuva. Lestadiolaisen herätyksen keskeinen taustaoletus on modernismi ja luonnontieteellinen suhtautuminen todellisuuteen. Liikkeen nimihahmo Laestadius oli Uppsalan yliopistossa koulutettu kasvi- ja kansatieteilijä, joka pappina toimiessaan joutui kosketuksiin myös ranskalaisen tutkimusretkikunnan kanssa. Hänen palkittiin tästä korkealla kunniamerkillä.

Körttiläisyys taas on kasvanut sellaisesta postillakirjallisuuden kautta välittyneestä hengellisen elämän tulkinnasta, joka palautuu antiikin ja keskiajan hengelliseen perinteeseen. Postillat, joita vanhat körtit lukivat olivat nimittäin tekstuaalisia kopioita vanhemmasta kirjallisuudesta, joka niihin oli siirtynyt erityisen Johan Ardtnin välityksellä.

Paavo Ruotsalaisen ei ollut oppinut. Hän oli liikkuvamielinen talonpoika, joka tunsi kyllä Raamattunsa ja hartauskirjallisuutta, mutta hänellä ei ollut käytössään sellaisia teoreettisia välineitä, jotka Laestadius oli hankkinut itselleen.

Heidän suhteensa on kuin lääkärin suhde kansanparantajaan.

Laestadiuksen kirjoittama Hullujenhuonelainen –niminen, 800-sivuinen tutkielma on suomalaisessa teologianhistoriassa poikkeuksellinen: se ennakoi monia nykyisessä teologis-kirkollisessa keskustelussa esille tulleita teemoja, kuten aivotutkimusta, tunnetutkimusta, uskon fysiologisten ulottuvuuksien tarkastelua jne.

Paavo Ruotsalaiselta on jäänyt jäljelle satakunta lyhyttä kirjettä – niiden joukossa myös kiivassanainen haukkumakirje Laestadiukselle -, joista ei muodostu kovinkaan selvää kuvaa siitä, miten hän ajatteli.

Se, mikä molempia yhdistää, liittyy aatehistoriallisesti yhteiseen aiheeseen. He molemmat sijoittuvat teologiseen virtaukseen, jota oppikirjoissa nimitetään nimityksellä ”theology of heart”, sydämen teologia.

Sillä on taustansa keskiaikaisessa teologiassa, mutta se alkaa erityisenä teologianhistoriallisena ilmiönä vallata alaa 1600- ja 1700-luvuilla, jolloin sen tunnetuimmiksi edustajiksi tulevat Nikolas von Zinzendorf, Pierre Poiret sekä Jonathan Edwards.

Sekä Lars Levi että Paavo muotoilivat tämän aatevirtauksen keskellä omaperäiset näkemyksensä samasta teemasta, Paavon jäädessä antiikin ja keskiajan ajattelumaailman jälkimaininkeihin ja Lars Levin tieteellistäessä ja modernisoidessa käsillä olevan kysymyksenasettelun.

Esitän seuraavassa ensin lyhyesti Laestadiuksen teoksessaan Hullujenhuonelainen muotoileman teorian. Tämän jälkeen esittelen Paavo Ruotsalaisen hajanaisia mietelmiä samoista teemoista ja lopuksi vertailen heidän ajatteluaan hieman.

Hullujenhuonelainen: Lääketiede ja psykologia Raamatun rinnalle

Laestadius esittää kirjoittaneensa tutkielmansa teoreettiseksi perusteluksi kohua herättäneille saarnoilleen. Hän perustelee näkemystä, jonka mukaan Raamatun- ja uskontulkinta tulee sitoa psykologiaan ja lääketieteeseen ja irrottaa filosofien ja teologien olettamuksiin perustuvista teoretisoinneista. Hän esittää listan lähteitä, oman aikansa ajankohtaista tutkimusta.

Laestadius esittää, että lääketiede perustuu kokeisiin ja havaintoihin, joiden avulla se voi todistaa kantansa. Filosofia ja teologia ovat heikkoon lääketieteelliseen tietoon liittyvää spekulaatiota.

Laestadius omaksuu erityisesti inhimillisestä tunne-elämästä näkemyksen, johon on vaikuttanut kartesiolainen lääketiede. Sen piirissä ruumis nähdään eräänlaisena koneena. Kullakin tunteella eli passiolla on oma elimensä. Laestadius viittaa niin kokeellisiin tuloksiin kuin maailmanhistoriallisiin esimerkkeihinkin. Hyvyys ja pahuus sijaitsevat ihmisen tunne-elämän keskuselimessä, sydämessä. Julmuus, tyrannia ja itsekkyys sijaitsevat maksassa, mustasukkaisuus ja viha sapessa, voitonhimo ja ahneus mahassa ja kunnianhimo pernassa.

Kuningas Kustaa Adolf yski sappea suuttuessaan ja Robespierre, kunnianhimoinen vallankumouksellinen, oli pernatautinen. Itse Saatana asuu Laestadiuksen mukaan peräsuolessa.

Laestadius keskustelee laajasti, osittain harhaanjohtavasti, filosofisten ja uskonnollisten mielen teorioiden kanssa. Vaikka hän liittyykin kartesiolaisen lääketieteen perinteeseen, hän ei hyväksy Descartesin näkemystä sielusta ruumiista erillisenä substanssina. Hän paikoitellen kyllä viittaa ”metafyysiseen minään”, mutta hänen tarkastelunsa edellyttää, että sielu on organismina ja hermotoimintoina selittyvän ihmisen elämän prinsiippi.

Laestadius on vitalistinen materialisti. Toisin sanoen ihminen on fysiologinen kokonaisuus. Myös hänen mielensä voidaan selittää fysiologina toimintoina. Se, että hän elää, edellyttää kuitenkin selittämättömän elämänvoiman. Elämänvoimaa, joka muistuttaa Vanhan testamentin luomiskertomuksessa esiintyvää elämän henkeä, Laestadius kutsuu sieluksi. Sielu on ruumiin elämä. Sielullisena, elämän voiman liikuttamana ruumis itse kykenee ajattelemaan ja tahtomaan.

Laestadius esittää aatehistoriallisesti radikaalin näkemyksen: tunteet eli passiot ohjaavat ihmistä. Perinnäinen augustinolainen teologia ajatteli juuri toisin päin. Sen mukaan järki ohjaa ihmistä. Mikäli järki ei niin tee, ihminen elää vääristyneesti.

Augustinuksen mukaan syntiinlankeemus on sitä, että kolmitasoinen platonistinen sielu, järki-tahto-halu, kääntyy päälaelleen ja halut alkavat hallita ihmistä järjen sijasta. Platonistis-augustinolaisessa perinteessä pelastuminen liittyy siihen, että sielun järjestys palautetaan: järki alkaa uudestaan hallita tahtoa ja haluja.

Laestadius ei usko, että pelastumisessa on kyse samasta mekanismista kuin augustinolaisessa perinteessä. Pelastumisessakin tunteet määrittävät tahdon ja järjen, mutta kyse on uusista fysiologisesti koettavista tunteista.

Sydämen sovitus veridopingina

Koska tunteet ohjaavat ihmistä, niiden luonne on erittäin tärkeää. Luonnolliset tunteet ovat synninalaisessa tilassa muuttuneet kuitenkin ”perkeleiksi”, seitsemän kuolemansynnin muunnelmiksi. Laestadiuksen mielestä on kohtalokkaan tärkeää, että tunteet muuttuvat.

Tunteet syntyvät Laestadiuksen mukaan mielikuvien ja havaintojen avulla. Hän kirjoittaa: ”Näyttää todennäköiseltä, että havainto vaikuttaa ensiksi aivojen vastaanottavaan (perseptiiviseen) elimeen, mistä vaikutelma siirtyy ruumiin vastaanottavaan (suskeptiiviseen) elimeen saaden aikaan muutoksen sen elimen toiminnoissa. Tämä muutos välittyy hermoreaktioina aivoihin herättäen siellä tunteita, haluja ja ajatuksia.”

Kuvaus on suurin piirtein sama kuin Rene Descartesin kuvaus tunteen synnystä. Descartesin teoriassa niin sanotut elonhenget siirtävät ruumiin informaation kuitenkin aivoista käpyrauhasen kautta ruumiittomaan sielusubstanssiin. Hänelle tunne on sielun havainto edellisen tapaan kuvatuista ruumiillisista muutoksista, jotka puolestaan ovat aiheutuneet aistihavainnosta. Laestadiukselle riittää fysiologinen selitys, aivot.

Uudenlaisten tunteiden synnyttämisessä olennaista ovat uudenlaiset mielikuvat. Niitä tietysti herätetään elämänmuodollisin keinoin, saarnaamalla sekä jakamalla sakramentteja. Kun sydän, tunne-elämän keskus, on luonnollisten eli perkeleellisten tunteiden valtaama, se elää ristiriidoissa. Sydämen sovitus on perkeleellisten passioiden korvautumista kristillisillä tunteilla. Sydämen vanha saatanallinen veri sovitetaan Jeesuksen nimessä ja veressä. Tämä yliluonnollinen veridoping on fysiologinen tapahtuma ja siihen liittyy sydäninfarktin oireita.

Tunnevaikutukset siirtyvät ”orgaanisesta” elämästä ”hermoelämään” verenkierron välityksellä. Uudenlaiset tunnevaikutukset puhdistavat veren, joka niitä kuljettaa. Vaikka Laestadius hylkääkin katolisen transsubstantiaatio-opin, ehtoollisessa mielikuvana oleva ”aate” vaikuttaa fysiologisesti henkilöön. Sovitus Jeesuksen nimessä ja veressä muuttaa ihmisen luonnollista verta uusien tunteiden syntymisen ja liikkumisen avulla.

Sydämen sovitus sydänkohtauksena

Sydämen sovituksen alkaessa ihminen joutuu uusien mielikuvien aiheuttaman ”herätyksen” tilaan. Sydämessä tapahtuu tunnettavia fysiologisia muutoksia. Sydän tuntuu kovalta, kylmältä, paisuneelta, aralta ja raskaalta. Fysiologiset muutokset synnyttävät kuolemanpelkoa. Tämä taas vaikuttaa takaisin elimistöön laajalti tunnettavina väristyksinä. Henkilö kokee puistatusta ja hänen sydämensä tuntuu kuumalta. Tulee tunne, että sydän liikkuu rinnasta kohti kurkkua.

Mainitut fysiologiset tekijät muodostavat hurmoksen. Siihen liittyvät eri elimissä tuntuvat väristykset ovat kiinnostavia. Niitä on lestadiolaiseen herätykseen liittyen nimitetty myös hypyiksi. Jotkut hypyt ovat kylmiä hyppyjä. Niitä on henkilöillä, jotka vain matkivat sovinnon veridopingia, mutta eivät oikeasti koe sitä.

Herätyksen ja uudestisyntymisen tunnettavaa fysiologista prosessia seuraa varsinainen sydämen sovitus. Laestadius kirjoittaa: ”Tunnettavaa sovitusta kutsutaan armonmerkiksi, joka muodostuu nopeasti yllättävästä taivaallisen suloisesta, autuaallisesta tunteesta, joka voi kestää tunnista kolmeen vuorokauteen sen mukaan, onko herännyt ollut kovemmin vai lievemmin lain alla.”

On paikallaan huomauttaa, että uskonnollinen tunne omaa pelastumista koskevana varmuuden kriteerinä, armonmerkkinä, ilmestyy kristillisen teologian työstettyihin aiheisiin 1100-luvulla Petrus Cantorin kirjoituksissa. Se esiintyy sitten merkittävien teologisten kirjoittajien kirjoituksissa Lutheriin, Calviniin ja Jonathan Edwardsiin asti.

Olen toisaalla (A Study on Religious Emotions, 2000) osoittanut, että kukaan asiaa käsitellyt ei kyennyt ratkaisemaan aiheeseen liittyviä ongelmia. Yksi ongelma liittyy juuri ”hypyn” ja ”kylmän hypyn” väliseen suhteeseen. Hyppy ja kylmä hyppy näyttävät samanlaisilta. Niiden ero on se, että ensimmäinen liittyy Pyhän Hengen toimintaan ja jälkimmäinen ei. Ei ole arviointiperiaatetta sille, mitkä tunteet ovat Pyhän Hengen aiheuttamia ja mitkä eivät.

Lääketieteellinen usko on yhteensopimaton kuolleen uskon filosofisen apologian kanssa

Laestadiuksen näkemyksestä, jonka mukaan uskossa on kyse sydämen sovituksesta ja siihen liittyvistä kokemuksista seuraa, että hänen oli helppo hyväksyä Lutherin näkemys, joka kielsi tahdon vapauden. Koska tunteet määräävät kaiken, myös tahto on niiden määräämä.

Yhtä helppo hänen on torjua näkemys, jonka mukaan järjellä ja filosofisilla argumenteilla olisi mitään ansiota uskon synnyttämisessä. Tästä syystä rationaalinen kristinuskon puolustaminen, apologia, on turha toivo.

Kukaan ei voi käsittää, mistä uskossa on kysymys ilman fyysisesti koettavia uskonnollisia tunteita. Tässä merkityksessä Laestadius olisi hyväksynyt Pascalin lauseen ”sydämellä on syynsä, joita järki ei tunne”. Mutta hän olisi lisännyt siihen, että järjen ajatussisällöt syntyvät tunteista. Näin järkikin eräässä mielessä voi tuntea sydämen syyt. Se ei kuitenkaan tunne niitä, mikäli oikeat passiot eivät vaikuta siihen.

Paavo Ruotsalaisen opetus ”lasten leivästä”, ”ristin skoulusta” ja ”armonvilahduksesta”

Paavo Ruotsalainen tunnetusti ei kotiutunut kotiseudullaan vaikuttaneeseen, Tornionjokilaakson wiklundilaisuudesta vaikutteita saaneeseen uskonnolliseen herätykseen vaan eli sen suhteen hengellisen arosuden elämää. Uskonnollisista kysymyksistä herkistyneen nuorukaisen näkökulmasta ajan uskonnollinen julistus ei suoranaisesti ollut valehtelua, mutta se oli Paavon kokemusmaailman näkökulmasta rehentelevää harhauttamista, sillä se ei antanut vastausta hänessä poikavuosina syntyneeseen tuomiontuntoon.

Lisäksi vastaukseksi tuomiontuntoon tarjottuun uskonnollisuuteen liittyi viulunsoitto- ja tanssitilanteita, joiden avulla koetettiin yhtäältä väistää Paavon kaltaisten ihmisten kokemien kysymysten käsittelyä sekä toisaalta kanavoida karismaattisia kokemuksia epäuskonnolliseen asiayhteyteen siten, että karismaattiset kokemukset vähitellen menettäisivät dominanssinsa ja korvautuisivat uskovien yhdessäolossa syntyneillä sosiaalisilla tunteilla syntyneessä herätysliikkeessä.

Myöhemmin Paavo viittasi niihin tunteisiin ja kokemuksiin, joita tällaiseen herätykseen liittyy, sanalla lasten leipä. Lasten leipä oli hänelle uskonnollisten kysymysten piiriin äkillisesti havahtuneiden ihmisten kokemusta, joka on ensivaiheessa hyvän ja ravitsevan tuntuista, mutta joka sulaa nopeasti pois ja jättää jälkeensä hengellisen nälän. Lasten leipä on siis kokemuksen ja tunteen hötöä ja puppua, jonka ravintoarvo niin sanotussa pitkässä juoksussa on mitätön. Sen ravintoarvon vähäisyys johtuu siitä, että sillä ei ole merkittävää informaatiosisältöä henkilön syvempien ja läpi elämän vaivaavien hengellisten kysymysten kannalta.

Lasten leipä liittyy siihen, mitä Paavo hieman harhaanjohtavasti kutsuu tuntemuksiksi. Tuntemukset ovat hengellisen sanoman vaikuttamia ruumiillisia aistimuksia, joiden intensiteetti on verraten korkea, mutta joihin ei liity pidempikestoista tai informaatioarvoltaan merkittävämpää uskonnollista tunnetta.

Näin voimakas tuntemusten eli ruumiillisten aistimusten kokeminen on Paavon näkökulmasta emotionaalisesti pinnallista ja itse asiassa heikkoa tunnetta, vaikka se hetkellisesti tuntuukin intensiteetiltään suurelta. Näin kokeva henkilö on, kuten äsken internetin keskustelupalstalta luin, ”ihan fiilareissa”. Hän pakenee sekä itseään että kokemuksen kohdetta hengelliseen hurmioon tai humalaan, jossa hänen ei tarvitse kohdata totuuden ja valheen kysymystä, vaan jossa hän on vaipunut jonkinlaiseen symbioottiseen ja infantiiliin tilaan.

Paavo ei myöhemmässä elämässään katsonut, että tällaisiä tuntemuksia ei voisi olla vaan sen sijaan hän suhtautui niihin suhteellisen ymmärtäväisesti. Hän tunnetusti seurusteli kielilläpuhujien kanssa ja osoitti mielenkiintoa karismaattisen uskonnollisen kokemuksen suuntaan. Itse asiassa hänen suhteensa näihin ilmiöihin vaikuttaa hieman kaksijakoiselta: yhtäältä hän provosoi ja karnevalisoi karismaattista käyttäytymistä, toisaalta hän suhtautui näitä kokemuksia omaaviin ihmisiin myös sellaisella tavalla, että he eivät tulleet nolatuiksi vaan saattoivat kokea hengellisen kokemuksensa valaisua ja syventymistä Paavon seurassa.

Paavon korostusten kannalta on kuitenkin selvää, että tämäntyyppiset kokemukset eivät ole hengelliselle elämälle keskeisiä ja että niihin liittyy runsaasti seikkoja, jotka ovat vieraita hänen edustamalleen uskonnollisen tunteen ajatukselle.

Jos siis lasten leipä ei ruokkinut pitkälle siksi, että sen ravintoarvo oli niin vähäinen ja se liittyi lähinnä humpuukiin, mikä sitten oli Paavolle ominainen uskonnollisen tunteen luonne? Perinnäisen herännäislegendan mukaisesti vastaus kysymykseen ovat seppä Högmanin sanat Paavolle: yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki, Kristuksen sisällinen tunto. On ehkä kiinnostavaa mainita, että seppä Höglund oli ollut tekemisissä kotiseudullaan vaikuttaneiden ortodoksien kanssa.

Tämän tarinan mukaisesti ainoa informaatiosisällöltään ladattu kohde, joka voi synnyttää lasten leivän potaskaista hötöä kestävämmän uskonnollisen tunteen, on siis Kristus itse ja hänen kohtaamisensa.

Paavon mukaan Kristus ei kuitenkaan ole veli, joka ottaisi arosutta kädestä ja paijaisi joka hetki uskonnollisen varmuuden kokemuksia herättäen. Kristus sen sijaan tulee ihmisen elämään ristinsä kautta, niin sanotussa ristin koulussa. Uskonnollisen ihmisen elämä kulkee ristiä kantaen via Dolorosaa pitkin pilkan, epävarmuuden ja häpeän, pimeän, väsymyksen ja epätoivon alla. Ristin koulussa syntyvää uskonnollisen eksistenssin tilaa Paavo nimittää vanhatestamentillisella nimellä murhehuone. Murhehuoneessa henkilö menettää mahdollisuutensa humpuukiin eli rehenteleviin sanoihin ja tekoihin. .

Toisin sanoen hän menettää mahdollisuutensa selittää uskonnolliset sisällöt jollakin kokonaisvaltaisella tavalla, jota Paavo nimittää philosophiaksi. Philosophia on hänelle uskonnollisten käsitysten kokonaisuus, joilla henkilö suorittaa uskonnollisen todellisuuden haltuunoton ja muodostaa teoriatyyppisen selitysmallin siitä, kuka Jumala ja millainen on Hänen ja henkilön itsensä välinen suhde.

Murhehuoneessa Jumala siis katoaa ja henkilö menettää jopa kykynsä rukoilla. Kaikki sellainen, jota sanoisimme osaamiseksi, osoittautuu potaskaksi. Hengellisen osaamisen sijasta henkilö voi sairastaa, odottaa, ikävöidä ja kaivata sitä, että Jumala paljastuisi hänelle.

Informaatioarvoltaan painavien uskonnollisten kokemusten yhteydessä Paavo puhuu armon vilahduksista. Kun hänen ajatuksiaan on joskus selitettty jatkuvaan kaipaukseen tai ikävään tyhjentyvänä katumuspietisminä, hänen uskonnollista tunnetta koskeva ajatteluskaalansa on näin ollen monisyisempi.

Vaikka Paavo pitääkin monia kokemuksia vain lasten leipänä ja hötönä ja vaikka hän korostaakin ikävöimisen merkitystä, hän ei kiellä, että valo vilahtaisi. Valon vilahtaminen on sitä, että henkilössä syntyy uskonnollinen tunne, jota Paavo nimittää myös tuttava armoksi. Tämän tunteen sisältö on henkilö itse välittömässä suhteessa Kristukseen. Paavo kirjoittaa tästä tunteesta, että henkilö uskaltaa omata Kristuksen vapahtajakseen.

Armon vilaus eli välitön uskonnollinen tunne on Paavolle siis kokemus siitä, että lause Jeesus Kristus on Vapahtajani pätee henkilöön itseensä. Kyseessä on kuitenkin valon vilahdus, joka ei ole pysyvä varmuuden tila. Pysyvä varmuus saavutetaan vasta kuolemassa.

Vertailua

Lars Leviä ja Paavoa yhdisti, sen lisäksi että he molemmat pitivät toisiaan vilpittömästi mielenvikaisina, asiaansa kohdistuva kiihkeä keskittyminen ja sitä koskeva totuudenjano.

Lars Levin ajatus tunnettavasta sydämen sovituksesta, joka kestää muutamasta tunnista muutamaan päivään, on varsin lähellä Paavon ajatusta armon vilahduksesta. Tietysti he molemmat olivat myös luterilaisia pietistejä ja erämaan profeettoja. Heitä yhdistää myös heidän erilaisuutensa.

Molemmat olivat niin omaperäisiä ja tinkimättömiä, että he nousevat yksinäisinä kirkkohistoriallisina hahmoina erillisinä ja vahvoina persoonina esille. On harmillista, että heidän suhteensa kilpistyi muutamaan pahansisuiseen kirjeeseen. Jos he olisivat tavanneet, heidän välilleen olisi voinut syntyä syvä kunnioitus ja kiinnostus toistensa ajatuksia kohtaan.

Molemmat suhtautuivat hyvin penseästi mihinkään uskonelämän haltuunottavaan selitysmalliin, oli se siten teologinen tai filosofinen. Tämäkin on heidän yhteistä perintöään meille nykyajan ihmisille.

Nykyisin elämme kansainvälisessä ekumeenisessa maailmassa ja kotoisessakin kirkollisessa keskustelussamme esitellään taajasti angloamerikkalaista rationalistista uskontoa koskevaa keskustelua. Toiset tämän keskustelun edustajat moittivat hengellisyyttä järjettömäksi ja todistelevat, että Jumalaa ei ole, toiset taas kuluttavat älylliset voimavaransa sen todistamiseen, että usko on rationalistista ja Jumala on. Lars Levi ja Paavo eivät olisi antaneet moiselle Amerikan herkulle mitään arvoa. Usko, jonka keskus on Kristus, on sydämen asia!

Keskeinen ero näyttäisi liittyvän siihen, että Laestadius oli niin tavattoman fysiologisesti ja lääketieteellisesti suuntautunut. Paavokin oli sitä. Kuopion lääkärit lähettivät hänen luokseen toivottomia tapauksia. Parannuskeinoina olivat keskusteluiden lisäksi sauna, kuppaus ja myös viina, jota Laestadius taas ei hyväksynyt. Mutta Paavo piti niin sanottuja tuntemuksia, siis uskontoon liittyviä fysiologisia reaktioita jossain määrin hyväksyttävinä, mutta ei keskeisinä ja jopa harhaanjohtavina. Hänen mielestään ihmiset alkavat helposti keskittyä niihin Jumalan sijasta ja lähtevät, kuten hän kirjoitti, kesken pois parannuksen murheesta syömään lastenleipää ja huikentelemaan.

Laestadius korosti lääke- ja luonnontieteellisestä kiinnostuksestaan johtuen näitä asioita enemmän. Ehkä tämän seurauksena lestadiolaisen perinteen ja körttiläisen perinteen suhde sekä ruumiiseen että luovuuteen muodostuivat toisenlaiseksi.

Lestadiolaisessa perinteessä ruumiilliset kokemukset ovat keskeisempiä ja tämän perinteen piiristä on kasvanut maan eturiviin kuuluvia taiteilijoita ja kirjailijoita. Körttiläiset ovat pukeutuneet ruumisarkkua muistuttavaan körttipukuun, Aatamin hautaan, ja hyvä, jos osaavat nimensä kaunokirjoituksella kirjoittaa. Körttiläisessä perinteessä kohtaamme harmaan tuhannet sävyt. Lestadiolaisessa perinteessä Lapin värikylläisen ruskan.