Teologeille kuuluu nykyään pakollisena opintona psykiatrian peruskurssi. Yksi taustasyy sen ottamiseen pakollisiin opintoihin oli YLE:n tv-homoilta 2010 ja se teologien tietämättömyys, joka siitä seuranneessa keskustelussa tuli ilmi.
Erinomainen opintouudistus. Kurssilla käydään läpi paljon muutakin kuin seksuaalisuutta ja sukupuolen moninaisuutta, esimerkiksi ihmisen elämänkaarta, mielenterveyshäiriöitä ja ylipäänsä erilaisten ihmisten kohtaamista.
Pohdimme sukupuolen moninaisuuden kohdalla, milloin on kyse mielipiteestä ja milloin on kyse tietämättömyydestä. Tässä on mielestäni yksi ydinasia, joka teologien tai ylipäänsä kirkon piirissä homoseksuaalisuudesta käydyssä keskustelussa sekoitetaan. Jokaisen asiakastyöntekijän velvollisuus on erottaa nämä kaksi asiaa toisistaan.
Poimin tähän luennoilta useille itsestään selvän asian, koska käytännön keskusteluissa huomaan, että ei tämä olekaan itsestään selvää: Homoseksuaalisuus on inhimillisen seksuaalisuuden täysin normaali aspekti ja parinmuodostuksen täysin normaali muoto. Se on poistettu sairausluokituksista jo vuosikymmeniä sitten. Psykologialla ja psykiatrialla ei siis ole tämän kanssa mitään ongelmaa. Onko teologeilla?
Omaa kantaansa voi perustella mielipiteellä, mutta samaan aikaan tulisi huomioida nykypäivän tieto. Homoseksuaalisuuden vastaista mielipidettä perustellaan usein Raamatulla, mutta kuinka usein perustellaan jotain muuta asiaa 2000 vuotta vanhalla tiedolla tai uskomuksella silloin kun tutkimus on pystynyt osoittamaan asiasta uutta tietoa. Seksuaalinen suuntautuminen ei ole oma valinta.
Tärkeitä näkökulmia nostat esille. Itse ymmärrän, että tuota rinnallakulkemista on juuri nykyinen tilanne evl-kirkossa pastoraalisen kohtaamisen tullessa kysymykseen.
Rinnallakulkeminen ei olekkaan niin helppo rasti. Viimekädessä uskon, että kaikkein uskollisin ja luotettavin rinnallakulkija jokaiselle kristitylle (myös homoseksuaalisen taipumuksen omaaville kristiveljille ja -sisarille) on Jeesus Kristus itse. Hänen suuntaansa toivoisin jokaisen kääntyvän/sallittavan kääntyä.
Kuten ensimmäinen korinttilaiskirje muistuttaa millaisia ominaisuuksia Herralla itsellään on: ”…Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii…” (1. Kor. 13)
Meidän osamme on ainoastaan kertoa itsestämme Herralle Hänen totuutensa mukainen totuus. Meidän ei kannata lähteä sille piileskelyn tielle, mille Aadam ja Eeva heti syntiinlankeemuksen jälkeen lähtivät, piiloutumalla pensaaseen. Koska Herra näkee salatuimpaan saakka, turha meidän on yrittää pakoon juosta. Parasta on vain vedota saman roomalaiskirjeen seuraavaan kohtaan, kun meidät on syyllisiksi todettu, ja huomaamme, että millään emme voi itseämme puolustella. Meille jää ainoastaan Jumalan armo Jeesuksessa Kristuksessa, kuten apostoli Paavalillekin, jolle Herra sanoi: ”Minun armossani on sinulle kylliksi.”
Tästä voi aloittaa:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Retoriikka
Sari,
Erimielisyyksiä ei voi ratkoa asettamalla esim. rakkaus ja oppi vastakkain, koska tällaisissa erimielisyyksissä on kysymys ennen muuta siitä, mikä on Jumalan tahdon mukaista rakkautta ja mikä sen vastaista syntiä. Rakkaus on kirkon opin ydin.
Esimerkiksi siitä on hyvin laaja konsensus, että synti on esittämälläsi tavalla rakkauden vastaista itsekkyyttä. Se on aivan selvästi myös Paavalin käsitys.
Mutta silti on erimielisyyttä siitä, onko homoseksuaalisuus syntiä vai ei ja jos on tai ei ole, niin missä mielessä ja millä perusteilla. Tähän yhteyteen kuuluu myös Paavalin näkemyksen ja argumentaation analyysi ja tulkintavaihtoehtojen punitseminen.
On siis koetettava haarukoida kärsivällisesti ja kriittisesti, missä ratkaisevat erimielisyydet sijatsevat.
JOS kirkossa halutaan päästä asiassa eteen päin ja tutkia, mikä on kirkon uskon kontekstissa mahdollista ja mikä ei, on pyrittävä mahdollisimman avoimeen ja kriittiseen ongelman kartoitukseen ja vaihtoehtojen analyysiin.
Kirkossa on mietitty (ja mietitään jatkossakin) pitkään ja hartaasti homokysymystä. Erilaisia opillisia tulkintoja, syntikäsityksiä jne. on nimittäin paljon ja niiden välisistä samankaltaisuuksista, eroista, ristiriidoista ja historiallisista kehityskaarista tullaan keskustelemaan.
Onneksi, samaan aikaan kun kirkossa käydään oppikeskusteluita ja suvaitaan sekä homojen hyvää kohtelua että huonoa kohtelua (sillä perusteella että kirkko niin kovin moniääninen homouden suhteen, että mitään tiettyä opillista tai eettistä kantaa ei voi ottaa) demokraattinen yhteiskunta pyrkii entistä ponnekkaammin suojelemaan ihmisiä seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Suureksi onneksi meillä on yhteiskunta, jossa ihmisiä pyritään suojelemaan enemmän kuin oppeja tai syntiteologioita ja jossa on esimerkiksi tasa-arvolaki ja yhdenvertaisuuslaki.
Ja todennäköisesti pikkuhiljaa – sitä myötä kun homojen asema ympäröivän yhteiskunnan lainsäädännön, tutkimuksen jne.kautta paranee – eettinen paine kirkkoa kohtaan lisääntyy siinä määrin että luterilainenkin oppi ja perinne tulee tulkituksi
niin, että homot saavat ihmisarvon myös kirkossa.
Kristillisten kirkkojen opillisten tulkintojen muuntuminen moniin muihinkin asioihin (esim. patriarkaalisuuteen, orjuuteen, työväestön asemaan, lasten ruumiilliseen kuritukseen, toisuskoisten, juutalaisten jne. asemaan tai suhteessa vaikkapa kuolemanrangaistuksiin, kidutukseen jne.) on muokkautunut ympäröivän yhteiskunnan paineessa. Kristinusko (pyhine teksteineen ja oppeineen) on monissa muissakin asioissa kuin vain homokysymyksessä sallinut kaikenlaisia tulkintoja ja käytäntöjä.
Sari,
Kirkossa ei suinkaan ole mietitty homokysymystä pitkään ja hartaasti. Vaikka asiasta lätistään mediassa jatkuvasti, kirkossa ei ole tehty eikä ole käynnissä mitään kokonaisuuden hahmottamiseen pyrkivää prosessia. Sellainen olisi pitänyt käynnistää jo vuosia sitten.
Vaikka ympäröivä yhteiskunta tekisi mitä tahansa, kirkko joutuu joka tapauksessa käsittelemään asian teologisesti. Kaikkia teologia ei kiinnosta mutta kirkko ei voi sitä ohittaa.
Ongelma on nyt mm. siinä, että kirkon johdossa on tällä hetkellä liian vähän teologista johtajuutta, jotta tällaisiin hankaliin kysymyksiin voitaisiin tarttua määrätietoisesti, mikä olisi kaikkien osapuolten etu. Heikko johtajuus roikottaa kirkkoa jatkuvasti löysässä hirressä ja viivyttää asian kunnollista käsittelyä.
Tällaisia kysymyksiä ei voi ratkaista hyväntahtoisella erimielisyyden etiikalla, jossa kierretään teologiset substanssit vaan reippaalla kohtaamisella, jossa niihin tartutaan parhailla käytettävissä olevilla resursseilla.
Kimmon kaipaamassa teologisessa selvittelyssä ei liene sinällään mitään pahaa tai pelättävää. Opin ja rakkauden vastakkain asettumista taas ei voi mielestäni väistää – jos homoseksuaalisuus tulkitaan synniksi. Kuka teistä ei sapattina nosta kuoppaan pudonnutta lammasta, kyselee Jeesus. Äkkiseltään näyttäisi, että hän piti ko. tekoa opin vastaisena mutta rakkauden mukaisena.
En epäile vähääkään Tero Hokkasen vilpittömyyttä, kun hän vakuuttelee empatiaansa ”pistimen” rusikoimille homoseksuaaleille. Silti minun mielestäni kyse on äärimmäisestä julmuudesta.
Tilanteessa on jokin sama analoginen vastenmielisyys, kuin yhdysvaltalaisessa ”me hyvät rikkaat annamme almuja köyhille” -mentaliteetissa. Homouden tuomitsevat kristityt muotoilevat näin: kyllä me ymmärrämme, että on kovin raskasta pidättyä seksistä ja läheisyydestä koko ikänsä, emmekös olekin empaattisia; eikö ole myös hienoa, että julistamme silti teille anteeksiantamusta.
Homoista tehdään meidän ”luotuiseen” seksuaalisuuteen kuuluvien hyväntahtoisuuden varaan jääviä ”langenneen” seksuaalisuuden edustajia.
Minulle on ylipäätään jäänyt epäselväksi, mitä tällä ”langenneisuudesta” aiheutuvalla seksuaalisuudella tarkoitetaan. Onko homoseksuaalisuus saanut alkunsa ihmisen pahuudesta, langenneen luonnon halusta sotia Jumalan tahtoa vastaan? Vai onko syynä jostakin synnistä johtuva mutaatio?
Pelagiolaisen syntiopin yhteys homoseksuaalisuuden tulkintaan on myös jäänyt minulle epäselväksi. Eihän homoseksuaalin oikeutta seksuaalisuutensa toteuttamiseen pohjimmiltaan perustella sillä, että Jumala ei voi vaatia sellaista, mikä on ihmiselle mahdotonta. Eikö oikeutta perustella ennemmin sillä, että kyse on yhtä luonnollisesta rakkauden, läheisyyden ja vastuullisuuden tarpeesta ja velvollisuudesta kuin heterollakin?
Eikö kyse ole ennemminkin jumalakuvasta? Miksi Jumala loisi ihmiselle silmät, mutta kieltäisi niitä koskaan avaamasta? Miksi Jumala loisi ihmiselle rakkauden ja läheisyyden tarpeen, mutta sen lisäksi ominaisuuden, joka estäisi ensin mainittuja koskaan Jumalan tahdon mukaan toteuttamasta?
Minua ei oikein viehätä ajatus siitä, että rakkauden Jumalasta tehdään despootti. Ja se vielä perustellaan, että kyse on Jumalan tahdon mukaisesta ”rakkaudesta”. Kuten Sari totesi, tällä ”rakkaudella” on perusteltu äärimmäistä(kin) julmuutta ja vääryyttä historian varrella monet kerrat ennenkin.
Panu on harvinaisen oikeassa.
Enkä tiedä onko kysymystä vaikkapa lasten ruumiillisesta kurituksesta, juutalaiskysymyksestä jne. jne. koskaan ”teologisesti ratkaistu”. Kun olen lukenut mitä Suomen luterilaisen papiston ja korkeasti uskonoppineiden piirissä (Raamattuun vedoten) esimerkiksi juutalaisista argumentoitiin 1800-1900-lukujen vaihteessa niin karmeaahan se oli. Olen lukenut mm. Santeri Jacobssonin kirjan ”Taistelu ihmisoikeuksista” tästä aiheesta. Mutta ratkaistiinko juutalaisasiaa koskaan ”teologisesti” Suomen kirkon piirissä vai tyrehtyikö keskustelu jossain vaiheessa omaan dorkuuteensa. Ehkä tyyppejä viimeistään holokaustin jälkeen rupesi hävettämään omat antisemitistiset aivoituksensa niin paljon, että eivät enää jatkaneet niitä, ainakaan julkisesti. Mahdollisesti homokysymyksen kanssa käy samoin.
Panu,
Vastakkain eivät siis ole rakkaus ja oppi sinänsä vaan erilaiset rakkauden ja opin tulkinnat. Yksinkertaistaen voi sanoa, että esim. syntikäsitys määrittyy rakkauskäsityksen negaationa.
Mainitsemani pelagiolaisuus ei liity homoseksuaalisuuden hyväksymiseen sinänsä vaan tiettyjen suomalaisten eksgeettien tiettyyn eksgeesiin, jossa synnin kriteerinä pidetään ihmisen kykyä, vapaata valinnan mahdollisuutta, vapaata tahtoa yms. Ko. eksegeesi ja sen sisältämä syntioppi on niin paljon ristiriidassa kirkon perusteologian kanssa, että sen hyväksytyksi tulemisen mahdollisuudet ovat vähäiset. (Esim. prof. Räisänen on liputtanut avoimesti pelagiolaisuuden puolesta ja luterilainen syntioppi on ollut hänelle vastenmielinen.)
Mikään ei estä hahmottelemasta homoseksuaalisuuden hyväksymisen perustelua luterilaisen syntiopin puitteissa. Jos se onnistuu, esim. homoliittojen kirkollinen siunaamisen teologiset esteet vähenevät merkittävästi. Sitä kannattaisikin yrittää.
Sarin usein esiin nostamat historian esimerkit ovat siinä mielessä hankalia, että kristityt ovat jakautuneet niissä rintamalinjojen eri puolille.
Esim. ukko, jota olen itse eniten tutkinut, eli Reinhold Niebuhr oli aktiivinen juutalaisten puolustaja ja natsien anti-semitismin kriitikko jo varhaisessa vaiheessa 1920-luvulla. Hän oli myös Yhdysvaltain mustien kansalaisoikeusliikkeen varhainen edustaja ja mm. Martin Luther Kingin opettaja. Ajattelun perustana oli augustinolainen teologinen antropologia ja syntikäsitys. Toinen hyvä esimerkki on Helmut Thielicke, joka on yksi 1900-luvun merkittävimmistä teologisen etiikan edustajista.
Näissä tapauksissa kirkon opista kiinni pitäneet kristityt ovat joutuneet vastustamaan laillisen esivallan laillisesti säätämiä lakeja, jopa on ja läheistensä hengen vaarantaen. Kun argumentoidaan niin, että kirkon tulisi sopeutua ympäröivän yhteiskunnan käsityksiin, olisi hyvä muistaa myös tällaiset vastaesimerkit.
Niin, kristityt ovat jakautuneet moniäänisesti rintamien eri puolille monissa kysymyksissä, esim. juutalaiskysymyksessä, orjuuskysymyksessä, kysymyksessä lasten ruumiillisesta kurituksesta, naisten asemasta, kuuliaisuudesta kirkolliselle ja yhteiskunnalliselle esivallalle jne. Tärkeä asia on toki myös se, mikä kanta on milloinkin hegemoninen, vallitseva kanta. Kirkko ei ole ollut historiallisesti kovinkaan demokraattinen ja moniäänisyyttä on ennen suvaittu vähemmän kuin nykyään.
Raamattu, kirkon perinne jne. (puhumattakaan Lutherin juutalaisia koskevista kirjoituksista) tarjoaisi monia tulkintavaihtoehtoja myös juutalaiskysymyksen suhteen. Jos siis asiaa haluttaisiin lähestyä kirkon perinteestä käsin eikä mukauduttaisi nykyiseen maalliseen humanismiin. Kirkonhan ei tarvitsisi juutalaiskysymyksessäkään mukautua nykyajan yhteiskunnallisen tasa-arvoajattelun ja humanismin mukaan, vaan ammentaa omasta perinteestään. Suomen kirkon perinteeseen koskien juutalaisuutta liittyy se, että vielä 1800-1900-luvuilla monet kirkolliset auktoriteetit vastustivat voimakkaasti juutalaisten aseman parantamista (esim. esiintyessään pappissäädyn edustajina sääty-valtiopäivillä).