Teologeille kuuluu nykyään pakollisena opintona psykiatrian peruskurssi. Yksi taustasyy sen ottamiseen pakollisiin opintoihin oli YLE:n tv-homoilta 2010 ja se teologien tietämättömyys, joka siitä seuranneessa keskustelussa tuli ilmi.
Erinomainen opintouudistus. Kurssilla käydään läpi paljon muutakin kuin seksuaalisuutta ja sukupuolen moninaisuutta, esimerkiksi ihmisen elämänkaarta, mielenterveyshäiriöitä ja ylipäänsä erilaisten ihmisten kohtaamista.
Pohdimme sukupuolen moninaisuuden kohdalla, milloin on kyse mielipiteestä ja milloin on kyse tietämättömyydestä. Tässä on mielestäni yksi ydinasia, joka teologien tai ylipäänsä kirkon piirissä homoseksuaalisuudesta käydyssä keskustelussa sekoitetaan. Jokaisen asiakastyöntekijän velvollisuus on erottaa nämä kaksi asiaa toisistaan.
Poimin tähän luennoilta useille itsestään selvän asian, koska käytännön keskusteluissa huomaan, että ei tämä olekaan itsestään selvää: Homoseksuaalisuus on inhimillisen seksuaalisuuden täysin normaali aspekti ja parinmuodostuksen täysin normaali muoto. Se on poistettu sairausluokituksista jo vuosikymmeniä sitten. Psykologialla ja psykiatrialla ei siis ole tämän kanssa mitään ongelmaa. Onko teologeilla?
Omaa kantaansa voi perustella mielipiteellä, mutta samaan aikaan tulisi huomioida nykypäivän tieto. Homoseksuaalisuuden vastaista mielipidettä perustellaan usein Raamatulla, mutta kuinka usein perustellaan jotain muuta asiaa 2000 vuotta vanhalla tiedolla tai uskomuksella silloin kun tutkimus on pystynyt osoittamaan asiasta uutta tietoa. Seksuaalinen suuntautuminen ei ole oma valinta.
Tarja Koivumäen esille ottamat kysymykset vammaisuuden ja syntisyyden suhteesta Jumalan tahtoon ovat myös homoseksuaalisuuden teologista jäsentämistä.
Martti Nissisen ja muiden suomalaisten eksegettien viime vuosina paljon tilaa saanut tulkintalinja on yksi vaihtoehto ja kuten jo selitin, se edellyttää ja sisältää toisenlaisen yleisen syntiteologisen esiymmärryksen kuin perinteinen luterilainen yleinen syntiteologia, ja jos homoseksuaalisuus hyväksytään sen syntiteologian pohjlata, syntyy ristiriita kirkon muun syntiteologian kanssa.
On sinänsä hämmästyttävää, että luterilaiset teologit ovat lähes tulkoon vaienneet tästä ongelmasta. Olipa homoseksuaalisuudesta mitä mieltä tahansa, tämä probleemi pitäisi noteerata. On aivan ratkaisevan tärkeää, millä teologisilla perusteilla kirkko ratkaisujaan tekee.
Jukka Thurenin Roomalaiskirjeen kommentaarin selitys on ihan mielekäs yritys, mutta Thuren ikään kuin menettää malttinsa kesken kaiken ja alkaa puhkua turhautuneena eri mieltä olevien suuntaan. Itse eksgeesi jää sitten aika torsoksi.
Luterilainen teologinen etiikka (regimenttioppi) ja myös Paavali-tulkinta mahdollistaa senkin ratkaisun, että homoseksuaalien asemaa pyritään parantamaan maksimaalisesti yhteiskunnassa ilman, että luovutaan siitä perinteisestä käsityksestä, että homoseksuaalisuus on eri aspekteissaan synti, joka ei ole yksilön itsensä valitsema eikä edes psykiatrisesti ja psykologisesti muutettavissa oleva ominaisuus, vaikka homoseksuaali itse tahtoisi.
Esimerkiksi ne epäkohdat joihin toistuvasti viitataan (sosiaalisen paineen aiheuttamat mielenterveysongelmat ym.) voidaan ainakin jossain määrin poistaa yhtäältä juridisesti ja toisaalta moraalisella valistuksella, vaikka ihmisten käyttäytymiseen voidaan vaikuttaa aina vain rajallisesti.
Tämä vaihtoehto johtaa ehkä siihen ratkaisuun, että homoseksuaalien maallinen avioliitto on mahdollinen mutta kirkollinen siunaus ei.
Suurin periaatteellinen kysymys koskee luultavasti homoseksuaalien osuttaa lasten kasvattamisessa (adoptio-oikeus), joka fokusoituu siihen empiiriseen kysymykseen, mitä psyko-soisaalisia vaikutuksia homovanhemmuudella on yhtäältä lasten kehitykseen sekä psyykkisesti että sosiaalisesti. Toisin päin: mikä on isyyden ja äitiyden merkitys lasten psyko-sosiaalisessa kehityksessä. Kysymys on vaikea ennen muuta siksi, että asiasta ei ole mahdollista saada kunnollista empiiristä evidenssiä ennen kuin on muodostunut vakiintunut yhteiskunnallinen käytäntö.
Martti Pentti, totesit: ”Kaipa Daavidin ja Jonatanin ystävyydellä oli jotain tekemistä seksuaalisuuden kanssa, kun sitä verrataan juuri naisen rakkauteen. Daavidin naissuhteet tulivat ja menivät, mutta liitto Jonatanin kanssa kuvataan jopa kuoleman yli kestäväksi. Miksi sitä ei voisi nimittää ’jalostuneeksi parisuhteeksi’?”
Daavidin historiaa kannattaa lukea kokonaisuutena. Tulee kaiken kaikkiaan esiin varsin syntinen mies, joka syvästi katui Jumalan edessä pahoja tekojaan (esim. psalmi 32). Jumala armahti häntä, mutta synnin ajalliset seuraukset näkyivät hänen ja hänen lastensa elämässä monella tavoin.
Daavidin homoseksuaalisuutta ei voi kuitenkaan hänestä kirjoitettujen historiallisten faktojen perusteella mielestäni mitenkään todentaa ilman melkoista mielikuvitusmatkaa.
Seppo Heinola, totesit:”Joonatanin rakkaus oli ollut naisen rakkauta ihmeellisempää, minkä ilmeisen bi-seksuaalinen Daavid saattoi kokemukseensa perustaen todeta.”
Olen kuullut joidenkin nuorten valittavan, että nykyisin kahden samaa sukupuolta olevan opiskelijan etsiessä yhteistä opiskelija-asuntoa kuvitellaan luonnostaan heidän olevan homopari. Ei enää nähdä sitä, että luonnollista kaveruutta/ystävyyttä/opiskelutoveruutta voi olla kahden samaa sukupuolta olevan välillä.
”Siksi Jumala on jättänyt heidät häpeällisten himojen valtaan. Naiset ovat vaihtaneet luonnollisen sukupuoliyhteyden luonnonvastaiseen, ja miehet ovat samoin luopuneet luonnollisesta yhteydestä naisiin ja heissä on syntynyt himo toisiaan kohtaan. Miehet ovat harhautuneet harjoittamaan keskenään säädyttömyyttä ja saavat ansaitsemansa palkan” (Room. 1:27-28).
Keistä Paavali kirjoittaa ja mitä hän tuomitsee?
Lihavoimani sanat vaihtaneet ja luopuneet ovat avaimia – eivät ainoita – em. kysymykseen vastattaessa.
On roomalaiskirjeen ylitulkintaa kirjoittaa, että Raamattu tuomitsee homoseksuaalisuuden synniksi (lihavointi minun).
Ensinnäkin itse sana syntyi vasta unkarilaisen Karl Maria Benkertin käyttäessä sitä vuonna 1869 julkaistussa kirjeessään. Mutta kyse ei ole ensisijaisesti sanasta, termistä.
Paavalille naiset ja miehet olivat – nykytermein ilmaistuna – heteroita. Epäjumalanpalveluksen seurauksena nämä vaihtoivat luonnollisen luonnonvastaiseen ja luopuivat luonnollisesta.
Paavalille ihmisen seksuaalinen identiteetti oli tyystin tuntematon asia, onhan käsitys seksuaalisesta identiteetistä vajaan kahden vuosisadan takaa. Hänellä ei siis ollut mitään käsitystä siitä, kuinka homoseksuaalisuus olemuksellisena tekijänä leimaa ihmisen persoonallisuutta.
Ei tarvitse kovin paljoa oikoa mutkissa, kun sanoo, että Paavali tuomitsee heteroiden seksuaaliaktit samaa sukupuolta olevan kanssa.
”Seppo Heinola, totesit:”Joonatanin rakkaus oli ollut naisen rakkauta ihmeellisempää, minkä ilmeisen bi-seksuaalinen Daavid saattoi kokemukseensa perustaen todeta.”
Olen kuullut joidenkin nuorten valittavan, että nykyisin kahden samaa sukupuolta olevan opiskelijan etsiessä yhteistä opiskelija-asuntoa kuvitellaan luonnostaan heidän olevan homopari.”
Mirja R: Mikäli vuokranantaja kuulee ko. parin sanovan rakastavansa toisiaan naisen rakkauta ihmeellisemmällä tavalla, syleilevän ja suutelevan toisiaan ja itkevän toistensa kaulassa, saatta hänellä olla syytäkin ajatella kyseisen pariskunnan suhteesta kuvailemallasi tavalla ja sitä suurempi syy hänenellä on siis myös antaa kämppä vuokralle…
M. Rautkoski, asiassa on syytä myös huomioida Joonatanin isän Saulin reagointi asiaan, hän haukkuu poikansa PERVERSSIN äidin pojaksi ja sanoo poikansa häpäisseen äitinsä HÄVYN. Anteeksi versaalit, mutta kyllä minä ihmettelen jos et osaa näistä isän sananvalinnoista päätellä millaisena isä poikansa suhteen Daavidiin näkee!
Seppo Heinola:
Saul oli mitä ilmeisimmin luonnehäiriöinen ja vainoharhainen. Hänhän oli myös aivan varma siitä että Daavid vaanii hänen henkeään. Jos Saul näkikin poikansa ja Daavidin suhteen seksuaalisena, niin se todistaa… mitä?
Sinä olet Seppo käsittääkseni ateisti. Ateistit ovat yleensä paljon vaativampia todisteiden suhteen kuin mitä yhden vainoharhaisen miehen kiihtyneessä mielentilassa päässeestä solvauksesta voi saada irti
Ja kumma juttu. Olen aina pitänyt suuresti Daavidin ja Jonatanin tarinasta, jonka olen nähnyt kauniin ystävyyden kuvauksena. Ei koskaan ole tullut mieleenkään että tuossa ”Sinun ystävyytesi oli minulle naisen rakkautta ihanampi” kohdassa miesten välistä ystävyyttä olisi verrattu naisen ja miehen väliseen rakkauteen.
Olen ajatellut että siinä tarkoitetaan juuri mitä siinä lukeekin. Että Jonatanin ystävyysrakkaus Daavidia kohtaan oli Daavidille enemmän ja tärkeämpi kuin suhteet naisiin, joita hänellä oli myös ollut. Siinä ei verrata rakkauden luonnetta vaan laatua ja määrää.
Olen itsekin aina pitänyt ystävyysrakkautta, erityisesti miesten välillä, jollain lailla suurempana ja ”enempänä” kuin eroottista rakkautta. Se on jotenkin pyyteettömämpää ja rohkeampaa.