Jo aika pienenä ihminen osaa selitellä ja puolustella tekemisiään, vaikka huonot seuraamukset olisivat kuinka tosiasiallisia ja näkyviä. Halusin pikkutyttönä tehdä nukelleni mekon ja sain kuningasidean sen toteuttamiseksi äitini valkoisista juhlapitsipolvisukista. Tiesin jo kaivaessani äidin sukkalaatikkoa, että hommaa ei katsota kauniilla ja ymmärtäväisellä silmällä, mutta toteutin siitäkin huolimatta hienon ideani. Noh, eihän äiti tykännytkään, kun ihanat sukat oli turmeltu täysin, mutta ”viaton” selitykseni taisi upota hyvin, koska en muista äitini niin kovasti asian johdosta suuttuneen.
Ihminen alkaa siis opetella jo melko pienenä selittelyn jaloa taitoa, jotta voi päästä pälkähästä tiukan paikan tullen. Ja selittelijöistä parhaat pääsevät selittelyn kyynärpäätaktiikallaan ihmeen hyvin päämääriinsä, joskaan pahimpia selittelijöitä ei pidetäkään yleisesti rehellisinä ja luotettavina ihmisinä. Meistä osaa heti jokainen pyydettäessä luetella luotettavina pitämiensä ihmisten nimet ja myös ne, joihin ei kykene jostain syystä luottamaan. Joskus jaottelu tapahtuu alitajunnan tasolla ilman selkeää epäluottamukseen tai luottamukseen johtanutta tunnusmerkistöä.
Olen huomannut elämässäni esimerkiksi lasten kohdalla, että selittelymestareiden ei tarvitse useimmitenkaan joutua hyppynaruleikissä tai kirkonrotassa jääjiksi, vaan heillä on aina takataskussaan joku selitys, miksi he eivät juuri silloin jääneetkään, vaikka ihan kuka tahansa muu olisi vastaavassa tilanteessa kyllä joutunut jääjäksi. Superselittelijät ovat pahimmillaan umpikieroja valehtelijoita, mutta heitä ei läheskään aina osata vastustaa heidän itsevarmuutensa ja selittelytaitojensa johdosta ja heidän kanssaan on väsyttävää alkaa vääntämään asioista, kun he ovat aina mielestään oikeassa. Helpompi antaa heidän pitää päänsä, mutta luottamusta he eivät muilta saa.
Joskus lapset oppivat epärehellisyyteen pohjautuvan selittelymallin vanhemmiltaan. Heidän on vaikea nähdä vääränä sellaista, mitä vanhemmatkin harrastavat. Viimeistään kouluiässä he joutuvat toimintamallinsa takia vaikeuksiin, mutta heidän on vaikea sitä enää muuttaa, koska se on heillä niin juurtuneena mallina selkäytimeen. Joskus on myös niin, että vanhemmat eivät itse selittele epärehellisesti asioita, vaan lapsi on hoksannut sen itse päästyään niiden avulla päämääriinsä ja jos vanhemmat eivät puutu selittelyihin, homma jatkuu ja vahvistuu.
Yleensä hyvät asiat puhuvat puolestaan; ne eivät selittelyjä ja puolusteluja kaipaa ja tarvitse. Terveellinen ruokavalio ja kohtuullinen syöminen ovat itsestään selviä asioita, eivätkä tarvitse selittelyjä tuekseen. Taas jos joku ihminen on normaalipainoinen ja hyväkuntoinen, hänen ei tarvitse mitään selitellä. Mutta heti kun ylipainoa alkaa olla, alkaa myös selittelyt, vaikka siinäkään ei oikeasti tarvittaisi selittelyä; epäterveellinen ruokavalio ja kohtuutonta syömistä. Mutta kun asia tai ilmiö ei ole hyvä, se kaipaa selittelyjä: ”minulla on niin pitkä ohutsuoli, siitä ylipainoni johtuu, syön tosi vähän”. ”Naisella pitää olla muotoja.” ”Lihavat ovat leppoisia.”
Alkoholistivanhempien on turha selitellä käryn käytyä, olevansa kykeneväisiä hoitamaan lapsiaan ja he menettävät lapsensa jos eivät kykene lopettamaan juomistaan. Koska ilmiön huonot seuraamukset tiedostetaan hyvin yhteiskunnassa, siinä eivät selittelyt ja mutinat auta. Mutta hekin mieluusti selittelisivät asiaa ja puolustaisivat itseään ja perhettään, totta kai! He rakastavat lapsiaan yli kaiken, mutta eivät hillitse juomistaan. Lisäksi heidän arvomaailmansa voi olla sellainen, että heidän mielestään selvin päin eläminen ei ole mielekästä ja mukavaa ollenkaan. Liioin heitä ei välttämättä häiritse sekään, että viinaa kitataan lasta odottaessakin. Heidän mielestään selväpäiset ihmiset ja koko yhteiskunta voi olla väärässä arvomaailmansa kanssa. Miksi fas-lapsi olisi huonompi juttu kuin ei-fas-lapsi?
Eräs nuori huumepariskunta sai lapsen ja kun työttömiä olivat, rahaa huumeisiin piti jostain saada. He kiertelivät ostoskeskuksia lastenvaunujen kanssa ja varastelivat niihin tavaroita, joita sitten möivät, rahoittaakseen huumeostoksensa. Kun käry kävi, heille tuli uhka lapsen menetyksestä. Vanhemmat kuitenkin rakastivat lastaan syvästi ja yrittivät irtaantua huumeista saadakseen pitää lapsensa. Nuori äiti joutui käymään säännöllisesti testeissä ja hänellä oli joitain vippaskonsteja käytettävänään, jotta hänen huumeilunsa ei paljastuisi, en nyt kuitenkaan muista mitä. Mutta tärkeintä tuollekin äidille oli se, että hän saisi pitää rakastamansa lapsen. Jossakin vaiheessa hän kuitenkin menetti sen.
Eli yhteiskunnassa tiedetään jo tarpeeksi hyvin huume- ja alkoholistiperheiden ongelmat ja niihin voidaan tämän faktan perusteella puuttua hyvin tomakastikin. Asiassa ei auta selittelyt, kuinka paljon he lastaan rakastavat. Ilmiöt puhuvat puolestaan kun seuraamukset pystytään todistamaan faktisesti.
Mutta jos perheessä on jokin muu ongelma, mielenterveyteen, pahoinpitelyyn tai muuhun kaltoin kohteluun liittyviä ongelmia, selittelyjä piisaa ja liian usein ne uppoavat myös ammattilaisiin. Näissä tilanteissa on vaikeampi vetää rajaa ja määritellä, milloin homma on oikeasti miinuksen puolella. On kuitenkin kova ja rankka veto ottaa lapset pois vanhemmiltaan ja sitä ei haluta tehdä hepposin perustein, vaikka sitäkin valitettavasti tapahtuu.
Itse aikoinani osasin selitellä holtitonta lisääntymistäni sekä itselleni että muille. Hommassa oli se tärkeintä, että pysyin uskomassa enkä ehkäise ja toiseksi tärkeintä, että jotenkin selviän. Toistan: jotenkin selviän. Se, että lapset selviävät, tuli vasta kolmantena tärkeysjärjestyksessä. Ja sitten kun vuosikymmenten jälkeen, kun olimme perheeni kanssa käyneet läpi myrskyt ja tuulet pahoinvointeineen kipuineen, saatoin pyyhkiä hikeä otsaltani ja sanoa: onneksi selvittiin! Mutta miten selvittiin? Noh, hengissä ollaan kaikki. Henkisillä mustelmilla ja haavoilla, elämässä tasapainoa haeskellen ja terapia-aikoja tilaillen, mutta hengissä; JEE! Oikeasti ei mikään ”jee”.
Samaahan voisi sanoa raitistunut alkoholistivanhempikin. Ihana perhe ja hengissä ollaan kaikesta huolimatta, mitä nyt lapsilla on kaikenlaisia ongelmia asiasta johtuen, kun he ovat niin rakkaita ja selvitty on.
Vaikka kodinhoitajat ja neuvolan terveydenhoitajakin näki uupumuksen ja mielettömyyden tilani aikoinaan, he eivät voineet puuttua asiaan uskonnonvapauden takia. Minulla oli vakaumukseni takia oikeus lisääntyä ja pitää lapseni, vaikka en kyennytkään huolehtimaan heistä kunnolla. Kodinhoitajien ja päiväkodin avulla homma pysyi kuitenkin jotenkin kasassa ja lapseni ovat ihmeen tasapainoisia tänä päivänä. Mutta kyllä heistä osa on nyt vanhempana antanut palautetta ja sitä on kirvelevää kuunnella. Kun taistelin selviämisestä loppupään lasten kanssa, alkupää oli lähes kokonaan oman onnensa nojassa. Kaikkia rakastin ja halusin heille ihan jokaisella kaikkea hyvää, mutta en ehtinyt, en riittänyt.
Nyt aikuiset lapsemme ihmettelevät sitä, kuinka paljon kykenemme antamaan aikaa ja keskustelemaan loppupään lasten kanssa. He kokevat jääneensä paljosta paitsi, kun ovat joutuneet yksin pähkäilemään murrosiän kipuilujensa ja ihan arjenkin asioiden kanssa. Harmittaa niin vietävästi!
Miksi ihmeessä uskoin uskonyhteisöni selityksiä siitä, kuinka Jumala antaa voimat hoitaa lapset, kun voimia ei yksinkertaisesti ollut? Miksi ihmeessä olin niin tyhmä, että uskoin tuollaiseen vedätykseen? On itsekästä vetää lokaan omia perheenjäseniä oman autuuden toivossa ja periaatteella, että kunhan jotenkin vain vanhempana selviän hommassa, kun on kyse muidenkin perheenjäsenten selviämisestä elämässä. Niinhän alkoholistiäidinkin kohdalla on itsekästä hankkia lapsia, kun niistä ei kykene huolehtimaan asianmukaisella tavalla. Ei riitä, että haluaa lapsia ja rakastaa heitä, jos ei kykene huolehtimaan heistä.
Törmään edelleenkin tuohon selviämisajatteluun entisen uskonyhteisöni jäsenten kohdalla. Selitellään, kuinka lapset ovat ihania ja miten mahtavaa nyt on kun on kaikesta selvitty yhdessä, mutta matkan varrella tapahtuneista kolhuista ei välitetä. Ei siitä, että osa lapsista ravaa masentuneena terapiassa; käyväthän alkoholistiperheidenkin lapset siellä. Sentään osataan lokeroida samaan kategoriakenttään alkoholisti- ja suurperheet. Ongelmia on muillakin, miksi siis meillä ei saisi olla…? Naapurikin pahoinpitelee lapsiaan, miksi siis minä en saisi…?
Olisiko hyvä ottaa itselle sellaiseksi aivan kuin nyrkkisäännöksi, että jos minun pitää hirveästi aina selitellä ja puolustella jotakin asiaa joka puolelle, mietin asiaa ihan eri näkövinkkelistä? Pysähdyn kertakaikkisesti miettimään? Miksi minun pitää selitellä? Onko asiani tai ilmiö hyvä ja onko sillä hyviä seuraamuksia, kun minun pitää selitellä? Miksi minun pitää koettaa vakuutella ihmisille, että musta on valkoinen ja päinvastoin? Miksi en voi järjestää elämääni siten, ettei tarvitse enää selitellä huonoa hyväksi?
Jos juomatapani ovat sellaiset, että sekä itse että läheiseni kärsivät, siinä ei selittelyt auta, antavat vain epärehellisen kuvan minusta. Jos annan itselleni luvan vastuuttomasti lisääntyä niin, että itse ja läheiseni kärsivät hommassa, siinä ei selittelyt auta, antavat vain epärehellisen kuvan minusta. Mitä minä elämältäni haluan; toimia itseni ja läheisteni parhaaksi vai huonoimmaksi?
Toimitaan niin, ettei tarvitse enää selitellä!
Ps. Tämä kirjoitus tais olla taas sellaista tajunnanvirtaa, että liekkö alkupään tekstillä mitään tekemistä loppupään kanssa, mutta ihan mukavastihan tämä aamu kului asioita pohtiessa. Ihanaa sadekesäpäivää itse kullekin kuolevaiselle!
Onko selittelystä vapautumiseen muuta tietä kuin mukautuminen samanlaisuuteen?
Lauri Lahtinen :”Onko selittelystä vapautumiseen muuta tietä kuin mukautuminen samanlaisuuteen?”
Kaipa meillä näissä julkisissa keskusteluissa on ainakin kaksi vaihtoehtoa. Joko Timo Airaksisen mielipide, jossa hän on ”kutsunut tätä anaaliseksi keskustelukulttuuriksi. Jokainen pudottaa oman jätöksensä ja poistuu sen luota, eikä kukaan halua katsoa sitä enää. Jokainen on innokas laskemaan omat jätteensä, mutta kukaan ei saa kommentoida niitä, koska se on rumaa, likaista ja tuhmaa.”
Tai sitten ottaa todella huomioon se ”lasten näkökulma”, jota yksi lapsistamme 80-luvulla kuvaili näin: ”Sisälläni on niin suuri valo, että jos ihmiset näkisivät sen, he hämmästyisivät.”
Ainakin minä ymmärsin hyvin ja samaistuinkin. Myös Laurin kysymys oli yksinkertaisuudessaan pysäyttävä. Menee mietintään.
Ihminen on selittelyn mestari. Raamatun kuuluisin selittely lienee heti ihmisen lankeemuksen jälkeen käyty keskustelu:
Herra Jumala huusi miestä ja sanoi hänelle: ”Missä olet?”
Hän vastasi: ”Minä kuulin sinun askeleesi paratiisissa ja pelkäsin, sillä minä olen alasti, ja sentähden minä lymysin”.
Ja hän sanoi: ”Kuka sinulle ilmoitti, että olet alasti? Etkö syönyt siitä puusta, josta minä kielsin sinua syömästä?”
Mies vastasi: ”Vaimo, jonka annoit olemaan minun kanssani, antoi minulle siitä puusta, ja minä söin”.
Niin Herra Jumala sanoi vaimolle: ”Mitäs olet tehnyt?” Vaimo vastasi: ”Käärme petti minut, ja minä söin”.
Luuk.7:34. Eihän valittajille kelpaa mikään!