Kirkossa ollaan laajasti maallistuttu niin pitkälle, että hengellinen raamatullinen puhe ei välttämättä hetkauta suuntaan tai toiseen.
Maailmassa on aina pidetty uskovaista ihmistä hulluna tai muuten vinksahtaneena ja niin sen kuuluu ollakin. Siinä on uskovaiselle yksi merkki siitä, että uskossa vielä ollaan. Sen sijaan niin ei kuulu olla, että kirkossakin katsotaan kuin ylhäältäpäin säälien, jonkinlaisina reppanoina, vanhanaikaisina, hieman yksinkertaisina, sellaisia kristittyjä, jotka sydämen ja mielen vakavuudella tahtovat seurata Herraa Jeesusta ja pitävät Jumalan sanan elämänsä ohjenuorana. Ja todella uskovat ja todella tahtovat elää uskossa. Koska kuitenkin niin on, eikä Jumalan sana näytä kiinnostavan, olen miettinyt, josko asioiden valaiseminen yleisemmällä tasolla, saisi ihmisiä ajattelemaan ja arvioimaan uudelleen kirkossa asuvan tyhmyyden sijaintia.
Suurin osa kirkkoa on yhtä mieltä siitä, että Jeesuksen opetukset ovat viisaita, vaikka hänen opetuksiaan ei juuri tunnettaisikaan. Onko tämä yksi harvoja asioita, joissa paljon peräänkuulutettu kirkon ykseys toteutuu?
”Jokainen valtakunta, joka riitautuu itsensä kanssa, joutuu autioksi, eikä mikään kaupunki tai talo, joka riitautuu itsensä kanssa, pysy pystyssä” – Jeesus
Kirkolla on ne; tunnustuskirjansa, Raamattunsa ja traditionsa, haluttiin tai ei. Kun kirkossa on riitauduttu näiden kanssa, eli asetuttu omien maailmasta vaikutteensa saaneiden muka hienojen ja humaanien ajatusten kanssa vastustamaan omaa itseään, ollaan nyt tässä missä nyt ollaan. Ristiriidassa. Kirkko on ristiriidassa itsensä kanssa. Riitelee itse itseään vastaan, eikä siksi voi hyvin. Eikä kirkon johto voi hyvin, eikä sen jäsenet voi hyvin. Koko kirkkolaiva ajelehtii Herra tietää minne. Tuo Jeesuksen viisas opetus tarkoittaa juuri tällaista missä nyt ollaan. Kirkko ei näin voi pysyä pystyssä, se on mahdotonta! Ryhdikkyyden tilalla on luikertelu. Selvän puheen sijalla selittely. Varmuuden paikalla epäily. Näettekö!? Ollaan sinne sitä mieltä ja tänne tuota, ja niiden välissä on muisteltava mitä mieltä oltiinkaan tuonne. Heilutaan kuin ruoko tuulessa ja annetaan maailmaa syleileviä lausuntoja, miten vain haluatte. Tällainen sluibailu kahlitsee ensin yksilön ja levitessään yhteisön. Raamattu kutsuu tätä ihmispeloksi, joka panee paulan. Ja siinä nyt pyristellään.
Missä siis ovat kirkon reppanat? Ei minusta siellä, missä suoraselkäisesti tunnustetaan kirkon uskoa ja eletään valtakunnassa sen sääntöjen mukaan, vieläpä kutsutaan horjuvia joo-ihmisiä tekemään samoin, etteivät reppanat kokonaan sortuisi, vaan seuraisivat Jeesuksen viisaita opetuksia ja pysyisivät pystyssä.
Tehköön kirkko sovinnon itsensä kanssa, suoristakoon selkänsä ja pyrkiköön olemaan uskollinen Jumalalle. Muuten ei tule mitään. Amen.
Minulla on syvä kunnioitus ja yritän ymmärtää jokaista seurakuntapappia, diakonia ja muita niissä työskenteleviä. Uskon ,että he tekevät niin hyvää työtä kun osaavat. En usko ,että kukaan tahallaan vesittää kirkon sanomaa, vaan lähtee siitä ymmärryksestä ,mihin tähänastisessa vaelluksessaan on ehtinyt.
Seurakunnat ovat se peruspaikka missä kirkko ja maailma kohtaavat. Työntekijöillä ja kirkon aktivisteilla on oma osansa ja muulla maailmalla omansa. Ymmärrän kirkon työntekijöiden epätoivon siitä että maailmassa on verraten harvoja jotka tänä päivänä ovat kiinnostuneet heidän sanomastaan ja toiminnastaan. Ei se ole heidän syytään . Maailma on muuttunut vuosisatojen kuluessa siten että kirkon julistama sanoma ei enään puhuttele heitä, vaan he ovat löytäneet toisenlaisen elämän tulkinnan.
Kirkko symboolisen sanomansa kanssa on alakynnessä verrattuna tieteen sovellusten värittämän elämän tulkinnan suhteen. Tavallinen arki ihminen ei ole tiedenainen vaan elää sellaisessa kulttuurissa jossa maailma luotiin miljardeja vuosia sitten, missä kuollaan turvallisesti sairaalan sängyssä ja enne sitä on saanut moneen kertaan hyvää tieteen tarjoamaa hyvinvointia.
Kirkko on tehnyt tehtävänsä maailmassa, jotkut uskolliset ovat jäljellä. Toivottavasti he saavat jatkossakin sitä hyvää palvelua mitä seurakunnat voivat antaa.
Kiitos Joni Toivonen blogista ja Ismo Malinen kommentista.
Kiitos!
”Tehköön kirkko sovinnon itsensä kanssa, suoristakoon selkänsä ja pyrkiköön olemaan uskollinen Jumalalle.” Sovinnolle on Efesolaiskirjeessä kerrottu kestävä perusta: ”Kristus on meidän rauhamme. Hän on tehnyt nämä kaksi ihmisryhmää yhdeksi ja kuolemallaan hajottanut niitä erottaneen vihollisuuden muurin. Hän on kumonnut lain käskyineen ja säädöksineen, jotta hän omassa itsessään loisi nuo kaksi yhdeksi uudeksi ihmiseksi, ja näin hän on tehnyt rauhan. Ristillä kuollessaan hän omassa ruumiissaan sai aikaan sovinnon Jumalan ja näiden molempien välille ja teki näin lopun vihollisuudesta.” Jeesuksesta kerrotaan, että hän suoristi selkänsä: ”Kun he tiukkasivat häneltä vastausta, hän suoristautui ja sanoi: ’Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.'”
Miksiköhän kirkko ei koskaan vastaa mihinkään. Hirmuisen paljon postia lähetetään kirkolle, mutta se ei ole koskaan vastannut yhteenkään. Olisi hauska nähdä kerrankin kommentti, jonka olisi kirjoittanut kirkko. Semmoista kai on turha odottaa. Joten aika yksipuolista on tämä meidän keskustelu kirkon kanssa.
Me olemme kirkko ja vastailemme toisillemme kaiken aikaa.
Miksi sitten emme muuta niitä asioita itse ? Olen tullut siihen tulokseen, että me olemme ainoat, jotka todellista muutosta kykenee kirkossa saamaan aikaan. Niin kun tyydymme vain moitiskelemaan kirkkoa ja sen toimintaa, mikään ei muutu. Koska me olemme kirkko, niin voimme vastata kaikkiin omiin kysymyksiimme itse. Sen sijaan, että sinä ja minä ollaan vaadittu kirkolta jotain, niin meidän tulee alkaa vaatia niitä samoja asioita itseltämme. Me voimme muuttaa asioita, jos vain lopetamme voivottelun.
Siihen en voi vastata; miten. Se jää jokaisen oman harkinnan varaan.
Entä, jos vastustamme muutosta, joka kirkossamme ilmeisesti on etenemässä? Olemmeko silloin sellaisen kehityksen jarruina, joka epäilyksistämme huolimatta on Jumalan tahto.
Me pysymme kirkossa ja olemme kirkko. Niinhän Martti? Emme me kuitenkaan ole muuttumassa muutoksen mukana. Olemmehan edelleen kirkko. Vai kuinka. Jotkut asiat saattaa joskus muuttua, mutta me ei. Olemmehan me silloinkin vielä kirkko. Ehkä emme ihan koko kirkko, mutta kirkko kuitenkin.
Muutos on elämän merkki.
PP ja MP,
Ei ole mielestäni oikein sanoa: ”Me olemme kirkko”. Tuo väite on eräs ylpeimmistä lauseista, joita Suomen evl-kirkon piirissä viljellään. Kirkko on Jeesuksen määritelmän mukaan toki siellä, missä kaksi tai kolme on koolla hänen nimessään. Pointti ei ole kuitenkaan kahdessa tai kolmessa (määrä/me), vaan jatko-osassa eli ”Hänen nimessään”. Se tarkoittaa vain sellaista yhdessä olemista, joka on läpeensä hengellistä. Vain sellainen koolla oleminen ilmentää uskontunnustuksen kirkon läsnäoloa. – Jos olemme kristittyinä koolla, mutta kokoontumisemme ei tapahdu niin sanotusti ”Hengessä ja totuudessa”, silloin paikalla on vain joukko turisevia kristittyjä mutta ei uskontunnustuksen kirkko. – Kun mietimme omia kokoontumisiamme, suuri osa niistä on vain melko pienellä prosentilla kirkon koolla olemista… Politiikkaa on jutuissamme mukana niin paljon, että mielestäni olisi syytä välttää kirkon määritelmäksi tarjottua pronominia ”me”. – Sen sijaan tarjoan kirkon määritelmäksi seuraavaa: Kirkko on aina siellä, missä armon evankeliumia aidosti saarnataan ja rippi&kaste&ehtoollinen oikein toimitetaan…
”Se tarkoittaa vain sellaista yhdessä olemista, joka on läpeensä hengellistä.” Nyt nostat riman liian korkealle. Mikään ei tässä matoisessa maailmassamme ole ’läpeensä hengellistä’. Olen myös sitä mieltä, ettei kristityn elämässä mikään ole ’läpeensä hengetöntäkään’. Viittaan Roomalaiskirjeen 12. lukuun.
Kirkko ei ole tästä maailmasta. Siksi se on läsnä vain tunnusmerkeissään… mutta ”meissä” vain äärimmäisen rajallisesti.
…Johtopäätöksenä totean, että kirkko säilyy ja uudistuu (ja on läsnä) vain evankeliumin sanomaa toteuttavan perustehtävänsä kautta. Sitä varten on olemassa erilaisia käytännöllisiä rakenteita ja virkoja, mutta niillä on arvoa vain silloin ja siltä osin, kun ne toteuttavat perustehtäväänsä.
Ja koska Raamatun ja uskontunnustuksen aito Kristuksen Kirkko saa meissä usein vain äärimmäisen rajallisesti muotoa, siksi meidän tulee tarkasti varoa tekemästä ”me päätimme” äänestysten perusteella muutoksia apostoleilta periytyvään kristilliseen opetukseen.
Roomalaiskirjeen lisäksi kannattaa miettiä 1. Korinttolaiskirjeen 12. lukua. ”Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen.” Siinä ei ole mitään ’vain tunnusmerkeissään’, ’äärimmäisen rajallisesti’ tai ’vain toteuttaessaan perustehtäväänsä’ -rajoituksia.
MP
1Kor 12 on kirjoitettu kuvaamaan sitä hengellistä todellisuutta, joka avautuu PH:n lahjojen kautta. Tässä hengellisessä ulottuvuudessa kristityt ovat toki kirkko, mutta se todellisuus heijastuu saviastioiden kautta (jotka olemme se ”me”). Kun lukemista jatkaa seuraavaan lukuun, tämä ajatus vain vahvistuu. ”Nyt näemme kuin kuvastimessa” jne.
Näin juuri. Tämä ’saviastioista heijastuva hengellinen todellisuus’ on juuri se kirkko, Kristuksen ruumis maan päällä, jonka jäseniä me kaikki hänen seuraajansa olemme.
Hyvä, jos löytyi asian ydin. Savi siis vain parhaimmillaan säilyttää aarteen. -Me luterilaiset uskomme, että Raamatun sana on kirkon aarre, koska se kirkastaa Kristuksen olemuksen ja merkityksen. – Tämä oli muuten varmaan yo. blogistin tähtäyspiste. – Ehkä nämä kaikki ao. keskustelut eivät ole oikein antaneet siitä riittävää tunnustusta…
”Savi siis vain parhaimmillaan säilyttää aarteen.” Höpsis. Ota vähän selvää, mihin kaikkeen keramiikkaa käytetään.
MP,
Jotenkin ei nyt jaksaisi vääntää, jos asia tuli jo sinustakin selväksi! – Varmaan voit hyvällä tahdolla ymmärtää, että nyt puhuttiin UT:n asiayhteydessä, jossa halutaan nimenomaan teroittaa sitä, ettei savi (eli luonnollinen ihminen itsessään) ole hengellisen elämän lähde/luova subjekti, vaan pelkkä astia:
”Sillä me emme julista itseämme, vaan Kristusta Jeesusta, että hän on Herra ja me teidän palvelijanne Jeesuksen tähden. Sillä Jumala, joka sanoi: ”Loistakoon valkeus pimeydestä”, on se, joka loisti sydämiimme, että Jumalan kirkkauden tunteminen, sen kirkkauden, joka loistaa Kristuksen kasvoissa, levittäisi valoansa. Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä.” (2Kor.4:5-7)
Mitä tarkoitat sanoilla ’pelkkä astia’? Katsopa astiakaappiisi. Millaista elämäsi olisi, jos koettaisit pärjätä viikon käyttämättä ainoatakaan astiaa?
Viinipuun oksat ovat itsessään kelvottomia mihinkään, ne poltetaan aina, koska niistä ei ole mihinkään hyötykäyttöön. Ainoastaan hedelmät ovat merkityksellisiä ja ne taas tuottaa juuri ja hyvä maa. Näin olen saanut oppia Juutalaisilta. Jos oksat ovat huonossa juuressa, niin hedelmiä ei tule.
Jotain samaa ajatusta on tuossa astia kuvauksessa. Astia on vain sälytystä varten, se ei tuo itse mitään lisää siihen mitä astiassa säilytetään. Vesi on elämän antaja, ei astia.
Minulla on juuri edessäni savesta tehty astia. Olen täyttänyt sen suuremmasta savesta tehdystä astiasta. Kumpikaan ei ole olemassa säilyttämistä varten. Tarkoitan tietysti teemukia ja teekannua. Nyt olen jo juonut teeni ja muki on tyhjä. ”Astia muovataan savesta, mutta tyhjä tila tekee astian hyödylliseksi.” On totta, että meidät on tehty maan tomusta; eipä ihmisestä muuta jää, kun vesi haihtuu pois. Meidät on kuitenkin muovattu käyttökelpoisiksi eri tehtäviin. Niin ’nöyriä’ emme saa olla, että teemme turhaksi muovaajamme työn. ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa.”
Toottahan toki ihminen on tärkeä ja Jumalan luomuksena myös Jumalalle Rakas.
On tärkeää ymmrtää mistä kaikki tulee ja kiitollisella mielellä ihmetellä elämää jo on tosiaan ihme. Me olemme myös, mutta focus ei ole meissä vaan Jumalssa, kun Jumala on keskiössä, niin ihminen voi olla toiselle ihmiselle lähimmäinen ilman ansioita. On myös hyvä muistaa, että astiaa ei ole ilman Jumalaa.
”Astia on vain sälytystä varten.” Olen tätä passiivista ihmiskäsitystä vastaan. Kristityn kutsumus ei ole kätkeä Jumalan rakkautta sisäänsä talteen vaan ammentaa sitä edelleen toisille, jollei kannulla niin pikarilla kuitenkin. Rakkauden tulee kohdistua sekä Jumalaan että lähimmäiseen. Itse asiassa sen voi kohdistaa Jumalaankin lähimmäisten kautta: ”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.”
Olet oikeassa, tuo pelkkä ”säilytys” on huono ilmaus. Tokihan Jumala käyttää astioita, mutta Elämä ei ole astiassa vaan Vedessä, jota astiasta ammennetaan.
Jatettavaksihan Vesi on tarkoitettu.
Tämä on kaikkinensa mielenkiintoinen aihe, sillä sanoohan Jeesus jopa näin:
”Totisesti, totisesti minä sanon teille: ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertansa, ei teillä ole elämää itsessänne.”
Ja vielä toisaalla niille uskonnollisille, joiden mielestä ihminen on omavarainen rakkauden suhteen:
”Te tutkitte kirjoituksia, sillä teillä on mielestänne niissä iankaikkinen elämä, ja ne juuri todistavat minusta; ja te ette tahdo tulla minun tyköni, että saisitte elämän.
En minä ota vastaan kunniaa ihmisiltä; mutta minä tunnen teidät, ettei teillä ole Jumalan rakkautta itsessänne.” Joh.5:39-42
”Astia on vain sälytystä varten, se ei tuo itse mitään lisää siihen mitä astiassa säilytetään.” Tuota ajatuksen jälkiosaakin voisi pitää vääränä. Käsite ’astian maku’ lienee tuttu.
Ismo,
Ei sinun tarvitse luopua säilyttämisnäkökulman mielekkyydestä. Apostoli Paavali neuvoo Timoteusta: ”Tämän käskyn minä annan sinun toimitettavaksesi, poikani Timoteus, aikaisempien, sinusta lausuttujen ennustusten mukaisesti, että niiden nojalla taistelisit jalon taistelun, säilyttäen uskon ja hyvän omantunnon, jonka eräät ovat hyljänneet ja uskossaan haaksirikkoon joutuneet.” (1Tim.1:18-19).
Kristityn oikeaan elämään ja uskoon kuuluu toki Raamatun sanan kautta vastaanotetun ilmoitustotuuden säilyttäminen. Se ei ole passiivisuutta. Meidän ei tarvitse ajatella tämänkaltaisen säilyttämisen ja aktiivisen hyvän sanoman eteenpäin viemisen ajatuksia toisilleen vastakkaisina (vaikka aina on niitä jotka näin tekevät ja vääntävät silläkin perusteella kurssia harhaan).
Tiivistetysti voi sanoa, että kristitty on kuin itsessään vaatimaton saviastia, mutta joka kuitenkin säilyttää siihen lasketun aarteen voidakseen kanavoida tämän suunnattoman aarteen eteenpäin koko maailman pelastukseksi.
”Tarjoan kirkon määritelmäksi seuraavaa: Kirkko on aina siellä, missä armon evankeliumia aidosti saarnataan ja rippi & kaste & ehtoollinen oikein toimitetaan.” Tämä on varmaan pätevä kirkon määritelmä. Se antaa kuitenkin aiheen ryhtyä kiistelemään siitä, mikä on ’aidosti’ ja mikä on ’oikein’. Voidaan puuttua niin muodollisiin kuin sisällöllisiinkin yksityiskohtiin. Onko kinastelevan kirkon saarna armosta aitoa? Eikö se muutu näin helposti kirjaimeksi, joka ei saa vahvistusta tekojen todellisuudesta?
”Kirkko on aina siellä, missä armon evankeliumia aidosti saarnataan ja rippi & kaste & ehtoollinen oikein toimitetaan.” Jatkan vielä. ’Kirkko on aina siellä’ on hyvin ilmaistu. Kirkko ei siis lakkaa olemasta, kun messu päättyy. Papin sanat: *Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten” osoittavat, että Jumalan palveleminen jatkuu edelleen itse kunkin kristityn arjen kutsumuksessa.
Kinastelevan kirkon saarna ei ole koskaan kokonaan aitoa. Se on aitoa Jumalan sanaa vain siltä osin, kun se ilmentää Raamatun ilmoitustotuutta (lain ja armon muodossa). Tätä tarkoitan kaikella edellä kirjoittamallani. Jumalan valtakunnan näkymätöntä todellisuutta edustava uskontunnustuksen kirkko on läsnä tässä maailmassa vain rajallisesti. Tämä pitäisi muistaa kaikessa kirkollisessa uudistamisessa. Kirkon aidon uudistuksen suunta voi olla aina vain takaisin Raamatun ilmoitukseen palautuva (ja sille lähteelle palaava). Kaikki siitä poispäin tapahtuva liike on liikettä epäkirkoksi.
”… aitoa Jumalan sanaa … Raamatun ilmoitustotuutta … uskontunnustuksen kirkko … Raamatun ilmoitukseen palautuva…” Tämä kuulostaa kovin kuivalta kirjaimeen tarrautumiselta. Onneksi vastapainona on myös: ”Jumalan valtakunnan näkymätön todellisuus”. Liekö se aina niin näkymätön ollakaan? ”Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin — ettekö huomaa? Minä teen tien autiomaahan ja joet kuivuuden keskelle.”
’Ollakaan’ on tarpeeton ja kömpelö. Anteeksi!