”Epäusko on pahin kaikista vihollisista, joita saatana käyttää palveluksessaan tukkiakseen tien Kristuksen luokse. Sen avulla sielun vihollinen johtaa meidät siihen loppumattomaan kehään, että riitelemme itseämme vastaan ja vaadimme itseltämme jo kauan sitten kadonneita ominaisuuksia. Ja se tepsii. Sillä miten vastustamme häntä, kun hän vaatii pysyväisyyttä, uskollisuutta, elämää, halua ym., joita meillä kyllä pitäisi olla? Siinä sitten seisomme alakuloisina ja alamme uudelleen ´koettaa´ saada asiat sujumaan paremmin. Näin omatunto raukka hoipertelee sinne ja tänne, jopa välistä Kristuksenkin luo, mutta hyvin toivottomasti. Rakas ystävä, pois tuollainen hupsu haihattelu!”
Sitaatti Jonas Laguksen kirjeestä tuo havainnollisesti esille kristityn kilvoituksen vaikeuden, jonka kanssa yksi ja toinen meistä kamppailee. Sisimmästämme nousee alati vaatimuksia, jotka edellyttävät meidän muuttuvan toisenlaisiksi, jos haluamme olla Jumalan kanssa tekemisissä. Tämä itsevanhurskas luulo on meissä myötäsyntyistä eikä kukaan ole siitä vapaa. Kun ihminen ei sitten kuitenkaan pysty muuttumaan toisenlaiseksi, hän joutuu omassatunnossaan ahdinkoon.
Kun ajattelen omaa kristityn tietäni ja siihen liittyneitä kamppailuja, on niiden taustalla ollut usein juuri edellä kuvattu luontainen pyrkimys. Opin tasolla asiat ovat olleet selvät, mutta omassatunnossani olen kuitenkin ollut liiaksi sidottu. Ounastelen, että kirkkokansan keskellä on enemmänkin tällaista joukkoa. Jos heitä ei auteta evankeliumin vapauteen, he ovat vaarassa väsyä ja heittää koko asian sikseen. Miten julistaja voi auttaa heränneellä omallatunnolla olevaa ihmistä vapauteen?
Olennaista on auttaa sanankuulijaa ymmärtämään, että tie sisäiseen rauhaan ei kulje itsensä parantamisen kautta. Tällainen pyrkimys on ”hupsua haihattelua”, sillä ihminen on myyty synnin alaisuuteen. Ihminen voi ehkä päästä ponnistelemalla irti joistakin paheista, mutta kuka voittaa esim. ylpeyden, kateuden ja itsekkyyden? Ei kukaan. Tästä syystä ihminen ei tule vanhurskaaksi lain kautta – siis pyrkimällä tulemaan paremmaksi. Paavalin mukaan Jumalan lain tehtävänä on opettaa ihmiselle tämä tosiasia. Se ei voi kuitenkaan tehdä enempää. ”Jos olisi annettu laki, joka pystyy tekemään eläväksi, silloin vanhurskaus todella perustuisi lain noudattamiseen”.
Ongelman ratkaisu on siinä, että ihmisen on suostuttava olemaan perinpohjin kadotettu. Vain näin hän voi vapautua oman vanhurskauden rakentamisesta ja päästä luottamaan Vapahtajaan, joka on lain loppu. Ei siis hyödytä riidellä itsensä kanssa eikä korjata parantumatonta vauriota. Armahdetuksi tulemisessa ei ole kysymys siitä, että ihminen voisi löytää itsestään jotakin muuta kuin syntiä ja turmelusta. Armo on sitä, että syntinen saa tulla Kristuksen luo juuri sellaisena kuin on – jumalattomana. Kilvoittelijan alituisena vaarana on ryhtyä tekemään parannusta omin voimin. Tällä tiellä sotkeennutaan kuitenkin järjen ja petollisen sydämen juonitteluihin ja jäädään vaille Jumalan apua.
Evankeliumi jumalattoman vanhurskauttamisesta on ihme, jota vastaan ihmisluonto hangoittelee. Tämä koskee myös julistajaa itseään. Siksi hänen on syytä tarkata opetustaan ja miettiä, ohjaako hän kuulijansa Kristuksen luo, vai johtaako hän heidät – ehkä huomaamattaan – itsensä parantamisen ikeen alle.
– – –
Jonas Laguksen ”Evankeliumin ääni” on kokoelma sielunhoidollisia kirjeitä. Hän kirjoitti ihmisille, jotka kamppailivat oman heikkoutensa tunnon kanssa. Tämä konteksti on huomioitava, kun kirkon julistusta ajatellaan laajemmin. Siinä myös lain julistuksella on oma tehtävänsä. Vaikka laki ei annakaan elämää, niin se silti vaikuttaa siten, että evankeliumi saa tehdä tämän ihmeen. Lain julistusta voidaan verrata kyntämiseen, evankeliumin julistusta siemenen kylvöön. Jos maata ei koskaan kynnetä, siemen jää hedelmättömäksi. Mutta hyödytöntä on myös pelkkä kyntäminen.
Tätä mieltä on myös herännäisjohtaja itse. Hän kirjoittaa: ”Hylkäänkö siis lain? En. Sanon apostolin kanssa: ´Laki on oikein käytettynä hyvä´. Kuinka sitten lakia käytetään oikein? Siten, että jokapäiväisessä parannuksessa kuunnellaan ja totellaan Jumalan Hengen nuhteita ja paetaan Kristuksen luokse etsimään puhdistusta hänen veressään.”
Hyvät on Jormalla eväät. Näitä kun nauttii päivittäin, ni ensimmäinen rakkaus säilyy sydämessä.
Vapahtaja pysyy kaikessa kaikkena. Eikä siihen harhaan kovin helposti mene, että kuvittelee jo osaavansa riittävästi. Teoriapuoleen täytyy uudelleen ja uudelleen palata. Kertausta ja kertausta. Aina pysyy oppipoikana. Mitä enemmän näihin salaisuuksiin tutustuu, ni sitä vähemmän niiden suuruutta käsittää. Ihmeellinen salaisuus tuossa on. Kakki on niin selvästi sanottu, ettei mitään salaisuuttaa näyttäisi siinä olevan. Onnellinen se jolle tuo salaisuus on avautunut.
Blogisti: ”Tästä syystä ihminen ei tule vanhurskaaksi lain kautta – siis pyrkimällä tulemaan paremmaksi.”
Apostolin ajatus on siinä, että kun laki on voimaton tekemään ihmisestä oikeamielistä, niin Jumala tekee ihmisestä oikeamielisen Henkensä kautta. Kyse ei ole teoriasta, vaan toteutuneen oikeudenmukaisuuden pitäisi näkyä hedelmänä, hedelmänä Kristus puusta.
Mutta tämä on kuin kiinaa puhuisi, sillä kristikunta puhuessaan munkkilatinaa vanhurskaudesta on samalla kadottanut evankeliumin idean.
Miten oikeamielisyys käytännössä näkyy, niin sen hedelmät punnitaan kansojen tuomiossa. Ei kysytä kirkkoa, uskoa, ei sakramentteja, vaan mitä teit Jeesuksen vähimmille. Äärimmäisen yksinkertaista, minkä vastakohtana on se, ettei kirkko tajua juuri mitään kansojen tuomion sanomasta. Kun kirkon pitäisi huutaa oikeamielisyyden puolesta, se vikisee kuin hiiri häkissä vanhurskauksiaan. Ei siitä kukaan edes kirkossa ymmärrä mitään, mutta tietämättömyys on helppoa piilottaa loputtomaan jorinaan vanhurskaudesta.
Tapio,
Tuot esiin tärkeän puolen vanhurskaudesta. Oikeudenmukaisuus, jota sana myös merkitsee, on olennaista Raamatun mukaan. VT:n profeetat pitivät tätä asiaan esillä, niin myös Jeesus itse. Luterilaisuudessa on kuitenkin tahdottu painottaa vanhurskauttamisen merkitystä Jumalan vanhurskauden, so. pelastavan vanhurskauden merkityksessä. Tämähän on se asia, joka Lutherillekin aikoinaan kirkastui Roomalaiskirjeen äärellä. Uskonvanhurskaus on kristityn lohdutuksen varsinainen perusta. Emmehän me yllä yhteiskunnalliseenkaan vanhurskauteen niin kuin pitäisi. Siihen emme voi tukeutua. Siksi tarvitsemme armoa. Sen hedelmänä voi ja tulisikin sitten kasvaa oikeudenmukaisuutta yhteisissä asioissa. Järjestys on kuitenkin se, että ensin saamme ottaa vastaan armon. Hyvät teot ovat pelastavan uskon seurausta.
Hyvä blogi. Suuri kiitos!
Kirkkomme mukaan Jumalan kutsun väistäminen on Ihmisen oma synti.
Asia on mielenkiintonen kun kirkkomme julistus rivijäsenilleen ei puhu mitään seurakuntajäsenyyden harjoittamisen asiasta, saati että sen kautta Kristuksen kutsun voisi huomata ja ymmärtää.
Jorma Pitkänen on oikean asian kanssa liikkeellä, tätä lisää, kiitos.
Lopulta on kyse uskon säilyttämisestä. Jos katse kääntyy omaan napaan, niin alkaa horisontti häipymään, kun katse taas on ylös Kristukseen, jossa meillä on kaikki valmiiksi annettuna, niin matka taittuu uskossa vaeltaen. Tämän rauhan syyttäjä pyrkii kaiken aikaa viemään Kristityltä. Hän sanoo: ”Armo on kyllä ihan hyvä juttu, mutta…”
Kun Kristitty pääsee Sapatin lepoon, niin ihminen pääsee lepoon puurtamisestaan. (Sapatti tarkoittaa Hebr. ”työnsä tehnyt”, tai ”saattanut työn päätökseen” )
(Hebr.4:1-10)