Lutherin Vähä katekismuksen kolmannen uskonkappaleen selityksen otsikkona on ”pyhitys”. Jo tämä kertoo, että pyhitys kuuluu luterilaisen uskonkäsityksen ytimeen. Kuitenkin opetus pyhityksestä jää helposti taka-alalle ja sitä saatetaan vieroksua. Ounastelen, että tämä johtuu ainakin osittain siitä, että julistaja pelkää asettavansa sanankuulijalle ylivoimaisia vaatimuksia, jos hän puhuu pyhityksestä. Saatetaan myös ymmärtää pyhityksen tarkoittavan sitä, että kristityn tulisi juuria paha pois itsestään omin voimin. Tällaista käsitystä onkin syytä varoa. Se, että pyhitys voidaan ymmärtää väärin, ei saisi kuitenkaan johtaa siihen, että tärkeästä asiasta ei puhuta.
Mitä herännäisjohtaja Jonas Lagus opettaa pyhityksestä? Lähden liikkeelle kahdesta kuopasta, joihin kristitty on Laguksen mukaan vaarassa pudota. Ensimmäinen vaara on pyhityksen laiminlyönti. Kun halutaan välttää tekopyhyyttä, menevät pyhitys ja jokapäiväinen uudistus menojaan. Kilvoittelijasta tulee evankelisen vapauden nimissä vanhan aadamin liittolainen. Ei tarvita kovinkaan paljon kokemusta kristityn arjesta sen huomaamiseen, että tämä vaara on ilmeinen. Toinen kuoppa on omatekoinen pyhitys, mikä merkitsee Laguksen mukaan armonjärjestyksen kääntämistä väärinpäin, so. ihminen yrittää parantaa itse itsensä, sen sijaan että hän antaisi Kristuksen tehdä sen. Tässä siis Lagus kritisoi sellaista pyhitystä, johon ihmisen oma luonto pyrkii ja jota voi ilmetä nk. pyhityskristillisyydessä.
Laguksen huomiot ovat ajattomia: suo siellä, vetelä täällä. Julistajan on syytä asettua herännäisjohtajan asettaman peilin eteen ja kysyä: mitä minä ajattelen ja opetan pyhityksestä? Omia käsityksiä voi tarkastella esim. seuraavan Lagus-sitaatin valossa, jossa herännäisjohtaja esittää tiivistetysti oman näkemyksensä asiasta.
Usko ja siitä syntyvä rakkaus on pyhityksen juuri. Mutta kun usko on meissä syntynyt ja me olemme uudesti syntyneitä, emme mitenkään saa olla toimettomia ja arvella kaiken menevän itsestään, sillä siten lankeamme pois armosta. Usko antaa meille elämää ja voimaa, tekee meistä aivan uusia ihmisiä sekä yhdistää meitä Herraamme ja Vapahtajaamme. Mutta uudella ihmisellä on jokapäiväinen sota ja taistelu vanhaa ristiinnaulittua ihmistä vastaan, joka tahtoo irtautua rististä, ja sen tähden meidän pitää olla ”murheellisia ja aina iloisia”. Iloitkaamme siis, mutta peläten, ettemme kadottaisi meille uskottua kallista aarretta. – – – En pakene Kristuksen luota, vaan hänen luokseen heikkouteni tähden ja lepään turvallisesti hänen luonaan rukoillen, että hänen armonsa ja Henkensä päivittäin terästäisi valppauttani ja elähdyttäisi ainaista rukoustani sekä että hän tahtosi antaa minulle nöyrän sydämen ja valistuneen ymmärryksen.
On syytä panna merkille, että usko on yhteyttä Kristukseen. Tästä johtuu se, että usko antaa ihmiselle elämää ja voimaa, synnyttää uudesti, tekee jopa ”aivan uusia ihmisiä”. Tästä yhteydestä puhuessaan Lagus käyttää usein kuvaa viinipuusta ja sen oksista. Samoin kuin oksa saa ravintonsa rungosta, samoin kristittykin saa elämänsä läheisestä yhteydestä Herraan. Tällainen usko on pyhityksen juuri. Todellinen pyhitys ei ole ihmispuuhaa, vaan Jumalan työtä ihmisessä. Tätä työtä ei pidä väheksyä eikä siihen tule suhtautua varauksella. Uuden elämän syntyminenhän on aina myönteinen asia. On Jumalan tarkoitus, että elämä – myös uskonelämä – saa vahvistua. Siksi sana kehottaa: pyrkikää pyhitykseen, täyttykää Hengellä, kasvakaa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa.
Kuten edellä olevasta Lagus-sitaatista käy ilmi, usko ei kuitenkaan poista ihmisestä hänen vanhaa luontoaan eli vanhaa ihmistä. Tämänkään asian huomaamiseen ei mene pitkää aikaa eikä siihen tarvita kuin kevyt kiusaus. Syntynyt uusi elämä tulee vanhan rinnalle, ei poista sitä. Tämän tosiasian kanssa eläminen muodostuukin erääksi kristillisen elämämme keskeisimmistä haasteista. Meillä saattaa olla kokemusta, mitä on elää vaikean lähimmäisen kanssa. Raskasta on myös pitää kumppaninaan vanhaa itsekästä luontoa, joka on aina haraamassa uutta ihmistämme vastaan! Tähän meidän on kuitenkin suostuminen.
Apostoli Paavali opastaa kristittyjä kohtaamaan tämän todellisuuden seuraavalla tavalla: ”Antakaa Hengen ohjata elämäänne, niin ette toteuta lihanne, oman itsekkään luontonne haluja. Liha haluaa toista kuin Henki, henki toista kuin liha. Ne sotivat toisiaan vastaa, ja siksi te ette tee mitä tahtoisitte.” Tästä käy ilmi, että eräänlainen ”sisällissota” leimaa kristityn elämää. Siksi kenenkään ei pidä ajatella, että hänen kristillisyytensä on teeskentelyä, kun hän huomaa syntisen luontonsa voiman. Vanha ihminen pysyy ihmisessä viimeiseen hengenvetoon asti.
Mitä sitten merkitsee se että kilvoittelijan tulisi antaa Hengen ohjata elämäänsä? Tämä näyttäisi Paavalin mukaan olevan ratkaisu siihen, että kristityssä oleva vanha ihminen pysyy kurissa eikä pääse toteuttamaan halujaan. Lutherin Galatalaiskirjeen selityksen mukaan Hengessä vaeltaminen on sitä, että kristityt yhtäältä ottavat vaarin Jumalan uhkauksesta rangaista synti ja toisaalta varustautuvat Sanalla, uskolla ja rukouksella, niin etteivät tottele lihan himoja. Vastustamalla tällä tavoin lihaa he naulaavat sen himoineen ja haluineen ristille. Laguksen mukaan Hengessä vaeltaminen on sitä, että kristitty menee juuri heikkoutensa tähden suorinta tietä Kristuksen luo eikä pakene hänen luotaan.
Lutherin ja Laguksen tekstit valaisevat kumpikin osaltaan myös sitä, mistä pyhityksessä on kyse – kuuluuhan Hengessä vaeltaminen pyhitykseen. Luther tuo esille lain ja evankeliumin vaikutuspiirissä elämisen. Lagus rohkaisee etsiytymään tilanteessa kuin tilanteessa Vapahtajan luo. Kun kilvoittelijan uskonside Kristukseen saa vahvistua, se myös suojaa ja varjelee häntä maailman tuulissa.
Vielä on paikallaan kysyä, missä määrin pyhitys merkitsee paremmaksi ihmiseksi tulemista. Eikö maailmassa tarvita ennen muuta kunnon kansalaisia ja rakastavia lähimmäisiä? Varmasti tarvitaan, eikä ole myöskään väärin odottaa, että kristityt olisivat tällaisia tai ainakin tulisivat sellaisiksi. Vaikka Lutherin mukaan kristitty on samaan aikaan kokonaan syntinen ja vanhurskas, hänen teologiaansa kuuluu myös tämän samanaikaisuuden ”partiaalinen aspekti”. Tämä merkitsee sitä, että uusi elämä voi saada ja myös saa enenevässä määrin sijaa kristityssä, kun hän pysyy Vapahtajan yhteydessä. Paavali puhuu tähän liittyen Hengen hedelmästä. Kuitenkin on myös todettava, että tämä uusi elämä on kristityssä vasta alullaan. Pyhimystä hänestä ei tule. Hän ei myöskään välttämättä itse näe sitä hedelmää, jonka Jumala hänessä kypsyttää. Se on toisia varten.
Ymmärrämme pyhityksen väärin, jos ajattelemme sen ensisijaisena tarkoituksena olevan ihmisenä kasvu, niin kunnioitettavaa kuin se onkin. Tällainen kehittyminen on pikemminkin bonusta. Pyhityksen varsinainen tarkoitus on varjella ihminen Kristuksen yhteydessä ja viedä hänet kerran perille Jumalan luo. Tällä matkalla hän voi kuitenkin olla valona ja suolana omassa ympäristössään. ”Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.”
”Itse Saatana pukeutuu valkeuden enkeliksi” : on kauhea ja pelottava sana. Toisaalla sanotaan, ettei ilman pyhitystä kukaan ole näkevä Herraa. Joten miksi Saatana ei ottaisi juuri pyhitystä omaksi temmellyskentäkseen. Onhan pyhitys keskeinen risteyskohta, jossa teot ja armo kohtaavat. Se pyhitysopetus, joka kykenee hallitsemaan tätä risteystä hallitsee koko uskonelämää. Siksi on erityisen tärkeää omaksua oikea oppi pyhityksestä, ettemme kulje siinä kohdin harhaan ja Saatanan ansaan.
Jopa silloinkin, kun oikea opetus on meillä, niin vihollinen koettaa kääntää katseemme pois oikeasta elämästä pelkästään oikeaan oppiin. Silloin emme enää ole tarkkoja siitä mitä sydämessä tapahtuu. Emmekä havaitse synnin työtä sisimmässämme. Tällöin meillä ei ole päivittäin enää asiaa ristin juurelle syntisinä ja armoa anovina. Ulkonaisesti olemme mallikelpoisia kristittyjä ja voimme rohkeasti opastaa muita oikeaan kristilliseen uskoon. Tajuamatta olenkaan sitä, ettemme itse enää elä armon alla. Tämä vihollisen petos on oikein toimiva systeemi. Kristityt menevät pois todellisen voiman lähteeltä ja ryhtyvät etsimään voimaa muualta, jolloin vihollinen voi oikein helposti väsyttää heidät. Väsyneenä he eivät huomaa vihollisen ansoja ja putoavat niihin.
Ismo, en itse innostu sanoista hiusten halkominen, jankkaaminen, ”teologiassa ero on kuin yö ja päivä”. Mielestäni oikea teologia tukee nimenomaan käytäntöä.
Taidamme puhua vähän eri asiasta. Se, että ihminen kilvoittelee ei tarkoita auttamattomasti lain ja evankeliumin sekoittamista. Kristus on tehnyt kaiken valmiiksi, samaan aikaan meiltä vaaditaan kilvoittelua, katumusta, jne.. ” Kilvoittele hyvä uskon kilvoitus, tartu kiinni iankaikkiseen elämään, ”… ( 1 Tim 6:12).
Puhut, että synergismia on torjuttava teologiassa, mistä teologiasta puhut? Luterilaisuudessa kilvoittelu on nimenomaan synergiaa, tämä on tunnustuksessamme sanottu useasti. Jumalan käskyjen täyttäminen tapahtuu monella tavalla, rakkaudesta , pakosta, minun täytyy jne..
Luterilaiset puhuvat juuri näillä termeillä omassa tunnustuksessa, ehkä näemme kilvoittelun vähän eri tavalla.
Sami, ehkä kirjoitamme tosiaan toistemme ohi. Uskonkilvoitus on juurikin tärkeää, ettei saatana saa meissä sijaa, kuten Pekka kirjoitti edellä.
Luther sanoitti asian hyvin, kun sanoi saatanan vaativan ja syyttelevät häntä kelvottomasta elämästä, joka ei täytä Jumalan tahtoa. Hän sanoi saatanalle: ”Mene Kristuksen tykö, sillä Hän on minut pelastanut ja pyhittänyt.”
Jos ihmisellä on jotain, mitä puuttuu, niin anokoon Jumalalta, Hänellä on hyvä tahto meitä kohtaan. Jumala antaa kyllä meille kaiken mitä tarvitsemme.
Rakkaudessa en näe pakkoa ja vaatimuksia, vaan alttiutta. Jumalan rakkaus vaikuttaa meissä uskoa ja kaikkea hyvää, myös lähimmäisiämme kohtaan.
Miten synergiasta sitten ajatellaan?
Jos Jumala vaikuttaa minussa tahtomista ja tekemistä, kuten Paavali kirjoittaa, niin tekijänä en ole enää minä, vaan Kristus minussa. Synergia on siis hiukan ontuva käsite
ainakin omalla kohdallani. (Fil.2:13)
Synergian teologinen merkitys on minulle jotensakin niin, että Jumala antaa ja ihminen tekee loput. Siis Jumalan ja ihmisen yhteispeliä. En pidä tuota Kristillisenä ajatuksena lainkaan.
Itse näen, ettei minulla Kristittynä ole antaa mitään maailmalle tai ihmisille. Jos jotain on, niin se on yksin Kristuksen ansiota. Omasta osuudestani en voi kerskua, koska sitä ei ole… Eli omalta osaltani synergia ei toimi. Onneksi, sillä, jos Jumala vaatisi minulta jotain omaa, niin hukkuisin välittömästi.
Uskon kilvoitus on Kristuksen Armossa pysymistä, sillä maailma ja saatana on rajusti sitä vastaan ja vaatii meitä luopumaan Armosta ja palaamaan lain alle.
Ismo, edellisessä jakeessa on ( j12) sanat, tehkää … työtä pelastuaksenne Kr. ten heauton soterian katergazesthe ”hankkikaa oma pelastuksenne”, ”viekää loppuun oma pelastautumisenne”.
Kristityn ihmisen tahto ei ole passiivinen, kuten itse tiedät, sinä rukoilet, sinä pyydät anteeksi, sinä kuuntelet ja luet Jumalan sanaa. Sinun oma tahtosi osallistuu tähän> tätä sanotaan jopa luterilaisuudessa synergiaksi. Jos sinun tahtosi ei toimi, etä millään tavalla osallistu hengelliseen elämään on uskosi Jaakobin mukaan kuollutta uskoa. Sinun oma osuutesi tässä prosessissa myös palkitaan tekojen mukaan. On vaikea nähdä Raamatusta kristittyä ihmistä joka ei itse osallistuisi pyhitys prosessiin, vaan olis tahdon robotti. Tätä mitä kirjoitan, en kirjoita siksi, että syyttäisin tai mottisin. Näin minä olen asian ymmärtänyt.
Ilman pyhitystä ei kukaan ole näkevä Herraa, on meille tuttu sana. Niinpä meidän on jatkuvasti taisteltava pyhityksemme eteen. On vain muistettava samalla se ettei se tapahdu lain noudattamisen kautta eikä vaikutuksesta. Herramme on pyhittänyt itsensä ja antaa meille oman pyhyytensä. Sen jatkuvassa omistamisessa saame kamppailla. Se lahja pyhyyden kimppuun saatana hyökkää koko voimallaan jatkuvasti.
Lisäys, anteeksi kirjoitusvirheet edellisessä. Jumalan armo siis vaikuttaa kaiken tämän, että ihminen itse Kristuksen kanssa kokoaa. Jumalan armo ja sen vaikutukset ja ihmisen oma tahto ne kummatkin tarvitaan pelastuaksemme. Jos sen sijaan vanhurskauttaminen on juridisesti vain ymmärretty julistukseksi, niin ettei silä ole mitään vaikutusta elämään, olemme ongelmissa. ” Usko kannustaa tahtomme toimintaa seurata Kristusta hänen antamissaan käskyissä” ( Piispa Aleksanteri) ”.
Kyllä, usko on altis kaikkeen hyvään. Mieleni ja mielenliikkeeni ovat kuitenkin sellaisia, että uskon itseni Jumalan Armon kasvatettavaksi, jolloin myös pyhitys tulee Jumalasta, näin olen itse saanut asian kokea. Omat touhuamiset olen jättänyt jo aikaa sitten. Jumalan antaa kaiken aikaa, päivästä päivään. Sitähän ihminenkin, antaa voi vain sellaista jota on saanut. Ei kukaan ole itse tuonut tänne mitään. Jumala on suurempi, kuin oma tahtoni.
Mitä pyhitys muuten lopulta on? Eikö se ole ennenkaikkea sitä, että Jumala erottaa meidät maailmasta ja tekee meistä lapsiaan? Ymmärrän kyllä, ettei ihminen voi tehdä mitään ilman Jumalaa, mutta samalla näen, ettei ihmisen tekemiset tuo mitään lisää pyhityksen tai pelastukseen. Olemme ansiottomat palvelijat ja hyvä niin.
Jeesus sanoi: Minä olen totinen viinipuu, ja minun Isäni on viinitarhuri.
Jokaisen oksan minussa, joka ei kanna hedelmää, hän karsii pois; ja jokaisen, joka kantaa hedelmää, hän puhdistaa, että se kantaisi runsaamman hedelmän.
Te olette jo puhtaat sen sanan tähden, jonka minä olen teille puhunut.
Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Niinkuin oksa ei voi kantaa hedelmää itsestään, ellei se pysy viinipuussa, niin ette tekään, ellette pysy minussa.
Minä olen viinipuu, te olette oksat. Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se kantaa paljon hedelmää; sillä ilman minua te ette voi mitään tehdä.” Joh.15:1-5
Ryhdyin vasta äskettäin oikein tosissani pitämään itseäni synnille kuolleena ja täysin kelvottomana pelastukseen. Siinä sitten omistan samalla täyden puhtauden ja pyhyyden ainoastaan Kristuksessa. Mitäpä siitä on seurannut ? Valtaisa vastaväitteiden vyöry. Oma järki väittää, ettei mitenkään ole mahdollista, että yksin vapahtajan tähden olisin täysin autuas ja pyhä. Pitäähän minun kuitenkin ponnistella kaikin tavoin, että pyhitys näkyisi jossain muussa kuin sanoissa. Omatunto osoittaa jatkuvasti kaikkea epäonnistumistani pyhityksessä. Paavalin tuntemien valheveljien perilliset hyökkäävät kimppuuni. Uskon kamppailua käydään siten kovilla panoksilla jatkuvasti. Luotanko yksinkertaiseen sanaan, jossa Jumala lupaa vanhurskauttaa syntisen ja siihen, että Vapahtaja pyhitti itsensä jotta me olemme pyhät hänessä.