Lutherin Vähä katekismuksen kolmannen uskonkappaleen selityksen otsikkona on ”pyhitys”. Jo tämä kertoo, että pyhitys kuuluu luterilaisen uskonkäsityksen ytimeen. Kuitenkin opetus pyhityksestä jää helposti taka-alalle ja sitä saatetaan vieroksua. Ounastelen, että tämä johtuu ainakin osittain siitä, että julistaja pelkää asettavansa sanankuulijalle ylivoimaisia vaatimuksia, jos hän puhuu pyhityksestä. Saatetaan myös ymmärtää pyhityksen tarkoittavan sitä, että kristityn tulisi juuria paha pois itsestään omin voimin. Tällaista käsitystä onkin syytä varoa. Se, että pyhitys voidaan ymmärtää väärin, ei saisi kuitenkaan johtaa siihen, että tärkeästä asiasta ei puhuta.
Mitä herännäisjohtaja Jonas Lagus opettaa pyhityksestä? Lähden liikkeelle kahdesta kuopasta, joihin kristitty on Laguksen mukaan vaarassa pudota. Ensimmäinen vaara on pyhityksen laiminlyönti. Kun halutaan välttää tekopyhyyttä, menevät pyhitys ja jokapäiväinen uudistus menojaan. Kilvoittelijasta tulee evankelisen vapauden nimissä vanhan aadamin liittolainen. Ei tarvita kovinkaan paljon kokemusta kristityn arjesta sen huomaamiseen, että tämä vaara on ilmeinen. Toinen kuoppa on omatekoinen pyhitys, mikä merkitsee Laguksen mukaan armonjärjestyksen kääntämistä väärinpäin, so. ihminen yrittää parantaa itse itsensä, sen sijaan että hän antaisi Kristuksen tehdä sen. Tässä siis Lagus kritisoi sellaista pyhitystä, johon ihmisen oma luonto pyrkii ja jota voi ilmetä nk. pyhityskristillisyydessä.
Laguksen huomiot ovat ajattomia: suo siellä, vetelä täällä. Julistajan on syytä asettua herännäisjohtajan asettaman peilin eteen ja kysyä: mitä minä ajattelen ja opetan pyhityksestä? Omia käsityksiä voi tarkastella esim. seuraavan Lagus-sitaatin valossa, jossa herännäisjohtaja esittää tiivistetysti oman näkemyksensä asiasta.
Usko ja siitä syntyvä rakkaus on pyhityksen juuri. Mutta kun usko on meissä syntynyt ja me olemme uudesti syntyneitä, emme mitenkään saa olla toimettomia ja arvella kaiken menevän itsestään, sillä siten lankeamme pois armosta. Usko antaa meille elämää ja voimaa, tekee meistä aivan uusia ihmisiä sekä yhdistää meitä Herraamme ja Vapahtajaamme. Mutta uudella ihmisellä on jokapäiväinen sota ja taistelu vanhaa ristiinnaulittua ihmistä vastaan, joka tahtoo irtautua rististä, ja sen tähden meidän pitää olla ”murheellisia ja aina iloisia”. Iloitkaamme siis, mutta peläten, ettemme kadottaisi meille uskottua kallista aarretta. – – – En pakene Kristuksen luota, vaan hänen luokseen heikkouteni tähden ja lepään turvallisesti hänen luonaan rukoillen, että hänen armonsa ja Henkensä päivittäin terästäisi valppauttani ja elähdyttäisi ainaista rukoustani sekä että hän tahtosi antaa minulle nöyrän sydämen ja valistuneen ymmärryksen.
On syytä panna merkille, että usko on yhteyttä Kristukseen. Tästä johtuu se, että usko antaa ihmiselle elämää ja voimaa, synnyttää uudesti, tekee jopa ”aivan uusia ihmisiä”. Tästä yhteydestä puhuessaan Lagus käyttää usein kuvaa viinipuusta ja sen oksista. Samoin kuin oksa saa ravintonsa rungosta, samoin kristittykin saa elämänsä läheisestä yhteydestä Herraan. Tällainen usko on pyhityksen juuri. Todellinen pyhitys ei ole ihmispuuhaa, vaan Jumalan työtä ihmisessä. Tätä työtä ei pidä väheksyä eikä siihen tule suhtautua varauksella. Uuden elämän syntyminenhän on aina myönteinen asia. On Jumalan tarkoitus, että elämä – myös uskonelämä – saa vahvistua. Siksi sana kehottaa: pyrkikää pyhitykseen, täyttykää Hengellä, kasvakaa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa.
Kuten edellä olevasta Lagus-sitaatista käy ilmi, usko ei kuitenkaan poista ihmisestä hänen vanhaa luontoaan eli vanhaa ihmistä. Tämänkään asian huomaamiseen ei mene pitkää aikaa eikä siihen tarvita kuin kevyt kiusaus. Syntynyt uusi elämä tulee vanhan rinnalle, ei poista sitä. Tämän tosiasian kanssa eläminen muodostuukin erääksi kristillisen elämämme keskeisimmistä haasteista. Meillä saattaa olla kokemusta, mitä on elää vaikean lähimmäisen kanssa. Raskasta on myös pitää kumppaninaan vanhaa itsekästä luontoa, joka on aina haraamassa uutta ihmistämme vastaan! Tähän meidän on kuitenkin suostuminen.
Apostoli Paavali opastaa kristittyjä kohtaamaan tämän todellisuuden seuraavalla tavalla: ”Antakaa Hengen ohjata elämäänne, niin ette toteuta lihanne, oman itsekkään luontonne haluja. Liha haluaa toista kuin Henki, henki toista kuin liha. Ne sotivat toisiaan vastaa, ja siksi te ette tee mitä tahtoisitte.” Tästä käy ilmi, että eräänlainen ”sisällissota” leimaa kristityn elämää. Siksi kenenkään ei pidä ajatella, että hänen kristillisyytensä on teeskentelyä, kun hän huomaa syntisen luontonsa voiman. Vanha ihminen pysyy ihmisessä viimeiseen hengenvetoon asti.
Mitä sitten merkitsee se että kilvoittelijan tulisi antaa Hengen ohjata elämäänsä? Tämä näyttäisi Paavalin mukaan olevan ratkaisu siihen, että kristityssä oleva vanha ihminen pysyy kurissa eikä pääse toteuttamaan halujaan. Lutherin Galatalaiskirjeen selityksen mukaan Hengessä vaeltaminen on sitä, että kristityt yhtäältä ottavat vaarin Jumalan uhkauksesta rangaista synti ja toisaalta varustautuvat Sanalla, uskolla ja rukouksella, niin etteivät tottele lihan himoja. Vastustamalla tällä tavoin lihaa he naulaavat sen himoineen ja haluineen ristille. Laguksen mukaan Hengessä vaeltaminen on sitä, että kristitty menee juuri heikkoutensa tähden suorinta tietä Kristuksen luo eikä pakene hänen luotaan.
Lutherin ja Laguksen tekstit valaisevat kumpikin osaltaan myös sitä, mistä pyhityksessä on kyse – kuuluuhan Hengessä vaeltaminen pyhitykseen. Luther tuo esille lain ja evankeliumin vaikutuspiirissä elämisen. Lagus rohkaisee etsiytymään tilanteessa kuin tilanteessa Vapahtajan luo. Kun kilvoittelijan uskonside Kristukseen saa vahvistua, se myös suojaa ja varjelee häntä maailman tuulissa.
Vielä on paikallaan kysyä, missä määrin pyhitys merkitsee paremmaksi ihmiseksi tulemista. Eikö maailmassa tarvita ennen muuta kunnon kansalaisia ja rakastavia lähimmäisiä? Varmasti tarvitaan, eikä ole myöskään väärin odottaa, että kristityt olisivat tällaisia tai ainakin tulisivat sellaisiksi. Vaikka Lutherin mukaan kristitty on samaan aikaan kokonaan syntinen ja vanhurskas, hänen teologiaansa kuuluu myös tämän samanaikaisuuden ”partiaalinen aspekti”. Tämä merkitsee sitä, että uusi elämä voi saada ja myös saa enenevässä määrin sijaa kristityssä, kun hän pysyy Vapahtajan yhteydessä. Paavali puhuu tähän liittyen Hengen hedelmästä. Kuitenkin on myös todettava, että tämä uusi elämä on kristityssä vasta alullaan. Pyhimystä hänestä ei tule. Hän ei myöskään välttämättä itse näe sitä hedelmää, jonka Jumala hänessä kypsyttää. Se on toisia varten.
Ymmärrämme pyhityksen väärin, jos ajattelemme sen ensisijaisena tarkoituksena olevan ihmisenä kasvu, niin kunnioitettavaa kuin se onkin. Tällainen kehittyminen on pikemminkin bonusta. Pyhityksen varsinainen tarkoitus on varjella ihminen Kristuksen yhteydessä ja viedä hänet kerran perille Jumalan luo. Tällä matkalla hän voi kuitenkin olla valona ja suolana omassa ympäristössään. ”Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.”
Muutama huomio blogistin hyvään kirjoitukseen. Yksi pyhityksestä opettamisen ongelma on omien havaintojeni mukaan se, että termiä käytettiin jo 1800-luvun luterilaisuudessa ainakin kolmessa merkityksessä sekaisin ja kirjoittajasta riippuen. Sillä on voitu tarkoittaa 1) kristittynä elämistä yleensä eli pyhää elämäntapaa, 2) Kristuksen pyhyydestä osalliseksi tulemista (Lutherin Vähä katekismus) tai 3) armonjärjestyksen käsitteitä käytettäessä uudistuksen positiivista puolta eli pyhyydessä/Kristuksen kaltaiseksi kasvamista (vrt Lutherin Ison katekismuksen kasteopetuksen loppupuolta) negatiivisen puolen ollessa synnistä pois kuoleminen. Kun tähän lisätään vielä myöhempien pyhitysliikkeiden opetukset (vanhurskauttamista seuraava pyhityselämä ja pyrkiminen synnittömyyttä kohti) ei ole ihme, jos pyhitys hämmentää. Niin sanan julistajia kuin sanankuulijoitakin.
Kiitos kirjoituksesta. Pyhitys teema ei ole niitä meidän luterilaisten vahvimpia osa-alueita. Uskonpuhdistuksen jälkeiset luterilaiset isät ovat vämmästyttävän lähellä jakautumattoman kirkon kilvoitus ja katumus traditiota. Nykyisin luterilaisuus on kaukana tästä. Mielestäni meillä olisi paljon oppimista siitä hyvästä kilvoitus traditiosta jota ortodoksisuudessa ilmenee.
Olen miettinyt miksi olemme kadottaneet yhtenäisen kirkon perinnön. Onko vika tunnustusformeissa. Osaisiko kirjoittaja vastata tähän. Onko luterilaisuudessa kysymys jostakin uudesta muodosta joka syntyi katollisen kirkon kritiikin seurauksena, mutta samalla kadotti yhtenäisen kirkon näkökulman.
Sami, ehkäpä kysymys synnistä ja myös pyhityksestä osaltaan erottavat kirkot toisistaan. Kuten tietänet, luterilainen käsitys Aadamin kuvasta joka oli alunperin imago Dei muuttui syntiinlankeemuksessa imago Diapolikseksi ja samalla meni vapaa tahto hengellisissä asioissa. Muissakin asioissa se taitaa olla suhteellista.
Ortodoksisen kirkon mielestä Aadamin lankeemus ei koske heitä perisynnin osalta, mikäli olen oikein ymmärtänyt. Katolinen kirkko tunnustaa kyllä periynnin, mutta konkupisenssi, josta alkulankeemus kumpusi ei ole syntiä mutta kylläkin jumalanvastaisuutta. (Miten jumalanvastaisia voitaisiin olla ilman syntiä? Se onkin kerrassaan varsin erikoista).
Sekä ortodoksinen, että katolinen kirkko ovat siten säilyttäneet ajatuksen ihmisen vapaasta tahdosta, jota syntiinlankeemus ei turmellut kokonaan, se on vain heikko ja haavoitettu.
Kosti, perisynnin käsityksessä on eroja. Ortodoksit voivat puhua myös peritystä synnistä. Sidottu tahto sen sijaan on luterilainen ajatus, mitä ei tavata muualla kristikunnassa. Vapaa tahto oli selviö kristikunnassa 1500 vuotta kunnes luterilaisuus tulkitsi ihmisen antropologian toisin. Näen, että juuri sidotulla tahdolla on vaikutusta luterilaiseen pyhityselämään. Käytännössä vanhurskauttaminen eristetään omaksi ja spitataan irti kristityn ihmisen kilvoituselämästä. Luterilaiset ovat tässä hyvin jyrkkiä ja ehdottomia. Seuraukset maksamme me, koko kilvoitus, pyhitys kirjallisuudessa on valtava aukko ja se vain kasvaa. Tämän voi testata seuraavalla kysymyksellä; – oletko tavannut luterilaista kirjallisuutta jossa pyhityselämää pohditaan ja annetaan käytännön ohjeita.
Sami, toteat, että vapaa tahto on ollut selviö 1500 vuotta. Entäpä mitä ajattelet Paavalin tulkinnasta, kun hän toteaa Room 7: ”Sillä me tiedämme, että laki on hengellinen, mutta minä olen lihallinen, myyty synnin alaisuuteen.” Kyllä ainakin minulla herää tässä kysymys, kun ollaan synnin alle myytyjä, voiko se tarkoittaako silloin sitä, että meidät myyty synnin alle vain osittain. Lisäksi Paavali toteaa: ”Minä elin ennen ilman lakia; mutta kun käskysana tuli, niin synti virkosi, ja minä kuolin.”
Kun Paavali toteaa itsensä kuolleeksi, niin eikö kuollut ole kuollut kokonaan eikä vain osittain. Laki on hyvä, kuten Paavali sanoo, mutta se tuotti hänelle kuoleman, että synti tulisi ylenmäärin synnilliseksi käskysanan kautta. Mielestäni tästä ei voi päätellä muuta kuin sen, että kun synti on ylenmäärin synnillinen, niin mikä meissä silloin voisi olla synnitöntä ja missä on vapaa tahtomme rakastaa Jumalaa. Eihän vanhurskauttaminen ole erillinen saareke, vaan kun me olemme uskosta vanhurskaaksi tulleet, niin sen hedelmänä on pyhitys. Eikö se silloin tarkoita nimenomaan sitä, että me vastustamme hengellä syntiä ja vapaasti haluamme seurata Jumalan tahtoa elämässämme.
Mikä tässä aiheuttaa mielestäni ristiriidan, on se, että usko tarvitsee teot, että se voisi vanhurskauttaa. Kuitenkin Paavali sanoo: Vanhurskas on elävä uskosta ja yksin tällä Luther räjäytti Paavin pankin. No sinä tiedät tämän muutenkin ja olemmehan me ennenkin tästä samasta asiasta keskustelleet varsin sopuisassa hengessä.
Kosti, Paavalin tekstit ovat joskus vaikeita meille tavallisille lukijoille. Paavali käyttää omaa uskonnollista kieltänsä, jonka merkitys voi olla aivan toinen mitä ensikädeltä ymmärrämme. Siteeraat Rm 7:14, 9,10. Koko Paavalin kuvaus tarkoittaa ei kristittyä, kristityn silmin katsottuna. Tämä Minä olisi siis retorinen tapa kuvata ei- kristittyä. Kristityllä on siis jossakin mielessä oikea tieto ihmisisestä langenneena, mutta lunastettuna.
”Synnin alle myyminen” kaiketi viittaa lankeemuksen todellisuuteen. Jumalan laki joka on hyvä ja hengellinen, ei voi saada aikaan langenneessa ihmisessä muutosta, vika ei ole laissa vaan meidän tilassa, tilanteessa, jossa olemme lankeemuksen seurauksena, jälkeen. ” Osittain myyty” kuulostaa epäreilulta, kyllä me olemme kokonaan synnin vaikutuspiirissä. Tämä ei mielestäni tarkoita, etteikö ihminen olisi Jumalan kuva tai että Jumalan kuva olisi meissä niin turmeltunut ja poistunut, että meitä ei tunnistettaisi enää Jumalan kuvaksi. Langenneenakin ihminen on Jumalan kuva, ei perkeleen kuva ja kaltainen, ”absoluuttisessa” mielessä.
Missä on sitten vapaa tahto rakastaa Jumalaa? Mielestäni se on ensinnäkin luomisen teologiassa Jumalan kuvassa, toiseksi se on Paavalin tekstissä ” tahto minulla kyllä on, mutta voimaa ei” ( Rm 7:18).
Kosti, kirjoitat; ”Mikä tässä aiheuttaa mielestäni ristiriidan, on se, että usko tarvitsee teot, että se voisi vanhurskauttaa. Kuitenkin Paavali sanoo: Vanhurskas on elävä uskosta ja yksin tällä Luther räjäytti Paavin pankin.”
Lutherin kritiikin olen ymmärtänyt niin, että se koski juuri tekojen vanhurskautta, tekoja pitäisi olla ennen kristityksi tulemista ja ne olisivat vanhurskauttamisen ehto, Paavalihan taisteli galatalaiskirjeessä juuri tätä vastaan. Toiseksi luterilainen pyhityskäsitys ajaa omaan miinaansa vähättelemällä uskon tekoja, töitä vanhurskauttamisen kustannuksella. Kuuluista lause, yksin uskosta – ilman tekoja nihiloin teot ja pyhityselämän. Kuinka paljon tapaat siis luterilaista kilvoitus kirjallisuutta. En tiedä osasinko nyt vastata vaikeisiin kysymyksiisi, mutta tässä nyt pohdintojani.
Sami, olisiko Paavali Room.7 kirjoittanut oman kokemuksensa ulkopuolelta, vaikka hän olisikin käyttänyt retorista puhetapaa. Tämä minä, josta Paavali kirjoittaa on mielestäni Paavali itse. Kun Paavali kirjoittaa Room. 7:5-6: ”Sillä kun olimme lihan vallassa, niin synnin himot, jotka laki herättää, vaikuttivat meidän jäsenissämme, niin että me kannoimme hedelmää kuolemalle, mutta nyt me olemme irti laista ja kuolleet pois siitä, mikä meidät piti vankeina, niin että me palvelemme Jumalaa Hengen uudessa tilassa emmekä kirjaimen vanhassa.”
Noissa jakeissa hän käyttää sanaa ”olimme”, edelleen ”synnin himot vaikuttivat meissä,” ”kannoimme hedelmää kuolemalle” ja nyt ”olemme irti laista ja kuolleet pois siitä” ja ”palvelemme Jumalaa hengen uudessa tilassa.” Mielestäni Paavali ei voisi kirjoittaa näin, ellei hän olisi omasta kokemuksesta tiennyt, mitä laki ja usko Kristukseen saa aikaan. Hän kuoli ja sai uuden elämän. Tarkoitinkin juuri tuolla ”osittain myyty”, ettei se voi niin olla, vaan kun ollaan synnin alla, niin siellä ollaan kokonaan, ilman että meidän sieluissamme ”jokin kipinä,” jolla me voisimme suunnata tahtomme Jumalaan ja rakastaa Jumalaa. Sitä rakkauden kipinää Luther ei luostarissa itsestään löytänyt. Olemmehan langenneena paholaisen orjia, jopa niin, että myös Kristus syntyi Saatanan orjaksi kuitenkin ilman syntiä.
Kun Paavali kirjoittaa: ”Sillä me tiedämme, että laki on hengellinen, mutta minä olen lihallinen, myyty synnin alaisuuteen. Sillä minä en tunne omakseni sitä, mitä teen; sillä minä en tee sitä, mitä tahdon, vaan mitä minä vihaan, sitä minä teen. Mutta jos minä teen sitä, mitä en tahdo, niin minä myönnän, että laki on hyvä.” (Room 7) Kun Paavalia kiusataan ja hän näkee lihansa lain, joka taistelee hänen mielensä lakia vastaan. Tämän Paavali sanoo itsestään, ja ylipäätään kristityistä, sillä eihän lihallinen ihminen sano, että laki on hyvä, vaan vihaa lakia.
Ainoa puhdas pyhitys on Vapahtajan yhteys. Eikö kaiken keskus ole nimenomaan yksin usko Kristukseen, jonka hedelmää pyhitys ja teot ovat, jotka kumpuavat uskosta pakottamatta. Uskonkilvoitus mielestäni avaa oven paitsi pyhitykselle kuten myös ristille. Lihamme, toisin sanoen vanha ihmisemme ei pyhity, vaan se pysyy samana niinkauan, että sen päälle heitetään multaa.
Kosti kirjoitat; ” Tarkoitinkin juuri tuolla “osittain myyty”, ettei se voi niin olla, vaan kun ollaan synnin alla, niin siellä ollaan kokonaan, ilman että meidän sieluissamme “jokin kipinä,” jolla me voisimme suunnata tahtomme Jumalaan ja rakastaa Jumalaa. Sitä rakkauden kipinää Luther ei luostarissa itsestään löytänyt. Olemmehan langenneena paholaisen orjia, jopa niin, että myös Kristus syntyi Saatanan orjaksi kuitenkin ilman syntiä.”
Jos ymmärsin sinua oikein vastaan näin; Luterilainen tunnustus tekee eron ihmisen luonnon ja perisynnin välillä, jos tätä eroa ei tehtäisi ihminen olisi täysin ”perkeleen kuva”. Nyt kun tämä ero tehdään ihminen on turmeltunut Jumalan kuva. Tässä mielessä hän ei ole ”täysin synnin alla”, ja vain tässä mielessä. Ihmisellä on vapaa tahto monissa asioissa, luterilaisuudessa ainoastaan hengellisissä asioissa se on sidottu. Itse en ole tästä tulkinnasta vakuuttunut. Se johtaa moniin ongelmiin.
Tiedämme, että monet ihmiset etsivät Jumalaa, joten jonkinlainen kipinä on olemassa, vaikka samaan aikaan ihmiset ovat pahoja ja kantavat syntiinlankeemuksen seurauksia mukanaan, itsessään ja kollektiivisesti.
Lutherin luostari tarina on luku erikseen, ei luther ole ainoa joka on kirjoittanut luostari tarinansa. Vika ei ole luostarilaitoksessa sinänsä niin, että luostarilaitos olisi lähtökohtaisesti väärä.
Kristus on meidän vanhurskautemme, pyhyytemme ja lunastuksemme ( 1Kr. 1:30).
Sami, kuten tietänet Yksimielisyydenohjeessa ihmisen turmelus ilmaistaan liittyen tuohon Jumalan kuvaan liittyen:
”Tämä peritty turmelus on yhtä kuin syyllisyys, se että me kaikki olemme Aadamin ja Eevan tottelemattomuuden tähden Jumalan epäsuosiossa, ”luonnostamme vihan lapsia”, kuten apostoli todistaa, Ef. 2:5 Room. 5:12. Toiseksi tulee täydellinen puutos, luomisessa annetun ja paratiisissa olleen alkuvanhurskauden häviäminen: poissa on se Jumalan kuva, jonka mukaan ihminen alussa luotiin (Ef. 4:24) ”totuuden vanhurskauteen ja pyhyyteen”. Samalla ihminen on kykenemätön ja kelvoton kaikkeen, millä on tekemistä Jumalan kanssa. Luonnon ja persoonan on perisynti hengellisenä leprana perin pohjin, läpikotaisin myrkyttänyt ja turmellut Jumalan silmissä. Siten me olemme luontomme (Ef. 2:3) puolesta vihan, kuoleman ja kadotuksen lapsia, jos ei Kristuksen ansio pelasta meitä siitä tilasta.”
Toki on selvää, että monet ihmiset etsivät Jumalaa. Hyvä niin. Ajattelen kuitenkin, että ainoan oikean Jumalan löytäminen annetaan ylhäältä, kuten myös kipinä siihen. Siksihän evankeliumia Kristuksesta myös julistetaan.
”Lutherin luostari tarina on luku erikseen, ei Luther ole ainoa joka on kirjoittanut luostari tarinansa. Vika ei ole luostarilaitoksessa sinänsä niin, että luostarilaitos olisi lähtökohtaisesti väärä.”
Myös omasta mielestäni luostareilla, niin itäisillä kuin läntisillä on oma paikkansa kristikunnan historiassa. Tietääkseni Luther arvosti erityisesti Bernard Clairvauxilaista lukien kaikki hänen saarnansa. Franz Posset ”illustrates Martin Luther’s deep regard for Bernhard of Clairvaux as a major source for knowing the God of Scripture who comes to be made flesh in us through Jesus Christ.” (Franz Posset – Pater Bernhardus – Martin Luther and Bernard of Clairvauz.)
Vapaa valinta..
Spinoza sanoo, ” että ihminen ei valitse mitään siksi, että se on hyvää, vaan ihminen pitää hyvänä sitä minkä hän valitsee.”
On siis kysymys valinnasta, jos valitsee vaikka väärämielisyyden, se pyritään selittämään oikeamielisyydeksi retorisesti ja pakkouskolla. Kun taas oikeamielisyys pyritään selittämään väärämielisyydeksi, panettelemalla ja pahalla puheella.
Pyhityksestä minä en ymmärrä mitään, se lienee joku palkinto siitä, että kuulut ryhmään.
Wikipedian mukaan
” Pyhitys on liitto Jumalan kanssa. Pyhityksen kautta uskovan elämä on vapautettu pyhän piiriin. Se on Jumalalle erotettua ja Jumalan omaa. Pyhitys on myös katumusta ja parannusta; epäpyhästä elämän tavasta, tottumuksesta, sanoista, teoista, ajatuksista, näennäisestä uskosta, harhaluulosta tai epäuskosta. ”
Kristinusko on tietysti erimieltä tuosta edellisestä. koska eripuraa kuuluu olla.
Siellä snaotaan näin:
”Kristillinen ja Raamatun mukainen käsitys on sellainen, että me saamme Jumalan lapsiksi syntyessämme lahjaksi Jeesuksen pyhyyden. Pyhyydestä käsin syntyy voima elää elämää, joka on iloksi taivaalliselle isälle. Me siis elämme pyhää elämää, koska olemme pyhiä, emmekä ole pyhiä, koska elämme pyhää elämää. ”
”Elämme pyhää elämää, koska olemme pyhiä . Emme ole pyhiä siksi, että elämme pyhää elämään. ”
On kehitetty tällainen kiertotie, pyhää elämää kuitenkin pitäisi elää, mutta ensin pitää olla pyhitys. Miksi ? Voihan sitä pyrkiä elämään oikein ilman pyhitystäkin.
Jorma
”Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.”
Tämä on mielenkiintoinen lause, koska edellinen lause moittii, kuinka ihmiset synagogassa soittavat torvea edellänsä, kun antavat almuja, Ja tämän he tekevät siksi, että ihmiset näkisivät.
”Niin loistakoon teidän valonne, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne….” Tässä kuitenkin halutaan myös, että ihmiset näkisivät. ????
Mitä eroa siinä on, onko lappu loistamassa tai torvi soittamassa, jos näkyväksi pitää tulla.
Minä luulen kuitenkin, että Sofaria soitetaan ihan muista syistä.
Nämä ovat niitä pieniä havaintoja joihin kukaan ei kiinnita huomioa. Ehkä se johtuu siitä pyhästä hyrinästä.
Tarja Parkkila. Tuo aluksi lainaamasi pyhityksen määritelmä näyttää palautuvan nimenomaan amerikkalaiseen kristillisyyteen ja sen käsityksiin. Se on aika lailla erilainen kuin luterilaisuudessa, ortodoksisuudessa ja katolisuudessa, joilla kuitenkin on hyvin paljon yhteistä. Samillw
Sami Paajanen. Ortodoksisessa teologiassa on paljon hyviä elementtejä, samoin vanhassa katolisuudessa kun lukee kirkkoisiä luterilaisesta näkökulmasta käsin.
Jorma Pitkäseltä erittäin hyvä ja tärkeä kirjoitus. Samin, Kostin ja Markon kommentit menivät heti ytimeen. Teologia on tässä kohdin hiusten halkomista, mutta sitäkin tärkeämpää, että ymmärtäisimme Jumalan Lahjan. Vapaan tahdon tematiikka on kulmakivi Raamatun teologiassa ja varsinkin Paavalin.
On todellisuutta, joka tapahtuu kun toimimme itse ja on todellisuutta joka tapahtuu, kun Kristus kasvattaa meitä. Omat valinnat ja tekemiset, eivät tuota pyhitystä sanan varsinaisessa merkityksessä, koska niissä on ansion varjo, eli pyrimme luonnostamme miellyttämään Jumalaa ja näin ajauduimme helposti lain alle, vaikka olemme Kristittyjä.
Oikea pyhitys tuleekin nähdä 100% Jumalan työnä ihmisessä. Ihmisellä on Lutherin mukaan vapaa tahto, mutta tuo tahto on vain syntiin nähden vapaa, voimme tehdä hyvää vapaasti, mutta sillä emme voi saavuttaa mitään Jumalan edessä, koska ne ovat aina synnin alla tehtyjä. Olivatpa kuinka hyviä valintoja ja tekoja hyvänsä.
Paavali kirjoittaa tästä, ottaen esiin Aabrahamin:
”Jos Aabraham on teoista vanhurskautettu, on hänellä kerskaamista, mutta ei Jumalan edessä.Sillä mitä Raamattu sanoo? ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”. Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta,mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi.”
Hyvien tekojen merkitystä ei pidä väheksyä, sillä laki on kaikille ihmisille annettu, myös jumalattomalle on annettu käsky rakastaa. Laki on annettu kaikille ihmisille yhden kansan kautta.
Kristitty saa siis Pelastuksen ja Pyhityksen Yksin Armosta, Jumalan lahjan, Kristuksen Evankeliumin kautta. Tässä kohdin omat valinnat ja tekemiset ovat pois suljettu.
Ihmisen luonnollinen tahto on sidottu Vanhurskauden suhteen synnin tähden. Tämä on se todellisuus johon jokainen ihminen syntyy perisynnin tähden. Jos tahtomme olisi vapaa, niin voisimme olla kuten Jumala ja tehdä vain sitä, mikä on hyvää, emme koskaan rikkoisi lakia vastaan. Vapautemme olisi , että rakastaisimme kaiken aikaa pyyteettömästi. Sydän olisi vapaa kaikesta omahyväisyydestään ja itsekeskeisyydestä.
Kuinka ihminen sitten tulee Pyhäksi? Kuinka ihminen pyhitetään? Kuinka kasvaa Kristittynä? Paavali kirjoittaa, että Jumalan armo pelastaa ja kasvattaa meitä:
”Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille ja kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa, odottaessamme autuaallisen toivon täyttymistä ja suuren Jumalan ja Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen kirkkauden ilmestymistä, hänen, joka antoi itsensä meidän edestämme lunastaakseen meidät kaikesta laittomuudesta ja puhdistaakseen itselleen omaisuudeksi kansan, joka hyviä tekoja ahkeroitsee.” Tiit.2:11-14
Oikein ymmärrettynä tuossa on kaikki mitä tarvitaan. Odotamme ja vaellamme Armossa joka kasvattaa meitä, että me hylkäämme jumalattomuuden ja maailmalliset himot.
Jokainen voi miettiä mitä tuo tarkoittaa kohdallaan ja huomata, että vain Armo kasvattaa meitä. Ei omat pyrkimykset, jotka ovat vain oman navan tuijottamista.
Jos allamme itse erottamaan (pyhittämään) itseämme maailmasta, niin ajauduimme ohi sen mitä Jumala tekee meissä. Kasvaminen on usein pitkä prosessi ja tahtoisimme jo pukeutua, vaikka meitä ei ole edes riisuttu vielä.
Mooses sanoi kansalle, joka pelkäsi kuinka heille käy ja mitä he voivat tehdä pelastuakseen Egyptiläisiltä: ”Herra sotii teidän puolestanne, ja te olkaa hiljaa.”
Pyhityksessä on myös kysymys Kristityn kilvoituksesta ja siinä taas on kysymys siitä, että pysymme yksin Kristuksessa. Tässä taas on kyse uskon laista, josta Paavali kirjoittaa. Kun pysymme Kristuksessa, niin kaikki tulee Hänen kauttaan, kasvaminen ja kaikki uskon hedelmät. Pyhitys onkin kaiken kaikkiaan uskon säilyttämistä loppuun asti.
”Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka Henki teissä on ja jonka te olette saaneet Jumalalta, ja ettette ole itsenne omat?
Sillä te olette kalliisti ostetut. Kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne.” 1.Kor.6:19-20
Ismo kirjoittaa; ” Omat valinnat ja tekemiset, eivät tuota pyhitystä sanan varsinaisessa merkityksessä, koska niissä on ansion varjo, eli pyrimme luonnostamme miellyttämään Jumalaa ja näin ajauduimme helposti lain alle, vaikka olemme Kristittyjä.”
Tämä on luterilainen tulkinta, tulkinta johtuu siitä, että Jumalan armo ja teot nähdään erillisinä asioina ja eriytetään kauaksi toisistaan. Vanhurskauttaminen halutaan näin varjella vääriltä lain teoilta. Kristityn hyvät teot nähdään ikään kuin väärinä lain tekoina.
Teot samaistetaan galatalaiskirjeen judaismiin, ” Te, jotka pyritte vanhurskauteen lakia noudattamalla, olette joutuneet eroon Kristuksesta, armon ulkopuolelle” ( Gl 5:4). On hyvin vaikea tämän jälkeen noudattaa Ismon mainitsemaa Tiit 2:11-14. Neuvo on ”jakomielinen”, ” Hyvien tekojen merkitystä ei pidä väheksyä” ja samaan aikaan omat valinnat torjutaan tai niitä väheksytään.
Kyllä ovat valinnat tuottavat pyhitystä juuri siinä merkityksessä kuin mitä lain käskyjen täyttäminen tuottaa. Sitä mitä ihminen kylvää sitä hän niittää ja saa teoista tuomion ( Rm 2:4) .
Kysymys pyhityksessä on synergismistä jopa meillä luterilaisilla. Meidän tahtomme osallistuu siihen täysin ja kokonaan ( Fl. 4:10). Armo ei ole irrallaan meistä jonkinlaisena epämääräisenä filosofiana, samoin ihminen itse valitsee pahuuden ja antautuu sen kansa yhteistyöhön.
Aabrahamin kohdalla täytyy muistaa myös se, että teoista usko tuli;
” Eikö Aabraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin uhrialttarille? Sinä näet, että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli täydelliseksi; ja niin toteutui Raamatun sana: ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”, ja häntä sanottiin Jumalan ystäväksi. Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta.” ( Jaakob 2:21-24).
Täytyy muistaa, että armo ja teot eivät ole toistensa vastakohtia.
Niinpä, niin Sami, menee hiusten halkomiseksi, koska teot ja usko limittyvät toisiinsa elimellisesti ihmisessä, mutta teologiassa, niiden ero on kuin yö ja päivä.
Kysymys on oikeastaan siinä, voiko ihminen ja tuleeko ihmisen tehdä jotain pelastuksensa eteen, vai saadaanko kaikki Kristuksessa lahjaksi? Niinkuin sanottua, lakia ja armoa ei saa sekoittaa, muuten meiltä menee toivo, koska kukaan ei tule vanhurskaaksi tekojensa kautta.
Jumala ei siis ole jättänyt mitään ihmisen varaan, vaan on antanut kaiken Lahjana Kristuksessa. Pyhitystä ei siis tule nähdä Vanhurskauden saamisen ehtona, vaan Jumalan lahjan seurauksena. Ihminen rakastaa, siis ilman pakkoa ja ilman, että rakkautta tarvitsee suorittaa. Tekopyhyys taas on ongelma, joka versoaa juuri siitä, jos ajattelemme, että Jumala antaa ja sen jälkeen kaikki on ihmisen omasta tahdosta ja pyhityksestä kiinni.
Synergia on torjuttava teologiassa, koska ihminen ajautuu luonnostaan niin helposti takaisin syyn ja seurauksen lakia palvomaan. Lankeaa siis pois armosta. Tämä oli myös Paavalin huoli.
Kristinuskon ”jakomielisyys” on juuri sitä, että Jumalan vanhurskauttaa jumalattoman, yksin uskon kautta Kristukseen. Ihminen on siis yhtäaikaa syntinen ja vanhurskas. On siis varmasti niin, että usko vaikuttaa tekojen mukana, sillä usko ilman tekoja on kuollut. Ei siis ole sellaista oikeaa uskoa, jolla ei ole tekoja ja kuitenkin olemme vain ansiottomia palvelijoita.