”Meill’ on metsässä nuotiopiiri, missä kuusten kuiske soi. Kipunat kohti tähtiä kiirii, lähipuutkin punervoi.” Kesähelteillä mieli on vaeltanut lapsuuden leirimuistoissa, aurinkoisen päivän kuivan mäntykankaan tuoksussa, sateisen päivän telttakankaan hajussa, soppajonossa ja iltanuotiolla.
Seurakunnan tyttöleiri
Olin kahdeksanvuotias, kun osallistuin ensimäiselle leirilleni. Tieto tapahtumasta taisi tulla omalta opettajalta, joka toimi leirin yhtenä ohjaajana. Minulle ostettiin meidän perheen ensimmäinen makuupussi. Se oli vihreä, vähän aikuisten pussia pienempi, ja sitä koristi Suomen lippu. Muut varusteet pakattiin äidin ostoskassiin.
Leirimaksu oli muistaakseni 250 g voita ja 500 g sokeria. Maksu sisälsi myös kuorma-autokuljetuksen, jonka lähtopiste oli Tyrvään kirkon edessä. Istuimme auton lavalla makuupussien ja kassien päällä, lämmin kesäinen tuuli pörrötti tukkaa ja ilmassa oli selvästi suuren seikkailun tuntua.
Leirillä oltiin kolme yötä, ja yöpyminen tapahtui vihreissä teltoissa. Oikein rankkojen sateitten kohdatessa leiriläiset vietiin siskonpetimajoitukseen sisälle, mitä vastaan tietysti ankarasti purnasimme. Houhajärven leirimajalla oli kaksi rakennusta. Vanhemmassa oli keittiö ja tupa sekä niiden välissä iso katettu veranta. Uudemmassa rakennuksessa oli isompi tupa sekä sauna.
Keittiössä hääri Kauha, joka kovasti muistutti koulun keittäjää. Ruoka oli muuten hyvää, mutta tulikuuman iltateen juominen metallimukista tuotti vaikeuksia. Taisin enimmäkseen käyttää sitä mäntyjen kasteluun.
Leiriohjelmassa oli ulkoleikkejä, uintia, raamattu- ja lauluhetkiä ja tietysti iltanuotio. Kolme yötä poissa kotoa oli joillekin leiriläisille liikaa, jolloin vanhemmat hälytettiin hakemaan jälkikasvuaan kotiin. Ilmeisesti leirimajalla siis oli puhelin. Monet vanhemmat ja sisarukset tulivat viimeisenä iltana iltanuotiolle.
Partioleiri
Muutaman seurakuntaleirin jälkeen pääsin partioleireille, jotka olivat pitempiä ja erähenkisempiä. Oman lippukunnan leirit pidettiin miltei asumattoman Pääjärven rannalla, missä partiolaisilla oli myös pieni kämppä. Retkivarusteeni täydentyivät vihreällä repulla, jonka pakkaaminen ei ollut ihan helppo juttu. Isältä sain asiantuntija-apua.
Partioleirilläkin tietysti yövyttiin teltoissa ja ruokakin keitettiin ulkona kivien päälle viritetyllä hellanlevyllä. Jokaisella oli pienessä kangaspussissa omat ruokailuvälineet. Tiskivesi oli ainakin jonon alkupäässä ihan kelvollista, mutta veikkaan, että menettely ei aivan täyttäisi nykyisiä hygieniamääräyksiä. Koskaan ei kuitenkaan saatu mitään vatsatautia.
Päivä alkoi lipunnostolla ja aamuhartaudella. Leirillä rakennettiin kovasti. Riukukäymälästä keittiötelineisiin – kaikki tehtiin pyöreästä puusta ja kiinnitettiin narusidoksilla. Siinä ne päivät kuluivat. Kun oli valmista, saikin jo alkaa purkamisen. Lisäksi ohjelmassa oli pelejä ja kilpailuja, ensiaputaitojen kertausta, partiolaisten taitomerkkien suorittamista ja uimista. Päivän kohokohta oli iltanuotio kapealla kallioniemekkeellä. Iltanuotiolla oli usein hauskaa ohjelmaa, mutta ehkä parhaina ovat jääneet mieleen ne hetket, kun vain paistettiin lättyjä pitkävartisilla pannuilla ja istuttiin nauttimassa viilenevästä ja hiljenevästä kesäyöstä.
Leirillä oli myös yövartijat. Oikeasti mitään vartioimisen tarvetta siellä korvessa ei ollut, mutta oli mukavaa, kun sai vuorollaan valvoa jonkun kaverinsa kanssa koko yön nuotiolla istuen ja hörppiä koko ajan vahvemmaksi käyvää kahvia.
Talvileiri
Poikalippukunnalla oli jo pitkään ollut muutaman päivän telttaleiri hiihtolomalla. Jossakin vaiheessa tasa-arvopyrkimyksemme tuottivat tulosta ja tytökin pääsivät talvileirille. Matka taittui ensin linja-autolla ja sitten suksilla. Monenlaiset varusteet vedettiin ahkioissa perille.
Majoituimme kahteen kaminalla lämmitettävään sotilastelttaan. Jos kipinämikko pysyi hereillä ja hoiti hommansa, telttailu oli oikein mukavaa. Muuten kyllä kylmyys vaivasi. Kun emme muuta keksineet, annettiin yhdelle kovaääninen vihellyspilli. Muut juoksivat järven jäällä, ja aina kun pilliin puhallettiin, vaihdettiin suuntaa. Siinä kyllä lämpeni.
Talvellakin keitettiin ulkona, eikä ollut edes sitä hellanlevyä. Kattila roikkui kolmijalassa nuotion päällä. Ruuat olivat yksinkertaisia: pussimuusia, lihapurkkia, lenkkimakkaraa, hernekeittosäilykettä, keitettyjä kananmunia, kaurapuuroa jne. Kun kuitenkin jo teeveden keittäminen parille kymmenelle ihmiselle oli melko ponnistus, kokeilla oli täysi työ leirin muonittamisessa. Talvella ei taidettu tiskata. Lumella ehkä vähän kiepautettiin pakin pohjaa.
Nuorena ihminen on rohkea. Olin kai 15-vuotias, kun lupauduin talvileirin kokiksi. Kaverina minulla oli pari vuotta nuorempi poika, joka otti enemmän vastuuta polttopuista ja tulen ylläpidosta. Minä puolestani hyörin enemmän kauhan varressa.
Koska varttuneemmat partiolaiset lähtivät pieneltä paikkakunnalta muualle opiskelemaan, leiri oli muutenkin aika nuorten ihmisten harteilla. Virallisesti leirin johtajana oli joku täysi-ikäinen, joka kävi illalla töitten jälkeen meitä moikkaamassa. Onneksi kukaan ei lyönyt kirveellä jalkaansa, teltta ei palanut eikä tapahtunut muitakaan isompia vahinkoja. Se olisi voinut olla poissa olleelle leirin johtajalle kova paikka.
Mahtavaa oli, että saimme leirin pitää, vaikka täysi-ikäisistä johtajista oli pulaa. Uskon, että vastuun kantaminen jo nuorena on antanut monille myöhemminkin uskallusta tarttua uusiin tehtäviin.
Harras soi kiitos
”Ja kun himmenee hiipuva hiillos ja kun lankee lauha yö, viime laulussa harras soi kiitos, Pyhän Yrjön kutsuu työ. Ja me muistain sankariaikaa sadun tenhon tunnemme taikaa, kun laulumme yön yli kiirii ja kun hongat huminoi.”
Tulipa elävästi mieleen oma ensimmäinen leiri. Siitä on joitain valokuviakin. Vuosi oli 69 tai 70. Metsässä kauniilla paikalla vaatimattomissa puitteissa. Näistä puitteista oli juuri Aulikki Mäkisen hyvä kolumni.
Totta. Aulikki Mäkisen kolumni osuu asian ytimeen. Itsekin mietin, mitä nyt muistelisin, jos lapsuuden leirit olisivat olleet nykyisissä leirikeskuksissa, joissa on hotellitason palvelut.
Kuusivuotias poikani oli leirillä ja nukkui ohjaajan kanssa samassa teltassa, kun oli niin villi. Aamulla hän soitti ja kysyi, koska hän pääsee vapaaksi täältä.
No mitä vastasit pojallesi?
Minun ensimmäinen leirimuistoni oli myös seurakunnan tyttöleiriltä. Taisin olla kahdeksan-vuotias, en tuntenut ketään ja oli kova koti-ikävä. Myöhemmin partioleireiltä tavoitan Pirjon kuvailemat tunnelmat. Vihreä puuvillakankainen teltta haisi aivan erityiseltä, rakentaminen, yövartio ja iltanuotioiden maaginen tunnelma, kun istuimme huovat harteilla lämpimässä, pimenevässä kesäyössä nuotion loisteessa. Partioleirien jälkeen tulivat Päiväkummun monet leirit ja teinipäivät. Olosuhteet olivat vaatimattomat: Päiväkummussa 6-8 nuorta huoneessa, teinipäivillä siskonpeti jumppasalin lattialla. Tärkeintä olivat kohtaamiset, yhdessä olo, uudet ystävät. Hengellisellä puolella parasta olivat henksut (60-luvulla käytetty laulukirja). Vieläkin muistan monia lauluja ulkoa, vaikken ole niitä kymmeniin vuosiin kuullut missään laulettavan. Uskon, että nykynuorilla on myös upeita muistoja ”hotellimeiningistä” huolimatta. Vaikka on uudet laulut, niin yhdessä olon ja ystävyyden vetovoima on sama.
Helka, ehkä olet oikeassa. Yhdessäolo, yhteiset perinteet, yhteiset vitsit, yhteiset laulut ja aikanaan yhteiset muistot. Se on se juttu!
Nyt kun surakunnat joutuvat luopumaan leirikeskuksista, niin voimme palata siihen vanhaan hyvään aikaan ja mennä lasten kanssa metsään leirille ja opettaa heille selviämistä ilman keittiötä ja sänkyjä.
50v sitten osallistuin ensi kertaa nuorten viikoloppuleiriin uudessa leirikeskuksessa ja sillä reissulla tutustuin uusiin kavereihin. Tuon reissun muistot jäi yllättävän hyvin mieleen.
Lerikeskusta oltiin vasta rakentamassa ja sauna oli vasta silloin puoli- valmis. Tytöt nukkui siellä saunakammarissa ja poikien piti nukkua vahassa taloröttelössä. Nukkumisesta ei kuitenkaan tullut mitään sillä, huomattiin, että talossa oli luteita. Äkkiä ulos. Muistaakseni sinä yönä en nukkunut yhtään. Aamulla taidettiin sitten torkkua saunan katolla. juomavesi leirille piti hakea lähteestä ja sinne piti mennä veneellä. Otin siinä mukaan yhden tytöistä ja lähdin soutamaan. Empä arvannut silloin, että samaisen tytön kanssa yhteistä matkaa tulisi paljon enemmän.
Siitä alkoi Pekan osallistuminen nuorteniltoihin. Asuin samalla suunnaalla tuon tytön kanssa ja nuorteniltoihin tuli kuljettua myöhemmin yhdessä. Tyttö ei minua sen enempää kiinnostanut , kuin muutkaan. Sitten vain kerran kuitenkin jotenkin silmät avautui ja kellot alkoi soida päässä.
Taisin siinä ihastua pahan kerran. Mieleen jäi vahavsati tyttö joka istui rapulla ja olin pihkassa, kuin täi tervassa.
Pekka Veli, kiitos hauskasta muisteluksesta. Elämässä on paljon hauskoja käänteitä, joskus jopa johdatuksen sivumakua.