Silmiini sattui ja korviini kantautui kaksi messuun liittyvää uutista. Toisessa kerrottiin, kuinka piispa Simo Peura opasti Suviseuroissa ihmisiä tulemaan seurakuntien messuihin. Samalla hän myös opasti, kuinka vl-liikkeen väen on hyvä opastaa ”omiaan” näin tekemään.
Toinen uutinen tuli evankeliumijuhlilta. Kuuntelin tuohon liittyvää haastattelua itse asiassa suorana Radio Deiltä autossa. Juhlilla haastateltiin Sleyn toiminnanjohtaja Tom Säilää ja kotimaantyön johtajaa Juhana Tarvaista. Tarvainen kertoi, kuinka Sleyn kotimaan työn yksi painopistealue ovat messuyhteisöt, joita on noin parikymmentä. Molemmista näistä on uutisjuttu myös täällä kotimaa24-sivuilla.
Ilahduin piispa Peuran puheenvuorosta. En tosin tiedä, millaisen vastaanoton se sai. Sen sijaan hämmennyin Tarvaisen puheenvuorosta. Tiesin asian kyllä entuudestaan, mutta silmiäni avasi se, miten asia kerrottiin juuri herätysliikkeen toimijoiden taholta.
Messuissa ja myös messuyhteisöissä ei liene sinällään mitään pahaa. Samalla kuitenkin nousee aiheellinen kysymys siitä, että miksi ei tulla tai mennä messuun omassa kotiseurakunnassa ja kirkossa? Herätysliikkeet ovat ainakin aikaisemmin painottaneet kiinteää yhteyttä kirkkoon ja seurakuntiin. Myös Sleyn toiminnanjohtaja Säilä ilmaisi, että Sley haluaa pysyä kirkossa. Tarvainen viittasi haastatteluvastauksessaan siihen, että ihmisillä tulee olla turvallisia mahdollisuuksia osallistua messuun. Uskallan väittää, että seurakuntien messuihin on turvallista osallistua vaikka varmasti messujen taso voi vaihdella – jos sellaista nyt halutaan ja pystytään arvioimaan.
Piispainkokous taisi hiljattain käsitellä sitä, miten messuyhteisöt integroidaan paikallisseurakuntiin. Yhtä aiheellinen kysymys olisi käsitellä, miksi seurakuntien messujen rinnalle järjestetään muita messuja. Jos ne eivät ole osa seurakuntien toimintaa, ne ovat ”seurakuntia seurakunnassa”.Jos taas messuyhteisöjä rakennetaan seurakunnan paimenviran johdolla ja seurakuntaorganisaation toimesta (kirkkoherra, papisto ja kirkkoneuvosto, seurakuntalaiset), ei tuota ongelmaa ole.
Jos herätysliikkeet haluavat rakentaa kirkkoamme yhdessä kirkon muun väen kanssa, olisi viisainta junailla messutoiminta osana seurakunnan toimintaa. Ehkä eduksi olisi myös seurakuntien tilojen ja kotikirkkojen käyttö. Toki kirkon mission kannalta voi olla hyvä suunta, että messuja ”viedään” tietoisesti myös muihin tiloihin. Tässä taas tulee muistaa KL:n ja KJ:n säädökset siitä, missä ehtoollista saadaan viettää. Uusia tuulia tarvitaan, mutta samalla tulee toimia joustavasti seurakunnan järjestyksen pohjalta. Muu toiminta ei välttämättä ole enää oman seurakunnan ja kirkon toimintaa.
Toivo Loikkanen
En tiedä onko tarkoitus, mutta sivullisen seuraajan mieleen tulee se, että herätysliikkeille puetaan pakkopaitaa.
Lauri, Ymmärrän tuollaisenkin näkemyksen tai havainnon. Toisaalta on toinen puoli, josta kirjoitan eli se, että ”samassa talossa” tulisi toimia ”saman katon alla”.
Pakkopaita on Lauri on negatiivinen kuva, mutta jos sitä halutaan käyttää, niin joskus kun sairaus on kehittynyt pitkälle käytetään tätäkin menetelmää, kunnes potilas rauhoittuu.
Lepositeet on nykyisin käytössä oleva tapa rauhattoman potilaan hillitsemiseksi. Sanakin kuulostaa mukavammalta.
Mutta, jos saman katon alle tuodaan sellaista uutta, joka hämmentää, niin eikö se pappa saisi syödä puuronsa siellä ovensuunurkassa puulusikalla, kun isossa pöydässä riemuitaan kaikesta uudesta?
Kyllä vain, jos se papan syömä puuro ovennurkassa on osa seurakunnan messutoimintaa.
Tämä maininta ” jos se … on osa seurakunnan messutoimintaa”. Onko seurakunnalla ikäänkuin monipoli järjestää oman kunnan alueella luterilaista jumalanpalveluelämää? Jos näin ajatellaan, ja jos kirkon säädökset tätä ajattelua tukevat, niin ajaudutaan helposti vaikeaan tilanteeseen. Jos nimittäin käy niin, että seurakunnan kirkkoherraksi tulee henkilö, jonka johdolla seurakunnan oma jumalanpalveluselämä kieroutuu tavalla tai toisella, ja silloin kukaan ei voisi järjestää lut messuja sillä alueella. Piispallinen kaitsenta toki asiaan puuttuisi, mutta se ei kovin nopea tie ole. Itse pikemminkin ajattelen, että raja voisi mennä siinä, että messun toimittaa kirkon vihitty pappi ja kirkon järjestyksen mukaan.
Kirkossamme ehtoollisen vietoon kirkkoherra antaa luvan. Kukaan tai minkään järjestön pappi ei itse voi ruveta viettämään messuja omissa tiloissa. Kirkolla ei ole monopolia vaan järjestys. Kirkkoherra ei voi puuttua esim: lähetyshiippakunnan luterilaisiin messuihin tai pappisvihkimyksen, kirkollisten järjestöjen vihkimyksen voidaan puuttua, kuten on tehtykin.
Pekka, Asia on juuri niin, että seurakunta ohjaa kaikkea messutoimintaa aluellaan, jos on kyse kirkkomme toiminnasta. Muuten on vapaus järjestää kaikenlaisia messuja tai palveluksia missä tahansa maamme lainsäädännön ja hyvien tapojen puitteissa. Pointti on juuri siinä, että halutaan olla kirkon sisällä ja osana sitä – ja ei kuitenkaan haluta loppuun saakka. Ollako vai eikö olla – kas sinäpä kysymys!
Katolisen kirkon viisaus on siinä, että sen piirissä on ilmeisesti aina ollut sääntökuntia. Olen viime aikoina miettinyt, että kirkollemme voisi olla hyväksi, jos esim. herätysliikkeiden jne messuyhteisöt tulkittaisiin kirkon sisällä toimiviksi sääntökunniksi, jotka ovat piispallisen ohjauksen alla, mutta joiden suhteen piispakin ymmärtää, että ne toimivat vähän omalakisesti.
Katolinen sääntökunta on monimutkainen aparaatti, monesti suljettu yhteisö, ei kaikille avoin. Minkälainen se olisi luterilaisessa kontekstissa sitä voisi pohtia. Miksi ei sitten suoraan antettaisi herätysliikkeille laajempaa autonomiaa ja niille jotka vastustavat naisten pappeutta vieläkin laajempaa.
Pekka, esittämäsi malli on kaunis ajatus. Itsekin olisin siihen – melkein- valmis! Mutta entäpä jos onkin niin, että ”omalakista” messutoimintaa järjestävä ”sääntökunta” pitää emokirkon messuja ja niitä toimittavia pappeja epäpätevinä ja väärinä. Onko silti ok, että olisi tuollaisia ”sääntökuntia” kirkon sisällä, siis sääntökuntia, jotka eivät hyväksy oman kirkkonsa muuta toimintaa?
Luulen, että keskustelu on mennyt liikaa siihen, että pidetään toista ja toisen ajattelua vääränä. Jospa se ei olekaan niin. Jospa joku ajattelee, että minä olen tottunut siihen, että pappeus on miesten juttu. Ja minusta se on oikein. Niin ei kai se automaattisesti tarkoita, että toisin ajattelevat ovat väärässä. Tunnustettaisiin myös käytännössä se, että myös meidän ajattelumme on vajavaista ja monessa kohdin me erehdymme.
Minä olen hämmentynyt ja surullinen siitä ankaruudesta, joka on astunut kuvaan mukaan. Kun vielä muuuitama vuosi sitten esimerkiksi maalliseen festivaaliin yhdistettiin ehtoollisen vietto. Eikä kukaan protestoinut ainakaan julki, jos en muista väärin.
Ankaruudestaan voisi nähdä myös ykseytenä ja sääntöjen noudattamisen jota piispat valvovat. Sleyhän ei pitänyt sopimuksista kiinni.
Yhtenäiskulttuurin aika meni jo. Hengellinen elämä löytää uomansa muualtakin kuin kuntarajojen perusteella rajatuista seurakunnista.
Ja toinen syy on kyllä teologinen. Missä muualla vanhauskoinen saa enää elää uskoaan todeksi kuin messuyhteisössä?
Kimmo: Miten vanhauskoinen ei sa elää enää uskoaan todeksi seurakunnassa? Onko ainoa asia se, ettei voi olla varma onko messua toimittavat papit miehiä vai naisia? Muuten ei ole mitään estettä sille, että sekä uususkoiset että vanhauskoiset – jos tällaisia termejä halutaan käyttää – voivat elää täysin uskoaan todeksi seurakunnassa. Minusta se on enemmän sosiologinen asia ja toiseksi sen voi nähdä erottautumisena muusta joukosta, jonka kenties kokee liian heterogeeniseksi tai syntiseksi niin ettei voi sellaisessa sekalaisessa seurakunnassa olla.
En myöskään haikaile kirkollisen yhtenäiskulttuurin perään mutta ykseyden perään haikailen. On selvä, että messutoiminnan tai jp-elämän tulee olla riittävän monimuotoista. Kaikkien tulee kuitenkin olla osa samaa seurakuntaa ja sen järjestystä – jos ollaan kirkkomme sisällä. Muutenhan ei tietenkään ole mitään rajoituksia tai ainoastaan maamme yleinen lainsäädäntö, miten erilaiset uskonnolliset ryhmät voivat toimia.
Eikö vanhauskoisuus ole oikeastaan yhtenäiskulttuurin harhaan takertumista?
Luterilainen lähetyshiippakunta on juuri vaihtoehto, sehän ei mene kuntarajojen mukaan. Se antaa myös rauhan naispappeuden.
Sami: tarkoitit varmaan kirjoittaa kommenttisi lopulla, että ”antaa rauhan naispappeuden …osalta” tai rauhan niille, jotka eivät hyväksy virkaratkaisua.
Juuri tätä, ne jotka eivät voi hyväksyä kirkkomme virkaratkaisua, heille voisi olla vaihtoehto myös lähetyshiippakunta
Sanon mielipiteeni ja sitten toivon mukaan vaikenen. Olen käsittänyt Raamatusta asian niin, että sanankuuloon kokoontunut väki on seurakunta sillä hetkellä. Perusteluna Jeesuksen sana: Missä kaksi tahi kolme on kokoontuneena Minun nimessäni, siinä minä ole heidän keskellään. Sanankuuloon kokoontuneella seurakunnalla on oikeus kutsua saarnaaja saarnaamaan ja on oikeu kutsua henkilöt suorittamaan Herran ruumiin ja veren nauttimisen mahdollisuuden. Koska kokonainen evankeliumin voima kuuluu sanankuuloon saapuneille ihmisille kenenkään rajoittamatta ja kenenkään kontrolloimatta. Mitä enemmän tästä poiketaan, sitä vähemmän on kyse Jumalan rakkauden valtakunnasta.
Lauri Lahtinen :”Mitä enemmän tästä poiketaan, sitä vähemmän on kyse Jumalan rakkauden valtakunnasta.”
Ja tähän on tultu : https://www.ess.fi/uutiset/kotimaa/art2452863
Lauri, ei sinun tarvitse vaieta. Kuvaamasi kutsu, toteutuu kirkossamme. Sen sijaan raamattupiiri, lähetysjärjestö ei voi menetellä näin. Kysymys on järjestyksestä. Monilla nämä asiat ovat epäselviä.
Samaan aikaan järjestettiin suviseurat, evankeliumijuhlat sekä pride-tapahtuma marsseineen, jossa jälkimmäisessä myös kirkko oli mukana. Tämä on jälkimodernia/postmodernia suomalaista todellisuutta, josta kirkko täysin toiseen aikaan rakennettuine jäykkine parokiaalisine seurakuntamalleineen on pihalla kuin lumiukko suojasäässä.
Toivon blogista tulee jotenkin mieleen sellainen mukavan kurillinen 1850-luvun ylhäältä ohjaava tunnelma, jossa pappi konventikkeliplakaatti kädessä paimentaa seurakuntaa sunnuntai-aamun jumalanpalvelukseen tai muuten… Jos joku saa hengellisen ravinnon vaikkapa seuroissa tai messuyhteisöissä , mitä sitten?
Kari-Matti, Onkin hyvä jos ”jos joku saa hengellisen ravinnon vaikkapa seuroissa tai messuyhteisöissä”. Kysymys on siitä, että saman kirkon sisällä toimiessamme messuja hoidetaan samoilla linjauksilla. Jos seurakunnan kirkossa on messu, josta varmasti saa hengellisen ravinnon ja sakramentin, miksi pitää olla rinnalla toinen messu, joka toisaalta haluaa olla kirkon messu ja toisaalta ei halua olla sitä. Messutoiminnan monimuotoisuutta voi hyvin lisätä, mutta keskenään kilpailevien tai rinnakkaisten messujen järjestämistä on vältettävä kirkon ykseyden tähden. Jos taas messu ei ole kirkon toimintaa, silloin sen voi toimittaa miten ja missä kukin haluaa omalla tavallaan. Hyvin yksinkertaista!
Mitäpä sitä kaunistelemaan – tosiasia on, että 100 000 vanhoillislestadiolaista pitää sakramenttia pätevänä (vain) silloin, kun sen toimittaa uskomassa oleva pappi. Sleyn väki katsoo, että naispapin toimittamassa messussa leipä on leipää ja viini viiniä jne.
Ei kirkko rinnakkaisiin messuihin kaadu, pikemminkin päinvastoin – se voi yllättäen alkaa kukoistamaan.
Nämä ovat vähän eri asioita. Pride tapahtumaahan kirkko ei voi valvoa kuten herätysliikkeistä, jotka ovat sen sisällä. Kirkkohan ei vihi muuta kuin heteropareja.
Kirkko ei vihi yhtään mitään eikä yhtään ketään. Tuota fraasia ei enää voi käyttää, koska siellä portailla oli isohko väki yhteiskuvassa. Tilanne ei siis ole enää piispojen kaitsennassa, nyt pitää heristellä sormea sinne, missä vielä vähän ainakin on vastakaikua.
Opillinen pluralismi on kirkossa tosiasia. Todelliseen kansankirkkoon pitäisi mahtua myös kirkkokansa, joka on niin kuriton, että on eri mieltä paitsi virkakysymyksestä, myös siitä, ketä kirkon pitäisi vihkiä ja monesta muusta asiasta. Minusta kirkko voisi aivan hyvin vihkiä homopareja sekä olla vihkimättä, seurakunnasta ja papista riippuen. Yhteen ruotuun komentaminen tuskin enää onnistuu.
Sleyn messuyhteisöissä riittää väkeä. Rauhanyhdistykset pullistelevat porukkaa – ymmärrän oikein hyvin pastoriaalisen ja taloudellisen huolen, kun ahtaus ei ehkä ole oikea sana kuvaamaan kirkon kirkkojen penkkejä sunnuntaiaamuisin.
Samalla kirkon portailla SDP on pitänyt puolekokouksiakin.