Seurakunnan tehtävä on piilossa järjestöjen takana

Edellisessä blogissani, hyvä lukijani, kirjoitin kaikesta siitä, millä rakas kirkkomme voi puolustaa osaamattomuuttaan toimia niinkuin kristillisen kirkon näinä aikoina tulee. Halusin siinä sanoa että kirkon pitkästä turvatusta historiasta nouseva toimintakulttuuri ei ole edes tarvinnut varsinaista tehtävää siinä merkityksessä kuin Uusi testämentti näyttää puhuvan. Tämä kirjoitus on eräänlainen exkursio, jossa esitän näkemykseni vielä parista muusta lieventävästä asianhaarasta. Ne kaksi asiaa ovat hidastaneet seurakuntien ja kirkon itseymmärryksen kehittymistä.

Ensiksi sanon että lähetysjärjestöjen olemassaolo ei ole kokonaan niiden syy. Mistä nämä hankalat missio-pukarit sitten tulivat? Rasitan lukijoita lyhyellä kertauksella. Kun sanotaan että niillä on historialliset syynsä, on sanottava tarkemmin, että syyt ovat kirkkohistorialliset. Ne johtuvat siitä millaiseksi Suomen ev.lut. kirkko oli kehittynyt silloin, kun ns. lähetysharrastus alkoi 1700- ja 1800-luvuilla viriämään ensin muualla Euroopassa ja sitten myös Suomessa. Edelliseen blogiini viitaten, tällaisella kirkolla yksinkertaisesti ei ollut valmiuksia, henkisiä tai hengellisiä edellytyksiä, vastata nouseviin ääniin ja aloitteisiin joita lähetystyön puolesta alettiin esittää. Valtiollinen tilanne toi vielä lisävaikeutta. (Tästä on kirjoitettu lukemattomia kirjoja, pienimmällä vaivalla pääsee kun lukee Aleksi Vallisaaren hyvän kuvauksen Suomen Lähetysseuran näkökulmasta, Sadan vuoden mission, SLS, 1998). Siksi piti perustaa järjestö Suomen Lähetysseura vuonna 1859, ratkaisu, jota varsinkin viime aikoina on valiteltu eniten juuri SLS:n piirissä. Asialle ei kuitenkaan jälkikäteen voi mitään. Lähetystyön tekemisen malli oli luotu. Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen piirissä syntynyt lähetysharrastus olisi tietenkin voitu liittää SLS:n työhön, mutta ”opilliset syyt” johtivat oman lähetystyön aloittamiseen. Seuraavan järjestön, ruotsinkielisen evankeliumyhdistyksen, perustamisen voidaan katsoa olleen evankeliumiyhdistyksen syy, koska se olisi voinut toimia kaksikielisenä kuten SLS teki. 1960- luvun uusi lähetysherätys muodosti seuraavan järjestön eli Kansanlähetyksen, jonka toiminta myös yritettiin liittää SLS:n yhteyteen, mutta nyt opillisten syiden rinnalle tulivat ns. ”ekumeeniset syyt”. Kansanlähetys suhtautui jopa Luterilaiseen Maailmanliittoon hyvin varauksellisesti. Lähetysyhdistys Kylväjän ja Sanansaattajien synty voidaan taas tavallaan pitää Kansanlähetyksen syynä: henkilöerimielisyyksiä ei pystytty sopimaan eikä linjaerimielisyyksissä löytynyt yhteistä näkemystä Suomessa tapahtuvan ja ulkomailla tehtävän työn suhteesta.

Raadollinen kertomus monella tavalla. Suomen Pipliaseuran perustaminen (1820?) ja toiminta kansainvälisen Yhtyneiden Raamattuseurojen työn tukemisessa on monin tavoin muusta kehityksestä erillinen asia. Näin meillä on joka tapauksessa seitsemän lähetysjärjestöä ”toteuttamassa kirkon lähetystyötä”. Tilanteen eduista ja haitoista on riittänyt mielipiteitä. Vaikka mainitsin joitakin syitä myös järjestöissä, perussyy ja -selitys lähetysjärjestöjen olemassaololle on kirkon kyvyttömyys liittyä aikanaan kansainvälisesti heränneeseen lähetystoimintaan. Myöhemmät yritykset toiminnan liittämisestä kirkkoon eivät muuta asiaa.

Lähetysjärjestöjen olemassaolosta on mielestäni ollut kaksi kielteistä seurausta kirkolle ja seurakunnille. Ensiksi, ahkerat järjestöt laajine ohjelmineen ovat tahtomattaan muodostaneet kirkolle ja seurakunnille eräänlaisen näköesteen, joka on estänyt ja estää edelleen näkemästä sitä mistä kirkon tai paikallisen seurakunnan tehtävässä pitäisi olla kysymys. Tämä ei ole ”fakta”, vaan oma mielipiteeni ja vaikutelmani, jonka olen saanut mm. 14 vuoden työkokemuksesta silloisessa lähetysjärjestöjen ja kirkkohallituksen ”yhteistyöelimessä”. Sanon kaksi esimerkkiä. Kun etelän kirkkojen edustajat (siihen aikaan puhuttiin nuorista kirkoista) pääsivät 2. maailmansodan jälkeisessä ajassa vähitellen yhä enemmän matkustamaan ja näkemään sitä mistä puolitaivaasta heidän silmissään ”uskon sankarit ja Jumalan lähettiläät” olivat tulleet, he pettyivät ja järkyttyivät läntisten kirkkojen maallistuneesta tilasta. Kirkoissa oli hiljaista ja tunnelma aivankuin surullinen verrattuna heille tuttuun tuoreeseen välittömyyteen ja iloon. Vaikka asiassa on isot kulttuuritekijätkin mukana, alkoi etelän kirkoista kuulua yhä enemmän ääniä, joissa suositeltiin esim. Euroopan kirkoille tiettyjä kotitehtäviä tehtäviksi, ennen kuin muita enemmän neuvotaan. Tällaiset puheet ohitettiin nopeasti, olivathan ne puetut liiankin kohteliaisiin sanamuotoihin. ”Tämähän ei varsinaisesti tarkoita meitä, lähetysjärjestöthän siellä ovat mestaroimassa”, saatettiin ajatella.

Toinen esimerkki on Etiopian luterilaisen kirkon 1970-luvun alussa Luterilaisen Maailmanliiton kautta pohjoisen kirkoille osoittama kirje ”evankeliumin julistamisen ja sosiaalisen kehityksen toisiinsa liittyvästä suhteesta (interrelationship)”. Koska kirkkojen ja myös lähetysjärjestöjen taloudellinen tuki oli painottunut suhteettomasti kehityshankkeisiin kirkon seurakuntatyön kustannuksella, Etiopian kirkko halusi muistuttaa kirkon tehtävän (mission) luonnollisesta ja evankeliumeista nousevasta kokonaisvaltaisuudesta ja kahden asian yhteen kuulumisesta Jeesuksen toiminnan mallin mukaisesti. Kirje sai Luterilaisessa Maailmanliitossa aikaan massiivisen teologisen työskentelyn ja isojen seminaarien projektin, minkä jälkeen tilanne jatkui ennallaan. Myös oman kirkkomme ulkoasian hallinto vastasi saatuun kyselyyn, viittaamalla mm. luterilaiseen regimenttioppiin. Kun kirkkomme edustajat tässä yhteydessä vierailivat Etiopiassa, raportoivat he hämmästyneinä sikäläisen kirkon epäilyttävän laaja-alaisesta työnäystä. Etiopian kirkon kirje törmäsi länsimaiseen ihmiskuvan kahtiajakoon, ja lähetysjärjestöt toisaalla ja avustusjärjestöt toisaalla saattoivat häiriöttä jatkaa työtään. Jos kirkollamme olisi ollut välittömämpi yhteys Etiopian kirkon kanssa, olisi ollut hyvä mahdollisuus vahvistaa näkemystä kirkon tehtävän kokonaisvaltaisuudesta – jo 1970-luvulla.

Toinen kielteinen seuraus lähetysjärjestöjen olemassaolosta on se, että ne edustavat vanhanaikaiseksi käynyttä käsitystä kirkon missiosta. (Tämä käsitykseni vahvistui viime syyskesällä, kun luin kirkkohallituksen ja piispainkokouksen raportin Missiologian tuntemus ja osaaminen kirkon työssä, raportti jota ei saisi vaientaa hiljaisuudella.) Järjestöt ovat säännöissään sitoutuneet siihen lähetystyöhön joka lähtökohtaisesti tapahtuu ulkomailla, 1800-luvulta lähtien vallinneen ajattelun mukaisesti. Suomessa tapahtuva työ perustellaan enemmän tai vähemmän lähetykseen kasvattamisena.

SLS on tässä asiassa ilman muuta mielenkiintoisempi tapaus. Edistyksellisimpänä järjestönä ja kansainvälisille vaikutteille avoimena sen piirissä on laajaa ymmärrystä lähetyskäsityksen muutokselle. Lisäksi se on kaikkina aikoina korostanut seurakuntien merkitystä työssään, ensin työnsä tukemisessa ja sitten myös lähetystehtävän ensisijaisina subjekteina eli tekijöinä. Se on aina pitänyt tärkeänä seurakuntien tukemista koulutuksella ja muulla tavoin. Alkuperäisestä tarkoituksestaan sen on kuitenkin vaikea irtautua. Vuonna 2015 uudistetut säännöt määrittelevät yhdistyksen tarkoitukseksi ”osallistua Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kansainvälisenä toimijana kolmiyhteisen Jumalan lähetykseen maailmassa julistamalla evankeliumia niiden keskuudessa, jotka eivät ole kristittyjä, ja toteuttamalla lähimmäisenrakkautta”. Uusia sanoja on lisätty vahvistamaan kirkollisuutta, mutta toiminnan kärki on entinen. Kotimaisesta toiminnassaankin sääntöjen mukaan ”yhdistys vahvistaa kirkollista lähetystyötä”. Se mm. ”harjoittaa kasvatus-, koulutus- ja julkaisutoimintaa” – siis lähetykseen kasvattamista. Talouden kiristyessä on niin SLS:n kuin muiden järjestöjen nähty olleen pakotettuja asettamaan ydintehtävänsä turvaamisen etusijalle, jolloin esimerkiksi seurakuntien tukeminen ja muu kotimainen toiminta selvästi väheni. Ydintehtävä kirkon kansainvälisellä toimijalla sijoittuu ymmärrettävästi Suomen ulkopuolelle, ”niiden keskuuteen jotka eivät ole kristittyjä”, eikä siitä ole mitään pahaa sanottavaa. Se on järjestöjen alkuperäinen tehtävä.

Se mitä edellä sanotulla tarkoitan on että olemassa oleva tilanne on hidastanut 1900-luvun jälkipuoliskolla suurelta osin etelän kirkkojen ansiosta löytyneen kirkon omaan olemukseen kuuluvan missionaarisuuden muodostumista. Kirkon ylätasolla järjestöjen yhteistyön edistäminen ja toiminnan hallinnoinnin kanssa vatulointi on vienyt paljon energiaa kirkon oman mission selvittämiseltä. Myös seurakunnissa tilanne on vaikeuttanut työn perusluonteen hahmottamista ja vienyt ajan ja voimavarat omalta aloitteellisuudelta ja tehtävänsä kehittämiseltä. Kirkon ja seurakunnan ensisijainen tehtävä (missio, jos vierasta kieltä halutaan käyttää) on se mikä niillä on omassa toimintaympäristössään. Seurakunnan missionaarisuutta ei arvioida sen mukaan miten paljon sillä on nimikkosopimuksia tai miten paljon se tukee lähetysjärjestöjen työtä, vaan sillä miten se elää ja toimii omassa toimintaympäristössään.

Tämän exkursion lopuksi sanon vielä senkin että mielestäni on melkeinpä traagista, että Matteuksen evenkeliumin loppujakeita on suomen kielelllä alettu kutsua lähetyskäskyksi, tai lähetys-ja kastekäskyksi (tai kaste-ja lähetyskäskyksi). Sekin on ollut omiaan antamaan tarpeetonta perustaa pitkäaikaiselle provokatiiviselle jankuttamiselle, että ”lähetys on seurakunnan perustehtävä”. Joka on vähänkin perillä nykykeskustelusta joutuu välittömästi lisäämään ainakin että diakonia on seurakunnan perustehtävä. Ja kun katsoo mitä siinä käskyssä sanotaan opettamisesta, pitää lisätä myös että kristillinen kasvatus (eli lapsi-, nuoriso ja miksei myös aikuistyö) on seurakunnan perustehtävä. Englannin kielen Great Commission tarkoittaa suurta toimeksiantoa, jonka Jeesus jätti seuraajilleen, ja joka mielestäni on yksi. Eikä ulkomaillle karkaaminen ole peruste sen laiminlyömiselle.

Puhun seurakunnan tehtävästä. En mielelläni käytä edes missio-sanaa, koska se vie helposti ajatukset jos ei vallan kaukomaille niin ainakin johonkin mitä on totuttu nimittämään lähetystyöksi tai evenkelioimiseksi. Ne ovat rasitettuja ja heikoiksi käyneitä sanoja, jotka parhaimmillaankin ovat olleet vain osia seurakunnan tehtävästä.

En edelleenkään tarkoita sanoa että asia on helppo. mutta toivon että jostakin voitaisiin aloittaa. Minä aloitan seuraavan osan kirjoittamisen, toivottavasti jo jotakin siitä mitä seurakunnan tehtävän tulisi olla.