Aluksi on sanottava, että en halua yleistää puhetta pappiskunnasta, mutta omakohtaiset kokemukset koskee tietysti elämän varrella koettuja tilanteita koskien ev.lut. kirkon pappeja.
Seurakunnan tilojen käyttöaste on erittäin vähäinen! Kirkon uuden srategiaohjelma julistuksen mukaan ” ovet auki” kirjallinen viesti on , että osallistumista ja toimintaa lisätään, mutta konkreettisia toimia eì esitetty mielestäni muuta kuin annettiin lupaus /kutsu uusille toimijoille. Joskus luin artikkelin jostain Porin suunnan seurakunnasta , jossa 3-4 kertaa enemmän saatiin jumalanpalveluksiin väkeä , kun kirkkoherra oli antanut luvan järjestää messuja myös perinteisen virkakäsityksen kannalla oleville. Mielestäni olisi seurakunnalla luontevaa antaa vuoden lopussa kalenteri, johon jokainen kirkon herätysliike voisi varata vuoden järjestämät tilaisuudet, koskien seurakuntatiloja ja kirkkoa. Seurakunta voisi ensin varata tietysti omat tilaisuudet ja olisi etulyöntiasemassa tilojen suhteen,mutta monessakaan seurakunnassa tilat ei ole ongelma, on seurakuntatiloja useampia saleja jne. Mielestäni yksi seurakuntien alamäkien syy on pappien suhde herätysliikkeisiin eli ns. klassisen kristinuskon omaavia kristittyjä kohtaan , jotka kuitenkin ovat usein niitä aktiiviseurakuntalaisia.Onko papit miettineet päivää jolloin nämä lähtevät pois kirkosta, vaikka tuntuu tosin siltä että ei ole murhetta vaikka seurakuntalaisista ei käy kuin 1- 2% messuissa tai seurakunnan tilaisuuksissa. Saarnojenkin murheet koskevat useimmin yhteiskunnallisia ongelmia asioita kuin ihmisen sielun hätää. Pappien vallankäyttö on pyrkimystä rajata seurakunnan toiminta hyvin kapeisiin raameihin, mutta teologisesti selvästikin väärät toimijat saa tulla pitämään juhlia.Kirkossa saa järjestää muistojuhlia, jossa rukoillaan poisnukkuneiden puolesta, mutta täällä armonajassa elävien puolesta ei ole mitään hätää , heidän sieluistaan. Pappien suhde herätysliikekristillisyyteen on tietysti myös ” mallioppilaana” olemista piispojen silmissä. Teologian opiskelun vaara on mielestäni yksisilmäiseen ajatteluun kristillisyydestä ,olla sen yläpuolella ,jossa humanismi ja ihmisviisaus antaa omasta mielestään laajan käsityksen kristillisyydestä, mutta kun on kysymys Jumalan valtakunnan työstä, jossa Hän yksin johtaa ja sitonut lupaukset ja opetukset raamatun sanaan , niin siinä ihmisviisaus on myrkkyä, sille elämälle että Hän haluaa särkeä meidän syntiinlangeneita sydämiä ja että Hän saisi meissä ja meidän kautta vaikuttaa.
Papin puhelin!
Tämä voi koskea myös muiden seurakunnan työntekijöitä. Otetaan esimerkki ,ihminen on elämän umpikujassa ja hän päättää lopettaa elämänsä ja sovittaa hirttosilmukkaa kaulaan, mutta miettii että soittaa vielä seurakunnan pastorille viimeisen puhelun. Vastaako pastori? Ei No jostain toivon kipinä ihmisellä taas syttyy ja menee pari päivää , kun taas sama toivottomuus tulee ja hirttosilmukka laskeutuu kaulan ympärille , kukaan ei ole soittanut, ei edes seurakunnan pastori vaikka jätettiin soittopyyntö mutta uudellen soitto taas ja taas tunnin päästä , mutta ei vastausta .
Herää kysymys miksi papit ei vastaa puhelimeen tai soita takaisin? Tietysti on viranhoitoa, mutta en usko että papit ovat tässä yhteiskunnassa niitä , jotka tekevät eniten töitä, ettei olisi aikaa joskus vastata tai soittaa takaisin. Vaikka minkä pienen asian haluaisit hoitaa seurakunnan kanssa jotain juhlaa tai tilaisuutta , niin tunnelma on joskus että ennen saa ” valtiolta veturin”.
Kristillistä kenttää seuratessa täytyy antaa tunnustusta Lähetyshiippakunnan(en ole jäsen)Pappien toiminnalle, jossa mielestäni on tavoitettu, sitä raamatullista paimenuusajatusta , jossa paimenet ovat lampaisiin yhteyksissä soittamalla ja käymällä heidän luonaan , jakamassa ehtoollista heidän luona jotka ei pääse seurakunnan messuun. Ja seurakunnan koko on sellainen jota voidaan hallita, joka on ilmeisesti max. 100 henkeä (en tiedä varmaksi)
Ja on varmasti niitä pappeja myös ev.lut.kirkossa ja herätysliikkeissä , jotka hoitavat tehtävät etsien Jumalan tahtoa työssään ja tekevät työtä nöyrin sydämin, että ei ole tarkoitus lyödä yhtä tärkeimpää seurakunnan virkaa, mutta vuosikymmenien aikana koetut kokemukset , ikävä kyllä osoittaa myös sen vastustuksen sitä luterilaista herätyskristillisyyttä ,raamatullisuutta kohtaan, johon pappiskunnalla on iso valta ,olla joko vastaan tai puolesta.
Samuel Pihkala. Otat esille laajoja kokonaisuuksia. Mitä sielunhoito- ja sielunhätäpuheluihin tulee, pari pointtia. Yleisesti ottaen juuri papiston käymät sielunhoitokeskustelut ovat vähentyneet dramaattisesti. Periaatteessa joka seurakunnassa on joka hetki tavoitettavissa ainakin yksi pappi kohtuullisen ajan sisällä. Toisaalta yhteiskunnan elämä tekee myös papit ja heidän perheensä kiireisiksi. Pappeus on kyllä kokonaisvaltaista, mutta juuri kukaan ei voi olla töissä 7/24. Ydinkysymys on juurikin tuo seurakunnan koko ja siitä seuraava tuttuus. Toisaalta voi olla, että sielunhoitoasioissa käännytään tietoisesti sen naapuriseurakunnan papin puoleen, joka ei tunne minua syntistä niin tarkoin…
Onko paimenen tehtävä pitää yhteyttä lampaisiin vai lampaiden tehtävä pitää yhteyttä paimeneen?
Lampaat eivät tiettävästi (ainakaan laajemmassa määrin) hallitse puhe- tai kirjoitustaitoa, joten olettaisin, että paimen on yhteydessä lampaisiin eikä päinvastoin.
Samuel, ymmärrän pointtisi. Suomalaisessa uskosta vieraantuneessa mielenmaisemassa ja alueseurakuntasysteemissä on niin, että molempia ulottuvuuksia tarvitaan. LHPK:n ja herätysliikkeiden messuyhteisöjen lähtökohdat ovat erilaiset. Kun lähes kaikki tuntevat jo toisensa ja ajattelevat asioista valmiiksi samaan tapaan. Itse asiassa monilla seurakuntalaisilla on ”oma” perhepappi ja myös rippikoulun käyneet tapaavat muistaa ”oman rippipappinsa”. Nykysysteemissä on usein mahdotonta elää todeksi tuollaista aktiivista ja etsivää paimenuutta. Lisäksi ainakin ennen pappia ihan oikeasti pelättiin. Ilman molemminpuolista luottamusta ei ole paimenuutta eikä paimennettavia.
Ennen oli kotiseurakultuuri, johon osallistui naapurit ja kylänmiehet , vaikka eivät olleet mitenkään hurskaan elämäntavan noudattavia ja kristikunta oli ikäänkuin yhtäpuuta, ei ollut teologisia kiistoja, oli Jumalan sana jota tahdottiin kunnioittaa.
Väitän että evankeliumin ja lain saarnan kautta ihmiset kokivat ja elivät vapaasta armosta enemmän kuin tämän ajan ihmiset.
Kirkkoa pitäisi uudistaa hallintorakenteita myöten muuttaa , kuten myös teroittaa paimen tehtävää ja palata tunnustuskirjoihin.
Nykysuuntaus ei anna vaan mitään toivoa siitä että olisi nykykirkon meno parempaan suuntaan, vaikka on tietysti niitä jotka näkevät että asiat on mennyt parempaan suuntaan ja heiltä tulee usein vetoamiset yhtenäisyyteen rakkauden vaatimana eli vaihda ” päätä” ja usko kuten mekin. Ja henkilökohtaisesti se tekee surulliseksi , että kaiken vaatimuksena on luopua raamatun sanan pitämistä Jumalan ilmoituksena , mutta uskon että ainoa yhteys voi syntyä Kristuksessa, oli sitten minkä suunnan tai kirkon jäsen tahansa ja se yhdistää että olemme syntisiä,mutta armahdettuja syntisiä
Pihkala: ”oli Jumalan sana jota tahdottiin kunnioittaa”
Noinkohan?
Eipä taidettu ennen kysyä halusuko joku uskoa tai kuulua kirkkoon. Oli pakko. Jos rohkenit ilmaista haluttomuutesi jumalan sanaa kohtaan, huomasit äkkkiä istuvasi jalkapuussa kirkonmäellä ja pappi loitsuili niskaasi helvetin tulta ja tulikiveä ellet usko, kadu ja pyydä syntejäsi anteeksi.
No no Samuel. Ei se entisaikaan noin auvoista yhteyttä ollut. Kyllä se on tavattu herätysaikoina tietää, ketkä ovat Jumalan ja ketkä perkeleen lapsia. Joskus varsin tarkastikin.
Niin jokaisella on tietysti omakohtaisia kokemuksia ja maaseutupaikoissa kristityt veti kenties enemmän yhtä . Ja se oli aivan normaalia, että kun oli seurat niin naapurit kutsuttiin ja ne myös tuli, olivat sitten uskovaisia tai ei .
Minulle suoraan sanoen on jotenkin vieras ajatus, jos on Jumalan antama herätys että silloin suhtautuminen ei uskovia kohtaan olisi vihamielinen(perkeleen lapsia), vaan päinvastoin Jumala silloin herkistää ihmisten omantunnon ja halutaan rakastaa ihmisiä Kristukselle,näin olen myös nähnyt. En kiellä ettenkö ole törmännyt ihmisiin , joiden puitteissa en ole oikea uskovainen ,kun en ole käynyt tietyllä kasteella tai tietyllä parannuksella, jota jossain vaaditaan , mutta silloinhan kristityllä on paikka olla valona kirkastamassa Häntä ,nuorena voi kiivas ,mutta sekin ihminen on kenties annettu osua meidän tiellemme koetinkiveksi ,jossa saadaan opetella lähimmäisen rakkautta. Herätyksen jälkeen on varmaan lihankäsivarret olleet jatkona ja yritetty synnyttää herätystä ja eihän sitä voi kieltää,etteikö ylilyöntejä joka herätyksissä ole, mutta ainahan ihmisten tekemisessä ikävä kyllä on sitä kunnian pyydettä. On kristittyjä, jotka ovat ns.vilpittömästi väärässä,ovat tulleet uskoon ja saaneet tietynlaista opetusta ja ovat ajaneet yrittämisen kautta elämänsä karille ja useat näistä ovat löytäneet armollisen Jumalan ja totuuden itsestään Lutherin tekstien kautta, josta ovat kiitollisia. Se mitä olen itse kokenut tai keskustellut ihmisten kanssa jotka ovat sota-aikoina eläneet , niin on muodostunut herätyksistä , niin ne on siitä synninhädästä muuttunut , johonkin muuhun. Kun vielä 80-luvulla kuuli sanan herätys, niin se herätti positiivisia ajatuksia, mutta tänä päivänä se herättää epäilyksen ja usein vie ajatusmaailman johonkin väärään karismaattisuuteen. Vaikka me kristityt suhtaudumme eri ikäisinä eri lailla, niin kuitenkin ympäröivä kristillinen kenttä on muuttunut valtavasti.
Samuel Pihkala. Esität kovin kaunistellun kuvan menneisyydestä, vaikka siinä on tiettyä perää. Klassisia esimerkkejä kovasta kielenkäytöstä ovat herännäisyyden ja evankelisuuden ero 1840-luvulla ja vapaakirkollisten liikkeiden ja luterilaisuuden kohtaaminen vähän myöhemmin. Keskinäinen rakkaus js keskinäisten erimielisyyksien sopiminen on parhaiten löytynyt (jos on ollut löytyäkseen) ulkoisen uhan edessä. Jos ei siis ole kysymys ”kristityt yhdessä” -tyyppisestä opillisten kysymysten lähes täydellisestä sivuuttamisesta.
Totta , yhtenäisyys löytyy hädän ja surun keskellä ja myös jos ollaan tekemisessä toisten kanssa,kuten Suomen kansa on sota-aikoina ollut ja sen jälkeenkin. Tietysti oppiasiat on vaikeimpia kristikunnassa , joista itseasiassa parhaillaan Suomen kirkossakin on kysymys,mutta tuntuu siltä että ei ole kuitenkaan avointa teologista keskustelua ainakaan kaikilla foorumeilla, vaan kuten arkkipiispakin on sanonut että samaa sukupuolta olevien vihkimisestä, että hän myöntyy jos kirkkohallitus tekee päätöksen.
Eli johtaja sanoo aivan päinvastaista kuin se mihin tehtävään hänet on valittu ja mihin hän valalla sitoutunut.
Eikö se ole ristiriitaista että piispan auktoriteetti onkin lopulta jokin muu kuin Jumalan Sana ja siihen voidaan ottaa mikä tulkinta tahansa, toisinsanoen ”äänestetään mitä pidetään”.
Kimmolle!
Ehkä menet ajassa pitemmälle kun minä ajattelen ja tulkintaa ajasta, jossa on ilmeisesti ollut monenlaista ja ehkä myös tulkinnan varaista .Jos katsotaan Suomen kristillistä historiaa esim. 1950 luvulta, jolloin kansa sai tehdä vapaasti mitä halusi, niin herätykset syntyivät ihmisten synninhädän myötä, eikä lakihenkinen syyllistäminen ole koskaan synnyttänyt uutta elämää.
Eräs 50 luvun herätys pienellä paikkakunnalla syntyi siitä , kun 3 nuorta miestä tulivat yöllä kotiin tansseista ja yksi heistä hirttäytyi kotipihan puuhun yöllä ja siitä alkoi herätys . Paikallinen tanssipaikka oli auki , mutta kukaan ei mennyt sinne kahteen vuoteen , koska koko kyläkunta oli niin Jumalan Sanan lyömä. Siinä ei ollut ihmisen osuudesta kysymys, vaan Jumalan puhuttelusta kyläkuntaa kohtaan. Näitä paikkakuntia jälkeenpäin seuratessa huomaa että se Jumalan työ ja siemen kantaa vuosikymmenien jälkeenkin siunauksina sukupolvilta eteenpäin, ainakin osittain.
Pihkala: ”Eräs 50 luvun herätys pienellä paikkakunnalla syntyi siitä , kun 3 nuorta miestä tulivat yöllä kotiin tansseista…”
Esinnäkin; näitä urbaanilegendoja tuntuu olevan maa pullollaan kuten myös itsemurhia. Toiseksi; tuntuu kummalliselta, että tanssipaikkaa pidetään auki ja toiminnassa peräti kaksi vuotta, vaikk’ei kukaan käy. Takkiin siinä tulee.
Lyhyesti ei voi ottaa kantaa ja olla mieltä.
Kuitenkin ymmärrän kirkossamme olevan suuri vaje sielunhoitoon katsoen mitä kirkkomme lupaa antavansa mutta koskaan perusteita ei tehdä julkisiksi.
Näin seurakuntalaisilla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia katsoa ja huomata mihinkä asiaan Hän vaikka puhelinyhteydellä ryhtyy. Olen asiasta kirjoittanut paljon mutta vastausta ei tule.