Koronan-perkele näyttää runtelevan maailmaamme vielä ainakin tämän talven, kuka ties pitempäänkin. Miten se vaikuttaa kirkon kokoavaan toimintaan ja messuelämään?
Tunnettu tosiasia on, että kirkon kokoava toiminta ja erityisesti messu on jo vuosia ollut alamäessä. Väkeä ei käy entiseen malliin juuri missään. Niinpä jos ja kun korona jatkuu ainakin keväälle, tarkoittaa se monin paikoin kokoavan toiminnan lopullista romahdusta. Jos nimittäin ihminen on irti seurakuntayhteydestä vuoden, jopa puolitoista, on hyvin vaikea palata vanhaan. Kokoavan toiminnan romahtamisen myötä menetämme paljon, itse asiassa koko seurakunnan, sillä pelkkä työntekijäkunta tai nimellinen kirkkorakennus eivät ole seurakunta sanan varsinaisessa merkityksessä vaan seurakunta on sanan ja sakramenttien äärelle muodostuva yhteisö.
Toisaalta jokainen kriisi on myös mahdollisuus. Tunnettu missiologi Alan Hirsch on verrannut seurakunnan rakentamista shakin peluuseen. Hänen mukaansa eräs tapa harjoitella shakkia on pelata ilman kuningatarta ja yrittää voittaa peli muilla nappuloilla. Jos oppii pärjäämään ilman kuningatarta, on lähes voittamaton kuningattaren kanssa. Hirschin mukaan messu on seurakunnan kuningatar, josta olemme nyt joutuneet luopumaan ja nyt meidän on opittava ”pelaamaan” ilman sitä. Jos onnistumme rakentamaan toimivan ja vetovoimaisen seurakunnan ilman isoa messua, olemme vahvoilla. Silloin meitä ei nujerra korona eikä edes vaino.
Mitä Hirsch tarkoittaa muilla nappuloilla? Ennen kaikkea pienryhmiä ja pienyhteisöjä, jotka kokoontuvat kodeissa ja ns. kolmansissa paikoissa kuten kahviloissa sekä live-kokoontumisten rinnalla myös verkossa. Niissä koetaan todellista seurakuntayhteyttä ja niissä voivat toteutua käytännössä kaikki seurakuntayhteyden ydinelementit paitsi julkinen ehtoollisen vietto. Hirschin mukaan nyt on aika kehittää tällaisia ryhmiä ja opetella elämään opetuslasten verkostona – samalla tavalla siis kuin kirkko eli ensimmäiset 250 vuotta. Maailmalla monet seurakunnat ovatkin lopettaneet isot kokoontumiset kokonaan, jotta voisivat keskittyä täysillä pienryhmien verkoston kehittämiseen.
Miten on teidän seurakunnassanne? Tyydyttekö voivottelemaan olosuhteita ja odottelemaan parempia aikoja vai oletteko lähteneet etsimään uudenlaista tapaa elää seurakuntana?
(Hengen uudistus kirkossamme ry tukee seurakuntia pienryhmien ja yhteisöllisyyden kehittämisessä. Esimerkiksi 13.-14.11. Päiväkummussa on Hybridi-srk -valmennus, jossa tutkitaan, miten seurakuntaelämää voi toteuttaa pienryhmien ja verkon avulla korona-aikana.)
Yksi tärkeä pointti pitää vielä tuoda esille. Timon hyvä avaus korostaa seurakuntaa seurakunnan toiminnan ja erilaisen kokoontumisen kautta. Toki sivussa tulee se seurakunnan toinen puoli hieman piilossa tai vahingossa esille: Seurakunta on ensisijaisesti – ja huom! ensisijaisesti – maailmassa elävä uskon, toivon ja rakkauden yhteisö. Seurakunnan toiminta on keskeistä ruokkimaan tätä, mutta seurakunnan koko tarkoitus tai edes päätarkoitus ei ole tulla erilaisiin toimintoihin tai olla niissä mukana vaikkapa verkon välityksellä, Seurakunnan päätarkoitus on, että kukin kristitty elää Kristuksen seuraajana omalla paikallaan, todistaa, rakastaa ja palavelee. Tätä varten tarvitaan kyllä messua, rukousta ja ehkä opetustakin.
En varmaan ole eri mieltä mutta ehkä määrittelen sanan seurakunta hivenen eri tavalla painottaen. Minusta seurakunta on todellinen yhteisö, jonka jäsenenä on tarkoitus elää keskinäiseen rakkauteen pyrkien ja Jumalan valtakuntaa edistäen. Se ei siis ole vain passiivista jäsenyyttä vaan aitoa osallisuutta. En ole lainkaan innostunut kristillisyydestä, jolla ei ole mitään todellista yhteyttä seurakuntaperheeseen. Minusta sellainen on epäraamatullista vaikkakin nykyään tavallista. Sellaisesta pitäisi tehdä parannus.
Hyvä lisäpointti Toivo. Itse haluan vielä tarkentaa tätä sanomalla että seurakunnan toiminta on keskeinen ilmaus ”tästä”, ei vain ruokkimaan tätä. Ja päätarkoituksesta että sen lisäksi että ”kukin kristittyelää Kristuksen seuraajana omalla paikallaan, todistaa, rakastaa ja palavelee”, koko seurakunnan tarkoitus on juuri sama eli elää Krisuksen seuaajana omalla paikallaan todistaen, rakastaen ja palvellen.
Tarkoitan tässä sitä että esim. tuoreen kirkon uuden strategian tarkoitus on ohjata koko seurakuntaa, ei vain yksittäisiä jäseniä.
Jos asiaa vielä selventää: seurakunnan toiminnan tarkoitus ei ole ensisijaisesti ruokkia seurakuntayhteisöä, vaan toteuttaa kirkon/seurakunnan perustehtävää eli ”edistää Jumalan valtakuntaa ja julistaa Jeesusta Kristusta maailman pelastajana” (Ovet auki).
Ja tätä varten seurakunnan toisaalta toimintana/työntekijöinä ja toisaalta yhteisönä/jäseninä olisi mitä kiireisimmin löydettävä toisensa. Nykyisellään tämä ei voi jatkua.
Hannu Paavola ja Timo Pöyhönen. Sanomani perustuu siis vain minun henkilökohtaisiin kokemuksiini ja havaintoihini mutta 8 seurakunnasta 20+ vuoden ajalta kielirajan kahden puolen kansankirkon sisällä.
Kysymys on pienistä seurakunnista (alle 5000 henkeä). Tämä tarkoittaa pitkälti valmiita sosiaalisia verkostoja ja suht vakiintuneita hengellisiä todellisuuksia. Tästä seuraa muutama mielestäni olennainen pointti; olen terävämpi erittelyssä kuin luovien uusien asioiden rakentamisessa jota esim Timo tuntuu harrastavan ja jota siis en sinänsä vastusta:
1) Mitä pienempi työyhteisö sitä vaikeampaa on saada aikaa uusiin innovaatioihin.
2) Pienessä työntekijäjoukossa voi vallita kova yhteen puhaltamisen henki. Tai sitten ei. Koska työntekijöiden valinta on yleensä luottamushenkilöillä, näiden käsitykset painavat valinnoissakin ehkä enemmän kuin vaikka kirkkoherran tai yksittäisen työntekijän hengellinen työnäky.
Minun kokemukseni on (ikävä kyllä) se, että evankelioiva ja pyhityskristillinen pienryhmämeininki perustuu sille, että muutama hengessä palava ja sopivat kontaktit omaava aktivisti kokoaa hengellisen tiimin ja alkaa toteuttaa anglosaksisen maailman yritystoiminnasta tuttuja metodeita sekä organsointimallia. Totta kai hyvää tulosta saadaan aikaan. Mutta kun siihen kuuluu olennaisena osana myös vallan tavoittelu niin, että toiset ovat niitä ”vähemmän hengellisiä” tai ”kastettuja, mutta eivät (ihan) opetuslapsia”.
3) Yhdistelmä vanha herätysliike ja uusi hengellinen työnäky paikkakunnalla on kimurantti varsinkin silloin, kun seurakunnassa on vankkoja ja ihmisten mieliin piintyneitä hengellisen kulttuurin rakenteita ja ennakkokäsityksiä. Versioita on monia. Yhteinen piirre tuntuu kuitenkin olevan, että seurakuntalaisten enemmistö on tavallisen passiivisia, yksi osa kokoontuu omissa yhteyksissään ja toinen osa yrittää uudistaa seurakuntaa johonkin suuntaan.
4) Seurakunnan työntekijä, erityisesti kirkkoherra tai muu pappi, edustaa parhaimmillaan jatkuvuutta ja kokonaisuutta. Sekä puolueettomuutta ainakin virkansa puolesta. Tosin aika moisin diktaattorin valtuuksin ja hallinnon vahvasti sitomana.
5) Olen ihan oikeasti käsittänyt tämän sillä tavoin, että sunnuntaisin (ja vähän muulloinkin) kokoonnutaan messuun tai seuroihin ja sitten hoidetaan työ, koti ja perhe kutsumuksen mukaisesti. Ehkä jotain muutakin toimintaa, jos resurssit sallivat. Niin, että systeemi on sillä tavalla avoin, että uusiakin kutsutaan ja noudetaan mukaan.
Parhaimmat tuntemani esimerkit tästä mallista, jossa myös riittää mielekästä tehtävää js osallistumista kaikille, löytyvät Lähetyshiippakunnasta ja lestadiolaisuudesta. Jälkimmäinenkin tosin toimii nimenomaan kirkon organisaatioon tukeutuen. Mutta kumpaakin yhdistää paljolti alhaalta päin lähtenyt organisoituminen, mahdolllisimman kevyt hallinto, vapaaehtoistyö sekä opillisesti varsin selkeä luterilainen profiili.
Kiitos valaisevasta kommentista!