Seurakuntaan luotetaan

Seurakuntaan luotetaan yleensä ja varsinkin rauhattomina aikoina, ehkä kirkkoonkin, mutta varsinkin seurakuntaan.

Muutaman vuoden takaiset kuntauudistuspuheet ja osin teotkin ravistelivat ihmisiä juuriltaan. Niissä tilanteissa seurakunnasta muodostui se kiintopiste, johon tartuttiin ja joka haluttiin pitää näköpiirissä. Nyt odotetaan – ehkä pelätäänkin, sosiaali- ja terveyshuollon suurremonttia.
Tänä vuonna alkoi turvapaikanhakijoiden tulo ennennäkemättömänä kansainvaelluksena Suomeen lukuisille paikkakunnille kautta maan. Ja terrorismi, sodan leviäminen Lähi-idästä Eurooppaan, on entisestään lisännyt turvan tarvetta.
Suurten onnettomuuksien ja katastrofien tapahtuessa kirkkoon turvaudutaan, eikä valiteta suvivirsistä tai seimistä.

Seurakunta luottamuksen kohteena tuli erityisesti mieleeni, kun täällä kotikulmilla on käyty keskustelua vapaaehtoisen seurakuntayhtymän perustamisesta. Yleinen käsitys on, että seurakuntalaiset vastustavat sitä. Halutaan, että seurakunnassa mikään ei muutu, että kirkko pysyy paikallaan.
Seurakuntayhtymässähän seurakunnat kyllä nimeä myöten säilyvät, mutta se koetaan silti jonkinlaisena uhkana. Jotain paikkakunnan itsenäisyydestä ajatellaan menetettävän, kun taloutta, omaisuutta ja hallintoa hoidetaan useamman seurakunnan kesken yhdessä.
Seurakuntayhtymään kantaa ottava seurakuntalainen tuskin puntaroi sitä tuloslaskelmaa tai tasetta tutkien, vaan ratkaisee mielipiteensä tunteella.
Nämä keskisen Uudenmaan seurakunnat, joiden liittoa täällä on selvitelty parin vuoden ajan, ovat hyväosaisia, ja ne kestävät kyllä itsenäisinä vielä vuosia. Resurssit kuitenkin vähitellen hiipuvat, joten yhtymässäkin olisi ideaa, mutta se siirtynee jonnekin tulevaisuuteen. Ehkä kokonaiskirkossakin tehdään uusia aloitteita hallintorakenteiden uudistamiseksi.
Moni seurakunta Suomen kirkossa on vaikeammassa tilanteessa. Voimavarat ehtyvät ja niiden on vaikea tarjota seurakuntalaisilleen sellaista toimintaa, kuin on tarkoitus ja halutaan.

Se, että seurakuntaan luotetaan, on merkittävä asia. Se asettanee kristinuskonkin vahvempaan asemaan ihmisten mielessä. On välttämätöntä, että meillä on jotain, johon voimme turvautua rauhattomien aikojen keskellä.
Kirkko ja sen jäsenet tekevät siinä velvollisuutensa kristittynä, kuten myös auttaessaan tänne tulevia turvapaikanhakijoita. Viime sunnuntain evankeliumiteksti oli enemmän kuin puhutteleva:  ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’ Silloin hän vastaa heille: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle.’

Seurakunnan ja kirkon läsnäolo tässä ajassa ja ihmisten mielessä edellyttää herkkää korvaa ja tekoja. Kirkon on uudistuttava, jotta se säilyttää paikkansa. Perinteet eivät säily vain pitämällä niistä kiinni. Pelkkä kirkon fyysinen seisominen kylän keskellä ei riitä.