”Aino Kanniainen sanoo, ettei tunnista itseään lestadiolaisena naisena median luomasta kuvasta. – Vanhoillislestadiolaisuutta on kuvattu usein jäykkänä patriarkaalisena yhteisönä, jossa miehet päättävät asioista ja naiset ovat heille alisteisessa asemassa.”
Minustakin vanhoillislestadiolaisuus on jäykkä patriarkaalinen yhteisö, jossa miehet päättävät asioista. Kautta liikkeen historian näin on todennettavissa lukuisten pidettyjen kokousten pohjalta, joissa miehet ovat kokoontuneet neuvottelemaan tai jopa kiistelemään milloin mistäkin liikkeen päivänpolttavista kysymyksistä. Eipä niissä ole naiset käyttäneet puheenvuoroja, kun eihän niissä naisia ole edes koskaan ollut. Nykyisinkin jotkut vallalla olevat säännöt (televisio, ehkäisykielto, naisten ulkonäkö) ja käytänteet ovat peräisin noista miesten järjestämistä ja osallistumista kokouksista.
Tuosta olen kuitenkin Kanniaisen kanssa samaa mieltä, että naiset eivät ole miehille alisteisessa asemassa suoranaisesti. Mielestäni kuitenkin kaikki liikkeen jäsenet, niin miehet kuin naisetkin, ovat alisteisia liikkeen opeille ja käytänteille, joita määrittelevät valtaapitävät miehet. Jos milloin jollakin paikkakunnalla tulee kysymystä jonkun asian tai käytänteen osalta, käännytään aina jonkun uskonasioita hyvin ymmärtävän mieshenkilön puoleen. Nämä ovat yleensä liikkeen piirissä luottamusta ja arvostusta nauttivia tunnettuja puhujia. Koetaan, että heille uskonasiat ”kirkastuvat” yleensä muita paremmin.
Minusta ei ole mikään ihme, että liikkeen ulkopuolisilla ja vaikkapa mediallakin, olisi vanhoillislestadiolaisista naisista alistuva kuva suhteessa liikkeen miehiin. Aina kun joku sanoo julkisuuteen päin jonkin kannanoton jonkun asian yhteydessä tai vaikkapa suviseurojen tiedostustilaisuudessa, kyseessä on mieshenkilö eikä nainen. Ainakin virallisen tiedottamisen hoitavat aina liikkeen miesjohtohahmot. Kanniainen taitaa olla lähes ainoana naisena jotain julkisuuteen kommentoinut. Harvinaista se on joka tapauksessa, että naiset selittelisivät liikkeen oppeja ja käytänteitä julkisuudessa. Eipä siis ihme, että liikettä pidetään niin patriarkaalisena, sehän taitaa jopa olla sitä, vai mitä?
Myös se antaa liikkeestä kovasti patriarkaalisen kuvan, kun SRK:n johtokunta koostuu yksinomaan miehistä.
”Aino Kanniaisen mukaan vanhoillislestadiolaisuus on kehittynyt avoimempaan suuntaan vaikeiden kysymysten kohtaamisessa.”
Tuota on moni muukin sanonut minulle. Minua on jopa kiitelty liikkeen sisältä, että olen ollut edesauttamassa avoimuuden kehittymisessä. Mutta edelleenkin joutuu ikäväkseen välillä kuulemaan liikkeen piiristä sellaisia ikäviä uutisia, että avoimuudestaan joutuu joskus kovastikin kärsimään. Pelkoa ja salailua on siis liikkeessä edelleenkin luvattoman paljon. On ihmisiä, jotka joutuvat elämään kaksoiselämää tai salaamaan ajatuksiaan ja tekemisiään seuraamusten pelossa.
”Julkisesti puhuttaneita seikkoja vanhoillislestadiolaisuudessa on esimerkiksi naisen asema seurakunnassa ja perheessä.”
On tehtäviä, joihin naista ei liikkeessä kelpuuteta ollenkaan, esimerkiksi puhujana toimiminen ja SRK:n johtokunnan jäsenenä oleminen. Seura- ja leiri-isäntänä toimii aina mies ja yleensä myös esilaulajana ja kolehdinkantajana. Muissa hommissa ei ole sukupuolella niin väliä.
Perheissä vallitsee mielestäni aika pitkälle tasa-arvo. Tietty poikkeuksiakin on, etenkin vanhemmalla väestöllä, jossa ajatellaan, että mies on perheenpää ja sitten onhan olemassaan aina yksittäistapauksia, joissa saattaa esiintyä alistamista miehen, mutta ehdottomasti myös naisen taholta, ihan samalla tavalla kuin liikkeen ulkopuolellakin. Liikkeen opetus ei mielestäni tähtää naisen alistamiseen perheen sisällä millään tavalla.
Kaikkien tulee olla kuuliaisia seurakunnalle, liikkeen vallalla olevalle opetukselle, se on se juttu.
”Lasten vastaanottamiseen liittyvät ratkaisut pohjautuvat vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä Kanniaisen mukaan ”uskon kautta avautuvaan näköalaan elämän pyhyydestä ja Jumalasta elämän antajana”.
Niinpä niin. Ensin sanotaan, että uskovainen ei ehkäise. Sitten jatketaan, että me emme mene makuuhuoneisiin vahtimaan asiaa, vaan jokainen pariskunta toimii asiassa omatuntonsa mukaisesti. Tästä on helppo päätellä ajatuskuvion pointti: ehkäisijä on epäuskoinen. Uskovaisen vanhemman uskosta nouseva ajatus ja hänen omantuntonsa ohje on, että kaikki lapset otetaan vastaan. Näin se menee, kunnes…
”– Minulta on kysytty, voiko uskovainen käyttää ehkäisyä äidin vakavaan väsymiseen, mielenterveyteen tai fyysiseen sairauteen liittyvien kysymysten vuoksi. Sairauden hoitaminen on tärkeää. Silti näin henkilökohtaiseen ja puolisoiden yksityiseen asiaan ei kukaan toinen voi antaa yksiselitteistä vastausta. Päätöstä ei voi ulkoistaa toisille tai uskonyhteisölle. Ratkaisut nousevat henkilökohtaisen uskon kautta, Kanniainen linjaa.
– Näin syvällisen kysymyksen esittäjää ei kuitenkaan saisi jättää yksin, vaan häntä on autettava löytämään sellainen ratkaisu, jonka kanssa hän voi hyvällä omallatunnolla elää Jumalan johdatukseen luottaen.”
On tämä sekavaa. Ensin puhuja ja liikkeen julkaisut tuomitsevat ehkäisyn, kehottavat vanhempia ottamaan kaikki Jumalan lahjoittamat lapset vastaan ja kieltävät väsymästä asiassa. Sitten kanssakeskusteluissa tai esimerkiksi tällaisissa Kanniaisen ulostuloissa saatetaan antaa myönnytyksiä ehkäisylle tietyissä tilanteissa. Seuraavaksi sanotaan, että ehkäisypäätöstä ei voi ulkoistaa yhteisölle tai toisille uskovaisille. Loppu viimeksi sanotaan, että kuitenkaan ei ole hyvä kenenkään antaa toimia asiassa omin päin, vaan uskonystävien opastamana.
Saa, ei saa, saa, ei saa…
Tuo, että esimerkiksi Kanniaiselta tullaan kysymään, voiko ehkäistä jossakin tilanteessa, kertoo kaiken koko asiasta. Ihmisillä ei ole oikeasti minkäänlaista omantunnon vapautta asiassa, vaan heidän on kysyttävä lupaa ehkäisylle toisilta liikkeen jäseniltä.
Periaatteessahan liikkeeseen valikoituu kaiken aikaa sellaisia ihmisiä, jotka ovat valmiita ottamaan vastaan suurenkin perheen. Ensimmäiseksi mahdollisesta suurperheellisten joukosta tippuvat ne, jotka jo lapsena tai nuorena päättävät aikuisena ”kieltää uskonsa” suurperhemahdollisuuden takia. Sitten porukasta tippuvat ne, jotka valitsevat yksinäisyyden suurperheen sijaan. Seuraavaksi putoavat ne, jotka valitsevat ehkäisyn ja joko jäävät liikkeeseen tai lähtevät siitä. Jäljelle jää siis joukko enempi ja vähempi mielellään suurperheen vanhemman saappaisiin astuvia liikkeen jäseniä.
Näistä sitten osa yltää suurperhemittelössä hyvin ihan ”palkintopalleille” saakka, jossa he pokottavat liikkeen sisä- ja ulkopuolisten ihasteltavana. Oikeasti heitä ihastellaan, olen itsekin tehnyt niin usein, heillä näyttää sujuvan kaikki niin mallikkaasti ja onnenkantamoiset oikein kasaantuvat heille monella eri tavalla.
Homma on kuin maratonjuoksu. Osa ei lähde alkujaankaan siihen mukaan, osa kestää homman hyvin, osa huonosti ja loput hyvin huonosti.
Pahinta on se, että sellaisen henkilön, jonka ei olisi toivonut ikinä kuulevankaan koko ehkäisykielto-opista mitään, on ottanut sen ihan täydestä. Ihan vasta eräs vl-henkilö kertoi minulle opastaneensa useita psykiatrisella osastolla olevia vl-äitejä ottamaan vaarin heitä hoitavan tahon neuvosta aloittaa ehkäisy. Näin rivipenkkiläiset neuvovat toisiaan ahdingoissa. Mitä tekevät puhujat ja mitä kirjoittavat liikkeen julkaisut: uskovainen ei ehkäise?!
Kysyn Aino Kanniaiselta ja muiltakin liikkeen jäseniltä: miksi edelleen ilmenee tilanteita, joissa suurperheen vanhempi kipuilee psykiatrisella osastolla sen asian kanssa, voiko hän aloittaa ehkäisyn? Jos ei pärjää edes itsensä kanssa eikä kykene hoitamaan jo olemassa olevia lapsiaan, on suorastaan huutava vääryys pakottaa itsensä ottamaan lisää lapsia vastaan. Huutava vääryys! Eikö liikkeen johto ja hoitoalan ammattilaiset välitä heikoista ja sairaista? Välitetäänkö vain siitä, minkälainen kuva liikkeestä ja sen jäsenistä on mediassa ja liikkeen ulkopuolella?
”Ei me olla alistusasemassa”, ”meille lasten vastaanottaminen on vapaaehtoinen ja iloinen asia”, ”olemme onnellisia elämäämme”. Niin, uskon sen ja se on totta kohdallanne, jotka ette löydä itseänne median antamasta kuvasta lestadiolaisnaisesta, media kun nostaa esiin sen ihmisen äänen, jonka ääni halutaan liikkeen sisällä olla kuulematta ja unohtaa. Hyvä media!
Uskon, että Vuokon täällä jo pitemmän aikaa antama kuvaus lestadiolaisuudesta on totta. Uskon myös, että Kanniaisen henkilökohtainen kuvaus omasta elämästään sellaisena kuin hän sen kokee, on totta.
Mielestäni kenenkään ei tarvitse provosoitua Kanniaisen kertomasta. On hyvä kuulla median kautta muodostunesta kuvasta poikkeavia toisenlaisia omaelämäkertomuksiakin. Ei niiden julkaisemisessa mielestäni mitään pahaa ole.
Tietty on totta Kanniaisen kokemus ja on hyvä, että hän tuo sen esille. Enkä provosoidu siitä; kaikki onnelliset elämäntarinat ovat mukavaa kuultavaa ja niitä soisi olevan paljon ja kaikkialla <3
Minua vaan satuttaa lukea noita ristiriitaisia selityksiä vl-liikkeen perhepolitiikasta, lapsiasiasta, ehkäisystä, kun samaan aikaan kuulen joidenkin vl-vanhempien ahdistuksesta ja tuskasta juuri samaisessa asiassa.
Miksi liikkeen lientynyt kanta suhteessa ehkäisyyn ei tavoita liikkeen kaikkia ihmisiä, vaan edelleenkin sinne psykiatrisille osastoille joutuu vanhempia uupumuksen takia?
Kysymykseni on, että onko liikkeen TODELLINEN kanta ehkäisyä kohtaan lientynyt, vai ovatko liennytyspuheet tarkoitettu ja suunnattu vain liikkeen ulkopuolelle, kun asian tiimoilta edelleenkin romahdellaan ja joudutaan tiukille?
Eikä tätä asiaa voi eikä saa ohittaa sillä selityksellä, että suurin osa pärjää ja voi hyvin ja että kyse on häviävän pienestä määrästä ei-pärjäävien osalta.
En osaa ottaa kantaa siihen, onko Kanniaisen tarkoituksena ohittaa ikävät asiat sillä selityksellä, että suurin osa pärjää ja voi hyvin ja että kyse on häviävän pienestä määrästä ei-pärjäävien osalta.
Mielestäni on tarpeen kuulla myös hyviä elämäntarinoita tasapuolisuuden vuoksi. Etenkin kun niitä kuitenkin vaikuttaa myös olevan.
Tarkoitukseni ei ollut myöskään moittia Vuokkoa.
Moiti ihmeessä 🙂 on minussa moitittavaa.
Siis ei Kanniainen ohita suoraan ei-pärjääviä, mutta hän on tuuppasemassa heitä aika vaikeaan tilanteeseen, kun hän puhuu ehkäisystä myönteisesti VAIN sairauden ollessa kyseessä. Miksi pitää sairastua, ennen kuin saa alkaa edes miettiä ehkäisyä? Ja sittenkin asiaa pitää pohtia vl-uskonystävien kanssa, jotta voi luottaa Jumalaan ratkaisunsa kanssa. Ihmeellistä ajatuskulkua.
Kanniainen ei puhu mitään ongelmien ennalta ehkäisystä, eli varmaan sitten on niin, että vasta siinä vaiheessa kun ollaan se sairaalan kynnys ylitetty, saa alkaa miettiä ehkäisyn mahdollisuutta. Ehkäisy on kiellettyä ennen sairaalakynnystä ja sen jälkeen syvän harkinnan ja pohdinnan kautta on ehkä mahdollista ehkäistä.
Miksi ihmeessä usko ohjaa olemaan ehkäisemättä tai ehkäisemään, tilanteesta riippuen? Ehkäisyn pitäisi liittyä siihen, haluaako itselleen lapsia tai ei.
Kyllä kaikille elämäntarinoille on tilaa ja tilausta, mutta nuo lukemattomat selitykset lapsiasian ympärillä ovat todella outoja. Miksi asiaa ei yksinkertaisesti jätetä jokaisen ihmisen itsensä päätettäväksi?
Aino Kanniainen, ottaen huomioon hänen koulutuksensa ja vastuunsa ammattilaisena, luistelee liukkailla jäillä. Näyttää siltä, että hän on ”valittu rouva” tuomaan julki uskonyhteisönsä (miesten päättämän) tiukan linjan kannat ”kermalla kuorrutettuna”. Mikä taakka ihmisille, miehille ja naisille, jotka tuntevat vanhoillislestadiolaisessa, suppeassa ihmis- ja maailmankuvassa, toiseutta, riittämättömyyttä!
Olen aiemminkin todennut, että nämä (srk-miesten ja valittujen rouvien) kannanotot ovat hyvin kaukana siitä todellisuudesta, jossa hyvin moni vl-uskovainen elää! Rukoilen heille, toisten rakentamien kuormien kantamisessa, voimia selvitä!
Yksi tapa luoda oma käsitys tästä on tutustuminen liikkeeseen, sen opetukseen sekä kaiken ikäisiin liikkeen äiteihin konkreettisesti kasvotusten.
Helpointa se lienee vierailemalla paikallisella rauhanyhdistyksellä, kuuntelemalla, katselemalla, kyselemällä ja keskustelemalla.
Vielä jos kykenee tekemään sen avoimin mielin ilman ennakkokäsityksiä ja luo mielipiteensä omien kokemusten perusteella eikä sen mukaan mitä toiset ovat asiasta sanoneet.
Todellisemman käsityksen saa menemällä kodin arkeen mukaan 🙂 Ainakin minä halusin näyttää ”hymynaamaa” seuroissa ja missä tahansa liikkuessani, vaikka rinnassa ahdisti miten paljon ja uupumus oli ihan järkyttävää. Samaan aikaan kun esitin jaksavaa, hoin mielessäni: ”en jaksa, en jaksa, milloin tämä loppuu, milloin elämä helpottuu?”.
Myös kodissani käyviä vieraita kohtaan yritin esittää jaksavampaa kuin mitä olinkaan ja jopa mieheltäni yritin salata pahimmat tuntemukseni ja ajatukseni ja itkin iltaisin kun kaikki nukkuivat.
Niitä tukahdutettuja tunteita, nieleskeltyjä itkuja olenkin nyt sitten myöhemmin purkanut oikein urakalla. Hyvä niin, eipähän enää ahdista kuin joskus vaan, jos joku tilanne nostaa muistoja pintaan. Mutta siis sellainen jatkuva möykky palleasta on oneksi kadonnut.
Mutta siis eihän kaikilla vl-vanhemmilla ole sama tilanne kuin minulla ja varmasti moni on aito hymyssään, ilossaan, onnessaan. Tietty minäkin olin onnessani lapsistani ja rakkaus heitä kohtaan ei ollut milloinkaan vähäistä, mutta voimat olivat kertakaikkisen loppu.
Timo Koivukangas: minun ei tarvitse tuota tutustumista tehdä, ole 5-vuotiaasta n. 23-vuotiaaksi kasvanut ko. liikkeen parissa. Sen seurauksena minulla on liuta vanhoillislestadiolaisia tuttavia. Tiedän mistä puhun.
Kun on talossa, ei taloa voi nähdä, näkee vain sen huoneen, jossa on. Kun menee ulos talosta, ulkoilmaan näkee koko talon, ja voi arvioida taloa. Silloin näkee, millainen talo se on.
Kun on ollut sekä sisällä, että ulkona, voi jo sanoa jotain…
Aika usein törmää tilanteisiin, joissa joku ihminen pitää omaa näkemystään absoluuttisena totuutena. Hän näkee vain omaa mielipidettään tukevat asiat ja sulkee silmänsä asioilta jotka eivät tue hänen mielipidettään.
Siksi minusta on aina parempi selvittää itse asiaa, kuin luottaa yksittäisen ihmisen ehkä värittyneeseenkin mielipiteeseen
Salme Kaikusalo: nimenomaan näillä ulostuloilla on tarkoitus antaa kuvitelma, että k u n s u u r i n o s a ”voi hyvin” , erilailla kokeva on jotenkin epäkelpo. Tällä vihjataan siihen, että ihminen ei ole oikein uskomassa. Lestadiolaisuuden oikeaoppisuuden tavoittelu ja elämäntapanomien tavoittelu ja ihmisten y h d e n m u k a i s t a m i n e n e n on hätkähdyttävää! Ketä se palvelee, keiden tarkoitusperiä?
Ei Jumala, ei Kristuksen, ei Kristuksen Kirkon!
Kenen, keiden sitten?
Aina vedotaan siihen: tulkaa seuroihin, tulkaa suviseuroihin, tulkaa rauhanyhdistykselle! Kuten Vuokko-sisar kirkasti edellä: nehän ovat paraatipuolia perheen elämässä! Ei siellä ry:llä, ei suviseuroissa, jne. väsynyt vanhempi itke elämäntilannettaan, ei liian vähälle huomiolle jäänyt suurperheen lapsi valita, jne.!
Nämä ovat koko jutun ulkokuorta. Emme kukaan julkisessa elämässämme tuo esille sisintämme.
Hyvin lapsellisilta kuulostavat kehoitukset: tule seuroihin, tule suviseuroihin, tutustumaan uskovaisiin…
Kukaan ihminen, uskovainen, varsinkaan väsynyt, EI TUO SISINTÄÄN ESILLE näissä puitteissa.
Seuroissa ihan saarnoissa myönnetään vanhempien uupumus, kun kiitellään, että uupumuksesta, kiusauksista ja epäilyksistä huolimatta vanhemmat ovat jaksaneet tulla seuroihin lastensa kanssa ja heille saarnataan väsymykset ja kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä ihan heidän sitä itse pyytämättäkin.
Seurakuntapäivillä, varsinkin silloin kun ne kestivät pikkutunneille asti, monet vanhemmat kävivät seurakunnan edessä mikrofoniin itkemässä huonoa vanhemmuuttaan ja uupumustaan ja joku pyysi kaikilta sellaistakin anteeksi, kun on ”meinannut inhimillisyys voittaa lapsiasiassa”. Tarkoittaa sitä, että inhimilliset tuntemukset, kuten uupumus meinaa olla liiaan hallitsevana tuntemuksena mielessä ja että on saattanut käydä jopa ehkäisyn mahdollisuuus mielessä.
Myös aviopuolisoleireillä tunnelman tiivistyessä, saatetaan purkaa ahdistavia tuntemuksia porukan keskellä kiertävään mikrofoniin. Joillekin ei vielä uupuneille, monet tällaiset ahdistavat puheenvuorot ovat olleet järkytys kuulla ja he ovat alkaneet pohtia leirin jälkeen koko asian ”mielettömyyttä”, kuten minulla on asiaa ilmaistu. Jokukin oli yllättynyt suuresti siitä, mikä mielikuva hommasta annetaan ulkopuolisille ja miten eri kuvan asiasta saa sitten leirillä ja asian vakeneminen oli ajanut tällaisen kokemuksen jälkeen ulos liikkeestä.
Eli kyllä uupumuksesta puhutaankin, se vain tarvitsee tietynlaisen tilanteen ja tunnelman lämpenemisen, jotta avautumista tapahtuu. Usein avautuminen on myös tahdotonta ja siksi kaikki eivät halua edes mennä sellaisiin tilaisuuksiin mukaan, jossa saattaisi mahdollisesti avautua ja päästää tukahdutetut padot valloilleen, kuten eräs suurperheen äiti minulle asian ilmaisi.
Oli antoisaa lukea Seurakuntalaisesta objektiivinen kirjoitus Vanhoillislestadiolaisuudesta. Monet kirjoittavat ainoastaan vihakirjoituksia ja niillä yrittää nostaa itseä jalustalle palvottavaksi.
Lyöntivirheitä tulee kenelle hyvänsä, alkeelliset oikeikirjoitusvirheet kertovat jo jostain.
Aino Kanniainen sanoo Seurakuntalaisen kirjoituksessaan sukupuolten tasa-arvosta seuraavasti:
”Raamattu asemoi naisen ja miehen luomistyön perusteella tasa-arvoiseksi ja -vertaiseksi, joskin erilaisiksi (1. Moos. 1:27). Meidän ei tarvitse kilpailla keskenämme, vaan voimme arvostaa ja kunnioittaa toistemme erilaisuutta”.
Kanniaisen sanat tuovat mieleen monissa konservatiivisissa uskonyhteisöissä vallalla olevan käsityksen siitä, että sukupuolet on luotu ”tasa-arvoiksi mutta erilaisiksi”. Tästä näkökulmasta katsottuna miesten johtava asema suhteessa naisiin ei merkitse naisten alistamista.
Monissa miesten johtamissa uskonnollisissa yhteisöissä ajatellaan, että Jumala on luonut miehet ja naiset ”tasa-arvoisiksi mutta erilaisiksi”. Sukupuolet täydentävät toisiaan erilaisuudellaan. Sukupuolilla on sama luovuttamaton ihmisarvo, miehet ja naiset ovat yhtä tärkeitä ja pelastumisen suhteen ei ole miesta eikä naista, ei orjaa eikä vapaata. ”Sukupuolten erilaisuus” tarkoittaa tässä ajattelutavassa kuitenkin sitä, että miehet ja naiset on luotu osittain eri tehtäviin; miehet on luotu johtaviin asemiin esimerkiksi juuri seurakunnassa ja uskonyhteisössä. Johtava asema tarkoittaa sitä, että miehet toimivat paimenina/vanhimpina, opillisina auktoriteetteina ja opettajina. Miehet tekevät auktorisoituja tulkintoja koskien sitä mikä on Jumalan tahto ja mikä on ”raamatullista”. Tyypillisesti tämän asetelman sisältämästä hierarkkiasta ja valtasuhteesta ei haluta puhua ja sitä pyritään lieventämään ja väistämään puhumalla miesten ”palvelevasta johtajuudesta”
Jotenkin tämä Aino Kanniaisen kirjoitus tuntuu jatkolta siinä epäselvän, epämääräisen ja väistelevän kirjoittelun historiassa, jota vl-liikkeen virallisilta edustajilta on yleensä saatu kuulla. Kanniainen on Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen SRK:n perhe-ja diakoniatyöryhmän jäsen. Olisi kiinnostavaa tietää, voisiko hän kuulua tähän ryhmään jos hän esim. kannattaisi naispappeutta, tai jos hän sanoisi suoraan, että uskova pariskunta voi käyttää raskaudenehkäisyä, muutenkin kuin ”sairauden hoitamisessa”.
Mielestäni Vuokko Ilola teki hyvän analyysin Kanniaisen kirjoituksesta.
Sari Roman-Lagerspetz :”Kanniaisen sanat tuovat mieleen monissa konservatiivisissa uskonyhteisöissä vallalla olevan käsityksen siitä, että sukupuolet on luotu “tasa-arvoiksi mutta erilaisiksi”. Tästä näkökulmasta katsottuna miesten johtava asema suhteessa naisiin ei merkitse naisten alistamista.”
Ilmeisesti tämä sukupuolisuuden perusteella itsensä uhriuttaminen(kin) en tullut evl.kirkkoon jäädäkseen. Kuin 70-luvun kaikuna toistellaan ajatusta naisten ja miesten yhteiselämästä, jossa naisten avioliittoa ja yhteiselämää puoltavat näkemykset halutaan nähdä ”naisen alistamisena”. Itsellenikin esitettiin 70-luvulla naisten taholta epäilys, että olen alistettu, kun saman asian vuoksi ”irtolaiseksi tai muuksi loiseksi” vasemmistomiehen taholta luokiteltuna hoidin kotiäitinä itse alle kouluikäisiä lapsia. Entä jos nämä naiset eivät olekaan alistettuja vaan puhuvat siitä mikä heille [ja meille] on totta?
Ed.viestiinikin tuli kirjoitusvirhe: ensimmäisen virkkeen en-sanan pitäisi olla on. Enää en pyytele anteeksi kirjoitusvirheitä.Kun naiset eivät häpeää ja halveksintaa kokematta saa olla naisia ja tyytyväisiä siihen minkä he kokevat oikeaksi, vaan vuosikymmenet on radion ja muun median kautta toitotettu yhteiskunnan taholta, että ollakseen kelvollisia naisten on oltava yhtä ”kovia jätkiä” kuin miestenkin, niin ei enää todella jaksa edes kirjoittaa oikein. Yhteiskunta voi huokaista helpotuksesta, kun on saanut rikottua sukumyytin, perhemyytin, isämyytin ja äitimyytin.
Tuula,
avioliitossa eläminen ja lasten hoitaminen kotona eivät itsessään tietenkään tarkoita sitä että henkilö (olipa mies tai nainen, isä tai äiti) olisi alistettu. Olen minäkin hoitanut lapsia kotona, ja olen avioliitossa, enkä katso olevani alistettu.
Olen kyllä aika paljon kuullut niitäkin huokailuja, kun harmitellaan menetettyjä koulutuksia, ammatteja, työuria. Homma on vapaaehtoista silloin kun se ON vapaaehtoista. Jos tilanteeseen ovat vaikuttaneet ulkopuoliset neuvot, ohjeet, jopa painostamiset, se EI ole vapaaehtoista.
Tuosta vastuukysymyksestä.
Kun opetetaan painostamalla ja kadotuksella pelottelemalla olemaan ehkäisemättä ja ottamaan kaikki lapset vastaan, niin koskaan ei oteta VASTUUTA opetuksen seuraamuksista, jos ne ovat huonot.
Silloinhan se ei haittaa, jos kaikki menee onnenkantamoisesti, niin kuin joillakin julkisuuteenkin kertoneilla vl-vanhemmilla, koska he kaikessa parhaudessaan kykenevät itse kantamaan vastuun perheestänsä ja homma sujuu ihanasti muutenkin potteja korjaillessa. Tämä on totta ja on ihanaa, aina on ihanaa kun ollaan onnellisia ja asiat sujuvat. Sitä soisi kaikille maapallon ihmisille.
Mutta pelkkä uupuminen ei ole ainoa onnettomuus suurperheen vanhemmalle. Joskus käy niinkin, että vaikkapa mies lähtee nostelemaan omille teilleen tai joutuu lähtemään väkivallan tähden ja äiti jää yksinhuoltajaksi ison perheen keskelle. Ja tällaisesta tilanteesta, sen tajuaa jo tajutonkin, on kuulkaa leikki kaukana!
Älkää hyvät ihmiset olko niin hyväuskoisia, että kaikki sujuu kuin auratulla ladulla, kun olet vain kuuliainen vl-seurakunnan neuvoille ja varsinkin lapsiasiassa. Ne ovat täysin katteettomia lupauksia, mitä saatte!
Nii-in. Kyllä kyllä. Kuulen niitä elämänkohtaloita ja kipeää tekee 🙁 Menisivät nyt edes auttamaan opetuksensa seuraamuksissa kamppailevia ihmisiä, mutta kun EI. Norsunluutornista höynäytetään vaan lisää porukkaa uskomaan katteettomia lupauksia 🙁 Kyllä mua ahistaa 🙁
Huomaan yllättäen olevani samaa mieltä Sari Roman-Lagerspetzin kanssa tässä asiassa. Lisäpisteenä se, että vaikka puhutaan sukupuolista, hän ei tunkenut keskusteluun lestadiolaisten suhtautumista sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin. Toinen lisäpiste siitä, että miehet ovat miehiä ja naiset naisia niin kuin se on aina ymmärretty. Ei mitään selittelyjä sosiaalislista rakenteista.