Vapaaehtoistoiminnan kehittämistä perustellaan joskus seurakuntien talouden huononemisella. Rahojen vähentyessä työntekijöiden määrää täytyy jossakin vaiheessa vähentää, ja siihen pitää varautua lisäämällä vapaaehtoisten toimintaa seurakuntatyössä. Toinen tapa sanoa sama asia on todeta että muutosta työntekijäkeskeisessä toimintakulttuurissa ei tapahdu ennen kuin talous kiristyy oikeasti; euro on paras konsultti.
Se että seurakuntalaisten mukaan saamista toimintaan perustellaan seurakunnan taloudella sisältää suuren ongelman. Samoin se ajatus että annetaan ajan kulua ja odotetaan talouden realiteettien muuttavan asenteita. Syntyy mielikuva, että seurakuntalaisia tarvitaan vain talouden takia tai paikkaamaan työntekijöiden jättämiä aukkoja. Siinä seurakuntalainen tulee ohitetuksi omana itsenään, yhteisön arvokkaana jäsenenä, Jumalan luomana ja lunastamana persoonana, jolla on oma itseisarvoarvonsa.
Seurakuntalaisen asema ja arvo tulee ymmärtää sellaisenaan, ilman että sitä välineellistetään jonkun tarpeen palvelukseen. Kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunta totesi asian puhuessaan kirkoista joissa toiminta on rakennettu seurakuntalaisten varaan. Tällainen on ”todellisuutta myös monissa suurissa ja perinteisissä Keski-Euroopan, Britannian ja Pohjois-Amerikan kirkoissa, joten kyse ei ole yksinomaan taloudellisista resursseista vaan kirkon olemuksesta”. Juuri tämä, kirkon ja seurakunnan olemus, pitää sisällään yksittäisen seurakuntalaisen arvon sinänsä.
Paavali kirjoittaa Efesossa oleville seurakuntalaisille kirkon olemukseen kuuluvasta dynamiikasta, kun hän kertoo miten seurakunnallle on annettu erilaisia työntekijöitä varustamaan ja valtuuttamaan sen jäseniä palvelutyöhön, seurakunnan rakentamiseen. Se on samalla paras tie sellaiseen kypsyyteen ja aikuisuuteen, jossa Kristus voi liittää seurakuntakokonaisuuden ikäänkuin yhdeksi elimelliseksi yhteisöksi, jossa kukin jäsen toimii aivan oman tehtävänsä mukaan (ks. Ef. 4:11-16).
Huomaan että itsekin olen joskus erehtynyt viittaamaan siihen miten talouden vähittäinen romahtaminen kyllä aikanaan auttaa näkemään seurakuntalaisten merkityksen. Nyt ymmärrän, että sellainen puhe merkitsee luovuttamista. Se on kohtaloksta, koska silloin voidaan olla myöhässä. Seurakuntalaisen ”varustamisen” aika on juuri nyt. Ja se ei tapahdu pelkästään tehtäviä antamalla, vaikka se onkin tärkeää. Vielä tärkeämpää on rohkaista ja auttaa ihmisiä näkemään omat Jumalalta saadut lahjat ja kyvyt sellaisena lahjana, jota haluaa jakaa eteenpäin toisten hyväksi.
Mitä muuta seurakuntalaisen varustamiseen efesolaiskirjeen hengessä voisi kuulua? On hyvin mahdolllista, että kovin paljoa ei tapahdu nopeasti eikä ehkä kaiken kattavasti. Uskon kuitenkin, että hyvää varustamista jo tapahtuu jossakin. Miten tällaisia hyviä alkuja voitaisiin vahvistaa? Meidän pitkässä kansankirkollisessa – vaikkakin muuttumassa olevassa – perinteessä tätä asiaa ei ole koskaan kunnolla käsitelty. Kysymyksen tulisi läpivalaista niin rippikoulu-, ja aikuisrippikoulumateriaalin kuin kirkon henkilöstökoulutusohjelmat pastoraalitutkinnosta alkaen. Pelkään että sellainen paljastaisi kirkon katekeesista kohtalokkaita aukkoja, joiden täyttämisellä voisi olla kauaskantoisia vaikutuksia koko kirkon itseymmärrykseen.
Kaikki yritykset toki haluavat ilmaisia työntekijöitä ja tässä tapauksessa he joutuisivat vielä maksamaan siitä, että saavat toimia. Tarkoitan kirkollisveroa.
Apostolien aikana piti luovuttaa kaikki omaisuuskin apostolien jalkojen juureen. Jos ei luovuttanyt viimeistä penniä myöten, menetti henkensä.
Ikuinen elämä ja taivasten valtakunta eivät taida enää tehota palkkiona, eikä paholaiset ja helvetit pelotteena. Me olemme lukutaitoisia, aikuisia ihmisiä, meitä ei voi enää vedättää ja uhkailla niin helposti .
Olen lukutaitoinen aikuinen, enkä erityisemmin pelkää helvettiäkään, mutta siitä olen varma, että ilman Kristusta en voi päästä taivaaseen. Siksi olen kirkon jäsen ja mieluusti maksan osuuteni seurakuntani menoista.
Mielenkiintoinen tarkasteltava tuo seurakunnan olemus. Hengellisesti elävä, jäseniensä kautta toimiva Kristusta odottava morsian, vai pappien johtama hengellisten palvelujen tuottaja jäsenilleen tai asiakkailleen. Seurakuntalainen objekti vai subjekti, toiminnan kohde vai toimija. Toinen asia on tuo varustaminen. Vaikka olen pitkään toiminut seurakuntalaisena ja useammankin kirkkoherran seurakunnassa, niin ainoa työntekijöiden suunnalta tullut varustaminen on viiden minuutin koulutus ehtoollisavustajaksi. No kyllä kerran lykättiin käteen kirkkokäsikirja kun sitä pyysin. Järjestöillä on monenkinoaista varustavaa koulutusta, mutta kirkolta se puuttuu. Kun kirkkohallituksen vapaaehtoistoiminnan työryhmässä yritin ajaa kirkon koulutuskalenteriin koulutusta myös seurakuntalaisille tein turhaa työtä. Ilmeisesti rippikoulun katsotaan riittävän. Esitin myös, että eikö räätälöityä koulutusta voisi tilata siihen tarpeeseen, mikä seurakunnissa on näiltä jäjes,töiltä, joilla on resurssit valmiina. Järjestöjen koulutus on usein kyllä evankeliointiin, esirukouspaoveluun, sielunhoitoon tai armolahjoihin keskittyvää. Ne ovat ihan hyviä, mutta tarvitaan koulutusta siihen käytännön hengellisen elämän organisointiin, johtamiseen, yhteistyöhön ja verkostomaiseen toimintaan. Siis siihen miten seurakuntalainen seurakunnassaan voi toimia, ei vain yksilö uskovana vaan seurakunnan jäsenenä. Tarvitaan koulutusmateriaalia nimenomaan liittyen seurakunnan olemukseen ja tehtävään, evankeliumin palvelutyöhön.
Jouko Kukkonen. Sanoitat ongelman erittäin hyvin. Luulisin, että kyse on kolmesta yhteen kietoutuneesta asiasta. (1) evankeliointi, esirukouspalvelu etc ovat punainen vaate kirkossa. Esittämäsi lista on tuttu niille, joilla on tuollainen väljästi viidesläinen-karismaattinen ymmärrys seurakunnan perustehtävästä ja seurakunnan jäsenyydestä. Mutta valtaosa kokee sen käsittämättömänä tai vaivaantuu. (2) Kirkossamme on käsittääkseni olemassa koulutusta erilaisiin diakonaalisiin tehtäviin, ns. aikuiskatekumenaatti sekä mahdollisuuksia jumalanpalvelusten suunnitteluryhmiin jne. (3) Suuri osa seurakuntien työstä on lailla säädeltyä. Osa tästä säädösviidakosta estää ei-työntekijöiden käytön sellaisiin työmuotoihin joita vielä jokin vuosikymmen sitten oli. Esimerkiksi vapaaehtoisten tervehdyskäynnit seurakuntaan muuttaneiden kanssa. Kirkkoherranvirasto kun ei saa kertoa edes vapaaehtoisille yksityisyyden suojan vuoksi ketkä ovat muuttaneet seurakuntaan uusina jäseninä. Eikä antaa esim. rippikoululaislistoja rukouspiiriläisille. Mutta eivät sairaalatkaan saa kertoa edes seurakunnan työntekijöille, onko näiden yksinäisiä asiakkaita joutunut sairaalaan. Ei, vaikka sielunhoitoduhde olisi jatkunut vuosikausia.
Lopuksi: Tulevaisuuden resurssipula tarkoittaa sitä, että yhä enemmän seurakuntien tehtävistä on järjestettävä vapaaehtoisten talkoilla tai rahoituksella. Mutta se edellyttää samalla kirkon isoa muutosta vapaakirkon suuntaan sekä viranomaistehtävistä luopumista. Mikä taas on useista syistä vähintäänkin haasteellista.
Yrjö Sahama
” Ilman Kristusta ei voi päästä taivaaseen. ”
Se riippuu siitä, antaako Juudas anteeksi nimensä häpäisyn. Eikö siellä portilla ole kuitenkin juutalainen Simon Pietari ovimiehenä.
Näin olen kuullut kerrottavan.
Onnistunut yhteistyö seurakuntalaisen ja työntekijän välillä vaatii ennen kaikkea luottamuksellista asennoitumista. Sellainen voi syntyä vain tiiviissä yhteistyössä ja vastavuoroisessa asioiden jakamisessa. Erityisesti on etsittävä juuri sitä seurakuntalaisen arvostusta, jota Hannu kaipailee.
Ei päästä kovin pitkälle pelkästään sillä, että pohditaan kuka tekee työt sitten, kun työntekijä joutuu lähtemään. Vastaus on täysin selvä: ei kukaan. Vapaaehtoinen ei voi korvata työntekijän kokoaikaista työpanosta. Ei edes osaa siitä. Vapaaehtoisilla on aivan toinen rooli. Hän tekee- ja voi tehdä samoja tehtäviä, kuin viranhaltija, mutta vain siksi, että haluaa sitä tehdä vastikkeettomasti. Hän ei korvaa työntekijää, vaan tukee tämän työpanosta. Jollei joku organisoi toimintaa, niin sitä ei ole.
Luottamusta vahvistamaan tarvitaan työvälineitä, joiden avulla toimintaa voidaan ohjata toivottuun suuntaan ja huolehtia siitä, ettei se siitä pääse poikkeamaan. Vapaaehtoisen on tiedettävä oman vastuualueensa rajat ja työntekijän pidettävä kiinni niistä sopimuksista joita hän on vapaaehtoisen kanssa tehnyt. Kyseisten työvälineiden löytämiseen ja rakentamiseen toivoisin löytyvän intoa laajemminkin kirkossamme.
Työvälineillä tarkoitan jotain tämänkaltaista: Selkeää toimintaohjetta siitä, miten toimitaan ongelmien ilmetessä, Vapaaehtoisen kirjallista ”työsopimusta”, seurannan ja konsultoinnin järjestämistä, rohkaisua ja yhteisöllisyyden rakentamista myös muissa kuin, kirkon ympyröissä. Yms.
Hyvä
Hyvä Pekka! Työvälineet ovat nyt ne mitä puuttuu. Jos haluat naulan menevän puuhun, pelkkä tahtotila ja hyvät puheet ei auta. Tarvitaan vasara. Mitä isompi naula sitä isompi vasara. Olemme rakentajia, mutta myös itse osa rakennusta, seurakuntaa. Hannu kirjoitti seurakuntalaisen arvosta ja merkityksestä. Ja siitä miten meitä ei tule käyttää välineenä vaikka seurakunnan talouden paikkaamiseen. Ymmärtäisin , että kirkon hallintorakenteesta ja toimintaraienteesta on tullut itseisarvo, jota yritetään pönkätä . Me seurakuntalaiset olemme kuitenkin huonoja tukitolppia kirkon koko hallinnolle ja jopa työntekijöille. Jos kirkollisveron kantaminen lakkautetaan kaatuu kirkko samantien. Ehkä siellä täällä voisi meiltä liietä rahaa papin palkkaan.
Havaitsin tuolla verotuksen byrorattaiden kanssa puuhaillessani tietyn merkillepantavan asian, joka sopii myös moniin muihinkin yhteyksiin ja nyt tässä kirkon toimintaan. Kuvio menee usein näin: keksitään jokin uusi ja mullistava systeemi. Huomataan kuinka tehokas se on ja aletaan kehittämään siitä vielä parempaa ja paremmin toimivaa. Siihen tarvitaan lopulta iso organisaatio. Sitten aletaan kehittää organisaatiota ja siitä tulee tärkeämpi, kuin itseasia, jonka tähden organisaatio perustettiin. Lopullinen tulos on se, että organisaation byrokratiasta tulee este alkuperäisen asian toteuttamiselle.
Joissain tilanteissa jopa pahin este.
Organisaatio ja siihen tarvittava byrokratia on sinänsä aivan hyvä asia , mutta niitä kehitettäessä on aina pidettävä mielessä se, mikä on se alkuperäinen tavoite ja kun muutoksia niihin tehdään, niin pitää huomioida se, että muutos on tavoitteen mukainen.
Kirkon toiminnan tavoitteesta minulla ei kaikessa ole ollut ihan selkeää kuvaa. Joidenkin tavoitteena saattaa olla vain työn tekeminen. Rippikoulutyössä se näkyy monessa seurakunnassa siinä, ettei pyritä tekemään leiristä sellaista kokemusta, että nuoret haluaisivat sitoutua seurakunnan toimintaan. Hoidetaan hieno leiri, mutta ei edes odoteta nuorten mukaantuloa jatkossa.
Kannattaa muuten lukea tuo Matti Hernesahon kolumni. Myös hänen edellisensä. Kotimaassa otsikko oli”Turhia vastakkainasetteluja” mutta täällä kotimaa24 ” Kirkko ei ole kristittyjä varten”. Tämä otsikko vasta herätti minut. Kirkko ja itse jatkaisin seurakunta ei ole kristittyjä, uskovia, varten. Miten se niin voi olla? Koska me olemme seurakunta. Ja me olemme olemassa, jotta muutkin löytäisivät Jeesuksen, uskon ja pelastuksen. Jos me kristityt olemme olemassa vain itseämme varten, niin silloin koko juttu on täysin pielessä ja poskellaan ja….. enpä taida sanoa enempää.