Kirjoitin tänne viimeksi ennen joulua ja sen jälkeen on tapahtunut paljon. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen johto on saanut taas alkuvuodesta osakseen runsasta mutta vähemmän mairittelevaa julkisuutta. En puutu siihen nyt sen enempää, olen kirjoittanut siitä omassa blogissani. Lyhyesti totean, että totuudella on aina itseisarvo. Aina. Elävällä uskolla ei voi olla mitään pelättävää totuuden ilmi tulemisessa. Sen tehtävähän on nimenomaan ohjata ihmisiä omantunnon herkkyyteen ja totuuden tuntemiseen. Kaikki hämärä, mikäli sellaista on, tulkoon siis päivänvaloon, oli sitä missä tahansa.
Perustan teologiset opintopäivät
Tammikuun ensimmäisinä päivinä (2.-4.1.14) sain vierailla Perustan teologisilla opintopäivillä Suomen Raamattuopistolla Kauniaisissa. ”Edustin” siellä vanhoillislestadiolaista liikettä parissa professori Jouko Talosen vetämässä tilaisuudessa. Ensimmäinen oli paneelikeskustelu herätysliikkeiden virheistä ja synneistä, toinen seminaariluonteinen tilaisuus otsikolla ”Lestadiolaisuuden monet kasvot”.
Pääosin olen saanut muilta vanhoillislestadiolaisilta positiivista palautetta teologipäiville osallistumisesta. Jonkin verran on, ymmärrettävästi, tullut myös kritiikkiä: Joidenkuiden mielestä olisi parempi, että liikettämme edustaisi aina SRK:n tai rauhanyhdistysten virallisesti valtuuttama edustaja. Esimerkkinä tämä blogikirjoitus. Itse kuitenkin näen sellaisen järjestelmän liian jäykkänä nykyajan tarpeisiin. On tietysti totta, ettei yksittäinen rivijäsen ”edusta” siinä mielessä, että voisi puhua koko 100 000 henkisen yhteisön nimissä. Toisaalta niin voi tuskin väittää rauhanyhdistysten tai SRK:n ”virallisesti” valtuuttama edustajakaan. Vanhoillislestadiolaisuus kun on paljon muutakin kuin vain rauhanyhdistykset ja SRK.
Vanhoillislestadiolainen opetus on vanhastaan korostanut uskovien yleistä Pyhän Hengen pappeutta, johon sopii luontevasti, että nimenomaan rivikristityt ovat aktiivisia ja kertovat uskostaan sekä siihen liittyvistä kokemuksistaan. Juuri näin tapahtui esimerkiksi lestadiolaisen alkuherätyksen aikaan. Uskon, että sellainen pitemmän päälle myös ruokkii ja elävöittää ihmisten uskonelämää.
Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi
Perustan teologiset opintopäivät olivat positiivinen kokemus: Suhtautuminen minuun oli pääsääntöisesti hyvin ystävällistä., kiitos siitä. Ohjelma vaikutti monipuoliselta sekä teologisesti korkeatasoiselta. Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi nousi kuitenkin keskusteluissa, niin julkisissa kuin kahdenkeskisissäkin, voimakkaasti esille. Näissä tilanteissa suhtautuminen saattoi olla yllättävänkin tunteellista. Eräs kysyjä muotoili kysymyksensä suunnilleen näin: ”Milloin aiotte luopua siitä jumalattomasta seurakuntaopista?” Yhteenvetona: Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi nähtiin teologisesti perusteettomana, sitä pidettiin tuomitsemisena, ylpeytenä ja pelastuksen ”omimisena”. Tämän tyyppistä argumentaatiota on esitetty runsaasti myös täällä K24:ssä. Kuten olen jo aiemmin tuonut esille, se on mielestäni olkinukke todellisesta seurakuntaopistamme.
Nähdäkseni olkinukkekäsityksen taustalla vaikuttaa postmoderni, relativistinen totuuskäsitys. Sen mukaan yhtä totuutta (eli totuutta sanan varsinaisessa merkityksessä) ei ole tai ainakaan me ihmiset emme voi päästä tuntemaan sitä. Uskonnolliset väitteet ilmaisevat siis lähinnä ihmisen toiveita, kokemuksia ja ikävöintiä, eivät objektiivista todellisuutta. Tässä valossa vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi näyttäytyy tietysti kerta kaikkiaan hävyttömänä: Toivomme pelastusta vain pienelle porukalle ja rajaamme röyhkeästi muut ulkopuolelle!
Seurakuntaoppimme taustalla vaikuttaa kuitenkin klassinen kristillinen totuus- ja ilmoituskäsitys, jota tuntematta sitä on oikeastaan mahdoton ymmärtää. Sen mukaan absoluuttinen ja objektiivinen Totuus eli Jumala on ja hänet on mahdollista tuntea, koska hän ilmoittaa itsensä meille ihmiseksi tulleen Poikansa ja Pyhän Henkensä kautta. ”Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden”, lupasi Jeesus seuraajilleen yläsalissa (Joh. 16:13).
Apostolien ja profeettojen todistus ihmiseksi tulleesta Totuudesta eli Kristuksesta on tallennettu Pyhän Hengen inspiraation voimalla Raamattuun. Opin, Raamatun tulkinnan, tarkoitus ei ole kuvata vain ihmisen kokemusmaailmaa vaan objektiivista todellisuutta, sitä, miten Jumala todella pelastaa langenneen ihmisen. Näistä lähtökohdista katsottuna Raamatun tulkitsemisessa on kyse äärimmäisen vakavasta asiasta: totuudesta, Jumalan ilmoituksesta, pelastuksesta. Kun kiistellään Raamatun tulkinnasta, kiistellään siitä, mistä kulkee tie ikuiseen elämään.
On selvääkin selvempää, että kristillinen rakkaus velvoittaa toivomaan ja rukoilemaan kaikkien pelastumista. Kenellekään ei saa toivoa pahaa, ketään ei saa aktiivisesti tuomita pelastuksen ulkopuolelle. Tästä ei silti, ainakaan klassisen ilmoituskäsityksen pohjalta, seuraa velvoitetta pitää kaikkia pelastuvina. Pikemminkin päinvastoin. Koska asia on äärettömän vakava, vakavampi kuin mikään muu, ketään ei saa tuudittaa petolliseen rauhaan pitämällä häntä pelastuvana vain kohteliaisuudesta. Näin toimiminenhan olisi äärimmäisen rakkaudetonta.
Mielestäni vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi, sikäli kun se ymmärretään oikein, rakentuu juuri näille lähtökohdille. Sen ”ideana” ei ole aktiivisesti julistaa kenellekään tuomiota. Toivomme vilpittömästi kaikkien pelastumista ja jätämme tuomitsemisen Jumalan asiaksi, joka yksin on erehtymätön sydänten tutkija. Idea on pikemminkin siinä, ettemme uskalla luvata pelastusta uskon suhteen välinpitämättömille tai heille, joiden kanssa olemme eri mieltä Raamatun tulkitsemisesta. Nähdäkseni Raamattu antaa siihen yhtä vähän valtuuksia kuin toisten aktiiviseen tuomitsemiseenkaan. Sana nimittäin sanoo, että on vain yksi usko ja yksi Kristuksen ruumis eli seurakunta (esim. Ef. 4:4-5; ), se varoittaa, että Kristuksen opista luopuvalla ei ole Jumalaa (2.Joh. 1:9) ja Kristuksen omien sanojen mukaan: Joka vähimmässä on uskollinen, on paljossakin uskollinen, ja joka vähimmässä on väärä, on paljossakin väärä.” (Lk. 16:10)
>>Ekumeenisuus ja liberaalisuus ovat heille kuin kirosanoja, mistä tämmöinen asenne on peräisin. Onko jollakin esittää raamatunkohtia aiheesta?>>>
Vuokko Ilola
Minä en kiroa ketään, mutta olisi hyvä keskustella auki se, mitä kristillinen usko
noin ylipäätään on.
Tuntuu siltä, että kysymys on nyt jostain laajemmasta uskonnäkemyksestä kuin SRK ja sen opetukset ja käytännöt.
Kun ajatellaan mihin tilaan yhteiskunta ja kirkko ovat liberaalin uskonkäsityksen mukana ajautunut, eikö se ole ymmärrettävää, että se surettaa, masentaa ja pahentaa? Miten siihen tarvitaan joku erityinen raamatunpaikka perusteeksi? Eikö tutustuminen Uuteen testamenttiin selitä asiaa?
Eikös nykyinen SRK:n opetus ja käytäntö ole aika uusi juttu. Alkoi joskus 70-luvulla. Eipä luterilainen kirkko siihen aikaan ollut aivan sama kuin nyt, jos liberaalista uskonkäsityksestä puhutaan. Joten ei se suru, masennus ja pahennus siitä riipu. SRK on ajanut omaa erityistä oppiansa aivan tästä tavallisesta luterilaisesta kirkosta riippumatta, mutta kumma kyllä, sitkeästi sen piirissä pysyen. Miksi?
SRK ottaa siis Jumalan paikan paitsi avainten vallan käyttäjänä myös totuuden haltijana. Eivätkö he muista, mitä Jaakob kirjoittaa: ”KAIKKIHAN me hairahdumme MONIN TAVOIN.” (3:2)
Kristus yksin on totuus, ei kukaan ihminen eikä mikään seurakunta. Jokaisella seurakunnalla ja kirkolla on virheensä, yhdellä yhdessä, toisella toisessa asiassa. Tämän pitäisi olla elämänkokemuksen perusteella ihan ilmeinen asia. Mutta jos on elänyt vain yhden liikkeen sisällä ja vaikutuspiirissä, elämänkokemus jää kapeaksi ja voi kuvitella niin epärealistisesti, että vain omalla liikkeellä maapallon laidalla yksin on totuus hallussaan.
Mietin myös, mikä on se totuus, joka on SRKlla mutta ei muilla. Jos muutkin seurakunnat yhtyvät uskontunnustukseen, mikä on sen ulkopuolella oleva totuus, joka SRKlla on mutta ei muilla?
Tämä on Anita just ongelman ydin. Unohdetaan se, että ”uskon kautta” ja ”yksin armosta ja Kristuksen ansion tähden”.
Koska vl-liikkeessä käsitetään tuo apostolinen jatkumo sillä tavalla, että se on monien mutkien kautta ynnä Lapin Marian ja Lestadiuksen kautta nyt vl-liikkeessä, niin tuo ajatus johtotähtenä on ihan sama ja se, mitä vl-liikkeessä tapahtuu ja uskotaanko muuallakin Kristukseen ainoana syynä synneistä vapahtamiseen, totuus on kuitenkin vl-liikkeessä.
Uskotaan jatkumoon, siihen, että vl-seurakunta on samaa alkuseurakunnan kanssa ja tämä ajatus riittää perusteluksi siihen, että ”meillä on Pyhä Henki, meillä on totuus, meillä on oikea tulkinta Raamatusta ja lopulta: me olemme Jumalan valtakunta”.
Vaikk nyt vl-liike isolta osalta hairahtuisikin, eksyisi, kuitenkin totuus on oleva JOLLAKIN HEISTÄ, koska pitää olla se apostolinen jatkumo.
Näitä totuuden omaajia on vl-liikken historia pullollaan ja he ovat aiheuttaneet hirvittävästi vahinkoa pienille uskovaisille.
Sanalla sanoen: totuus ei olekaan Kristus, vaan apostolinen jatkumo ja oikea raamatuntulkinta.
Raamatun tulkintaa ja ”apostolista jatkumoa” (tai pikemminkin uskovien jatkumoa, successio fidelium) sekä Kristusta ei ole mikään pakko asetella vastakkain. Kristus on Totuus ja kaikki kaikessa, mutta Pyhä Henki jakaa hänet uskolla omistettavaksi seurakunnan julistaman evankeliumin kautta.
Kaikki kolme uskonkohtaa tulee säilyttää kirkkaana, mitään niistä unohtamatta ja mitään niistä toisiinsa sekoittamatta: Oppi Jumalasta Luojana, oppi Kristuksesta Lunastajana sekä oppi seurakunnassa vaikuttavasta Pyhästä Hengestä armon jakajana.
Raamatun mukaan seurakunta ei ole vain samoin uskovien vertaistukiryhmä vaan jotain paljon enemmän: Se on Kristuksen mystinen ruumis, hänen inkarnaationsa ”jatke”, Jumalan armahtavan läsnäolon paikka pimeän maailman keskellä.
Myös tunnontarkkaa raamatuntulkintaa tarvitaan, jotta evankeliumi säilyisi puhtaana, jotta evankeliumi todella välittäisi meille Kristuksen eikä jotain muuta.
Olen samaa mieltä siitä, että julistus ja uskonelämä voivat olla myös liian seurakuntakeskeisiä. Jokainen opinkohta voivat liikaa korostettuna vääristyä. Tämä ei silti turhenna niiden oikeaa käyttöä. Siksi Kristusta sekä seurakuntaa, sen armonvälineitä ja raamatuntulkintaa ei tulisi laittaa vastakkain. Se voi nimittäin johtaa Lutherin varoittamaan hurmahenkisyyteen.
Paljon hyvää kirjoitat ja avaat esille blogissasi, mutta nyt et ole tainnut, Anita, tarpeeksi perehtyä tähän teemaan
Seurakuntaoppi ei oikeastaan liity näihin, sinänsä loogisiin asioihin, joita tuot esille.
Kysymys on siitä, missä on Pyhä Henki, hän joka tekee eläväksi ja ylläpitää oikeassa uskossa.
Ratkaisu löytyy sieltä käsin, ei mistään uskontunnustuksesta tms.
Uskontunnustuksenhan voi lukea ja osata ulkoa, vaikka ei olisi uskossa etc. ;.)
Ei ole uusi asia, että pois sulkevuutta on esiintynyt Rooman kirkossa ja idän kirkossa. Sillä ei tietenkään voi perustella SRK-laestadiolaisuuden piirissä esiintyvää vastaavaa harhaa. Eihän SRK-laestadiolaisuus ole mikään kirkko. Se on yksi herätysliike, kylläkin suuri levinneisyydeltään, Suomen ev.lut. kirkon sisällä. Keskustelua pitäisikin käydä siitä onko Suomen ev.lut. kirkko pois sulkeva suhteessa muihin kirkkokuntiin? SRK, Kansanlähetys, SLEY yms. ovat osa Suomen ev.lut. kirkkoa. Lääkön kommentit, joita siteerattiin, olivat kyllä ihan viisaita. Mutta vain asiayhteydestä irrallaan niillä voidaan kiistää SRK-laestadiolaisuuden pois sulkevuus suhteessa muihin saman kirkon uskoviin jäseniin ja jopa muihin laestadiolaisuus-ryhmittymiin.
Eräässä VL-laestadiolaisuuden seurakuntaoppia / kaksoisviestintää sivunneen nettikeskustelun yhteydessä ajettiin eräs VL-keskustelija ikäänkuin ”nurkkaan”, kun hänelle todettiin suurin piirtein näin. Jos ette ole pois sulkevia, mainitse nimeltä yksikin uskovainen, joka ei ole VL-laestadiolaisuuden piirissä, mutta jota pidät ”uskomassa olevana” ja jolle voit sanoa ”Jumalan terve” jne. Ja nyt siis aikuisista muista uskovista kuin VL-uskovista olisi ollut kysymys! Mutta sitä yhtäkään ei sitten löytynyt, sen sijaan tuli pitkät palstametrit tekstiä, jota en itse enää ymmärtänyt. Mikään tietosuoja ei tämän yhden kristityn nimeämistä olisi estänyt. Onhan esim. julkisuuden henkilöissä avoimesti kristinuskoa tunnustavia henkilöitä, jotka tietenkään kaikki eivät ole laestadiolaisia.
Olen täällä varmaan ihan liikaa äänessä, mutta mielestäni tästä
sinänsä asiallisesta näkökulmasta, mitä Silvola asiaa katsoo, ei
päästä seurakuntaopin ytimeen.
Sitä tulee tutkia pietismin ecclesia-ecclesiola-näkökulmasta:
Missä ovat todelliset kristityt ja missä todellista uskoa.
Siis pietismin historiaa esiin, please!
Jostakin nousee mieleen tuosta toisen uskon tarkkailusta se kohta, jossa sanotaan seuraavasti: Ei suinkaan, ettei teiltä ja meiltä puuttuisi! Se on siis kynmmenen neitseen vertaus. Sitä tulkitaan siis niin, että väärän ihmisen tunnustaminen veljeksi tai sisareksi vie omankin pelastuksen huonoon kuntoon. Ellei peräti tuhoa koko juttua.
Kommentoin Anitan kirjoitusta.
>>>>SRK ottaa siis Jumalan paikan paitsi avainten vallan käyttäjänä myös totuuden haltijana. Eivätkö he muista, mitä Jaakob kirjoittaa: “KAIKKIHAN me hairahdumme MONIN TAVOIN.” (3:2)>>>>
Seurakuntahan käyttää avainten valtaa, koska siellä on sana.
Ei avainten valtaa annettu fariseuksille, vaan opetuslapsille.
Se on siis kirkolla eli seurakunnalla.
Niinhän Lutherkin opettaa avainten vallasta.
Jos kerran SRK on ainoa oikea seurakunta, aivainten valta on siten vain siellä.
Perustelu on siis sangen looginen.
—————————-
Janne Silvola: <<<>>
Asia ei ratkea tätä kautta.
Tunnustuskirjamme sanoo, että kirkkoon on sekoittunut pyhien joukkoon
paljon teeskelntelijöitä ja jumalattomia….
SRK:n käsityksen mukaan on kysymys täsä, keitä ovat todelliset uskovat.
Asiaa on siis tutikittava tunnustuksen ja pietismin perinteestä käsin, keitä ovat
todeliset uskovat ja missä on näkyvä seurakunta.
Tämä olisi laajan keskustelun aihe, ja varmasti eri puolille lainehtiva.
Mutta, pietistisen näkemyksen mukaan (niin asian näen) ecclesia visiblis tulee näkyväksi uskovissa, koska usko ei jää seurauksitta.
Laitoin tähän joitakin pointteja asiatasolla, koska keskinäinen huiutokauppa
Me veeällät — Me muut ei johda puusta pitkään.
On ymmärrettävä mitä toinen ajattelee ja mistä syystä.
Lutheria ja tunnustuskirjoja: ”Yhdessä uskossa olevien pyhien joukon rajat tietää yksin Kaikkivaltias eikä ihminen.”
Raattamaa ei todennäköisesti kieltänyt elävän uskon mahdollisuutta oman ”seurakunnan” ulkopuolella. LLL:lla ecclesiola-ajatusta huomattavasti tärkeämpi oli ordo salutis. Jokin sosiologinen ryhmä ei ollut Laestadiukselle kovin keskeinen. 1900-luvun keskeisin vanhoillislestadiolainen pappi Oskari Heikki Jussila ei hyväksynyt tiukkaa seurakuntaoppia.
Mihin siis perustuu vanhoillislestadiolaisuuden seurakuntaoppi?
Hyödyllinen se ainakin on ollut: tiukka seurakuntaoppi ja liikkeen maallikkovaltaisuus ovat todennäköisesti pitäneet vanhoillislestadiolaisuuden hengissä vaikeina aikoina, pietistisenä herätysliikkeenä, joka edelleen pitää rajaa paitsi kirkkoon, myös ennen muuta maailmaan.
.
Joo, Laestadius ei tainnut kannattaa ajatusta corpus permixtum
Die unsichtbare Kirche kann (in) der Welt sichtbar werden durch verbundene Glieder (Zinzendorf.
Francke taas katsoi, että Jumala on antanut sanansa vaikuttaa myös ulkonaisessa kirkossa. Siksi F. ei halua katkaista yhteyttä ulkonaiseen kirkkoon. Hänellä on myös lausumia ulkonaisen kirkon muuttumisesta Baabeliksi.
F.:n mielestä luterilaisuuden traditionaalisesti esittämät notae ecclesiae ovat riittämättömät, koska ulkopuoliset näkevät kirkon turmeltuneen tilan, eivätkä siten voi tunnistaa Kristuksen kirkkoa. F. on lähestynyt ajatusta kääntyneiden ryhmän havaittavuudesta. On olemassa armotilan tuntomerkkejä, joista Jumalan lapsi voidaan tunnistaa… (tähän myös LLL viittaa. usko ilmenee… jne..)
Lainaukseni Hannu Juntusen väitöskirjan viiteapparaatista sivuilla 238-9
Kantsii ehdottomasti lukea.
Just äsken silmäilin, tarkemmin lukematta, ko. viitettä.. Täytyy lukea.
Mikäköhän on ”koko totuus” Joonan mielestä? Mitä kaikkea se siis sisältää.
Luther sanoi jotenki niin, että jos Raamatusta löytää enempi tai vähempi kuin Kristuksen, se on huono juttu molemmissa. Itse ymmärrän tuon totuuden sillä tavalla, että kun puhutaan pelastuksesta, ei puhuta ja ajatella mitään muuta kuin Kristusta. Teot ja tekemättä jättämiset tai niiden ajattelu ja niistä puhuminen, pidetään erillään pelastuksesta. Jeesus on tie, totuus ja elämä.
Mietin raamatunajan ihmisiä. Mitenköhän he pelastuivat, kun heillä oli niin väärä käsitys esimerkiksi avioliitosta? Aabraham makasi orjattarensa kanssa, Iisak otti Rebekan vaimokseen teltassa ilman papin aamenia, Jaakobilla oli monta vaimoa jne. Eli oliko heillä totuutta kaikista asioista? Estikö heidän vajavainen totuuden tuntemisensa pelastumasta?
Mietin myös vl-liikkeen immeisiä. Joskus ”älä istu siellä missä pilkkaajat istuvat” raamatunkohta tulkittiin niin, että konserteissa ja urheilukilpailuissa ei saa käydä. Nyt saa. Kumpi on totuus, saa käydä vai eikö saa käydä?
Kyllä nämä totuusasiat ja ehdottoman oikeat raamatun tulkinnat ovat osoittautuneet suurimmaksi osaksi täysin pelleilyksi.
Juu, ja onhan niitä muitakin porukoita, jotka sanomat omistavansa totuuden ja ihan yhtä lujasti uskovat asiaan kuin vl-liikkeessäkin. Eivätkä uskalla luvata muille taivaspaikkaa.
Kristus on Totuus ja kaikki kaikessa, juuri näin.
Eri kristilliset ryhmät ymmärtävät kuitenkin Kristuksen ja uskon häneen eri tavoin. Vaikka käytetään periaatteessa samoja käsitteitä, niiden sisältö ei kuitenkaan lopulta ole sama. Tätä tarkoitetaan ”opillisilla eroilla”.
Vaikka erot ensi silmäyksellä voivat vaikuttaa pieniltä, opissa kaikki liittyy kaikkeen. Pienenkin eron taustalla useimmiten on hyvin laajoja periaatteellisia eroja. Eri kristinuskon muodot ovat siis erilaisia, keskenään ristiriitaisia vastauksia siihen, kuka Jeesus on ja mitä hänen seuraamisensa tarkoittaa. Tämä täytyy rehellisyyden nimissä todeta.
Vanhoillislestadiolaisuuden erityisyys suhteessa muihin on mielestäni oppi ”Hengen virasta”. Ja mielestäni sillä on takanaan hyvin vahvat raamatulliset perusteet.
Kun tilanne on tällainen, on mielestäni itsepetosta väittää, että me kaikki uskomme samaan Jeesukseen. Surullista kyllä vaikuttaa siltä, ettemme usko, koska tarkoitamme monilla keskeisillä peruskäsitteillä eri asioita. Olemme pohjimmiltamme eri mieltä siitä, kuka Jeesus oli, mitä hän ihmiselle merkitsee, miten hänen yhteyteensä päästään ja miten siinä säilytään.
Siksi on mielestäni rehellisempää olla reilusti eri mieltä. Jos ollaan eri mieltä, niin sitten ollaan eri mieltä. Ja jos ollaan eri mieltä, niin silloin ollaan tietysti sitä mieltä, että vastapuoli on väärässä. Muutenhan eri mieltä olemisessa ei olisi mitään mielekkyyttä.
Jos ollaan sitä mieltä, että vastapuoli on hengellisissä asioissa väärässä, niin silloin olemme väistämättä sitä mieltä, että hänen/heidän pelastuksensa on jollain tavoin vaarassa. Muutenhan ei kannattaisi vaivautua kiistelemään.
Tämä ei tarkoita, että toivoisimme vastapuolelle pahaa, haluaisimme tuomita hänet ja rajata pelastuksen ulkopuolelle. Sen sijaan toivomme vastapuolelle hyvää, haluamme varoittaa häntä vaarasta, joka meidän mielestämme häntä uhkaa.
Tässäkin keskustelussa on myönnetty, että ”eksklusiivisuus” on ollut kristinuskon historiassa se normaali ekklesiologinen näkemys. Näin on: Klassisen kirkko-opin mukaan Kristuksella on maan päällä vain yksi kirkko (tai seurakunta), jota yhdistää yksi oppi, ja vain tässä yhdessä kirkossa Kristus Pyhän Hengen kautta on läsnä ja jatkaa työtään. Tämän kirkon yhteyteen on päästävä, jos haluaa päästä Kristuksen yhteyteen.
Tämä huomio ohitetaan mielellään: ”Se oli silloin ennen vanhaan, muttei noin voi enää ajatella.” Minusta ei kannattaisi. Tällä klassisella kirkkonäkemyksellä on vahvat teologiset perusteet takanaan. Mielestäni huomattavasti vahvemmat kuin ekumenialla.