Kirjoitin tänne viimeksi ennen joulua ja sen jälkeen on tapahtunut paljon. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen johto on saanut taas alkuvuodesta osakseen runsasta mutta vähemmän mairittelevaa julkisuutta. En puutu siihen nyt sen enempää, olen kirjoittanut siitä omassa blogissani. Lyhyesti totean, että totuudella on aina itseisarvo. Aina. Elävällä uskolla ei voi olla mitään pelättävää totuuden ilmi tulemisessa. Sen tehtävähän on nimenomaan ohjata ihmisiä omantunnon herkkyyteen ja totuuden tuntemiseen. Kaikki hämärä, mikäli sellaista on, tulkoon siis päivänvaloon, oli sitä missä tahansa.
Perustan teologiset opintopäivät
Tammikuun ensimmäisinä päivinä (2.-4.1.14) sain vierailla Perustan teologisilla opintopäivillä Suomen Raamattuopistolla Kauniaisissa. ”Edustin” siellä vanhoillislestadiolaista liikettä parissa professori Jouko Talosen vetämässä tilaisuudessa. Ensimmäinen oli paneelikeskustelu herätysliikkeiden virheistä ja synneistä, toinen seminaariluonteinen tilaisuus otsikolla ”Lestadiolaisuuden monet kasvot”.
Pääosin olen saanut muilta vanhoillislestadiolaisilta positiivista palautetta teologipäiville osallistumisesta. Jonkin verran on, ymmärrettävästi, tullut myös kritiikkiä: Joidenkuiden mielestä olisi parempi, että liikettämme edustaisi aina SRK:n tai rauhanyhdistysten virallisesti valtuuttama edustaja. Esimerkkinä tämä blogikirjoitus. Itse kuitenkin näen sellaisen järjestelmän liian jäykkänä nykyajan tarpeisiin. On tietysti totta, ettei yksittäinen rivijäsen ”edusta” siinä mielessä, että voisi puhua koko 100 000 henkisen yhteisön nimissä. Toisaalta niin voi tuskin väittää rauhanyhdistysten tai SRK:n ”virallisesti” valtuuttama edustajakaan. Vanhoillislestadiolaisuus kun on paljon muutakin kuin vain rauhanyhdistykset ja SRK.
Vanhoillislestadiolainen opetus on vanhastaan korostanut uskovien yleistä Pyhän Hengen pappeutta, johon sopii luontevasti, että nimenomaan rivikristityt ovat aktiivisia ja kertovat uskostaan sekä siihen liittyvistä kokemuksistaan. Juuri näin tapahtui esimerkiksi lestadiolaisen alkuherätyksen aikaan. Uskon, että sellainen pitemmän päälle myös ruokkii ja elävöittää ihmisten uskonelämää.
Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi
Perustan teologiset opintopäivät olivat positiivinen kokemus: Suhtautuminen minuun oli pääsääntöisesti hyvin ystävällistä., kiitos siitä. Ohjelma vaikutti monipuoliselta sekä teologisesti korkeatasoiselta. Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi nousi kuitenkin keskusteluissa, niin julkisissa kuin kahdenkeskisissäkin, voimakkaasti esille. Näissä tilanteissa suhtautuminen saattoi olla yllättävänkin tunteellista. Eräs kysyjä muotoili kysymyksensä suunnilleen näin: ”Milloin aiotte luopua siitä jumalattomasta seurakuntaopista?” Yhteenvetona: Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi nähtiin teologisesti perusteettomana, sitä pidettiin tuomitsemisena, ylpeytenä ja pelastuksen ”omimisena”. Tämän tyyppistä argumentaatiota on esitetty runsaasti myös täällä K24:ssä. Kuten olen jo aiemmin tuonut esille, se on mielestäni olkinukke todellisesta seurakuntaopistamme.
Nähdäkseni olkinukkekäsityksen taustalla vaikuttaa postmoderni, relativistinen totuuskäsitys. Sen mukaan yhtä totuutta (eli totuutta sanan varsinaisessa merkityksessä) ei ole tai ainakaan me ihmiset emme voi päästä tuntemaan sitä. Uskonnolliset väitteet ilmaisevat siis lähinnä ihmisen toiveita, kokemuksia ja ikävöintiä, eivät objektiivista todellisuutta. Tässä valossa vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi näyttäytyy tietysti kerta kaikkiaan hävyttömänä: Toivomme pelastusta vain pienelle porukalle ja rajaamme röyhkeästi muut ulkopuolelle!
Seurakuntaoppimme taustalla vaikuttaa kuitenkin klassinen kristillinen totuus- ja ilmoituskäsitys, jota tuntematta sitä on oikeastaan mahdoton ymmärtää. Sen mukaan absoluuttinen ja objektiivinen Totuus eli Jumala on ja hänet on mahdollista tuntea, koska hän ilmoittaa itsensä meille ihmiseksi tulleen Poikansa ja Pyhän Henkensä kautta. ”Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden”, lupasi Jeesus seuraajilleen yläsalissa (Joh. 16:13).
Apostolien ja profeettojen todistus ihmiseksi tulleesta Totuudesta eli Kristuksesta on tallennettu Pyhän Hengen inspiraation voimalla Raamattuun. Opin, Raamatun tulkinnan, tarkoitus ei ole kuvata vain ihmisen kokemusmaailmaa vaan objektiivista todellisuutta, sitä, miten Jumala todella pelastaa langenneen ihmisen. Näistä lähtökohdista katsottuna Raamatun tulkitsemisessa on kyse äärimmäisen vakavasta asiasta: totuudesta, Jumalan ilmoituksesta, pelastuksesta. Kun kiistellään Raamatun tulkinnasta, kiistellään siitä, mistä kulkee tie ikuiseen elämään.
On selvääkin selvempää, että kristillinen rakkaus velvoittaa toivomaan ja rukoilemaan kaikkien pelastumista. Kenellekään ei saa toivoa pahaa, ketään ei saa aktiivisesti tuomita pelastuksen ulkopuolelle. Tästä ei silti, ainakaan klassisen ilmoituskäsityksen pohjalta, seuraa velvoitetta pitää kaikkia pelastuvina. Pikemminkin päinvastoin. Koska asia on äärettömän vakava, vakavampi kuin mikään muu, ketään ei saa tuudittaa petolliseen rauhaan pitämällä häntä pelastuvana vain kohteliaisuudesta. Näin toimiminenhan olisi äärimmäisen rakkaudetonta.
Mielestäni vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi, sikäli kun se ymmärretään oikein, rakentuu juuri näille lähtökohdille. Sen ”ideana” ei ole aktiivisesti julistaa kenellekään tuomiota. Toivomme vilpittömästi kaikkien pelastumista ja jätämme tuomitsemisen Jumalan asiaksi, joka yksin on erehtymätön sydänten tutkija. Idea on pikemminkin siinä, ettemme uskalla luvata pelastusta uskon suhteen välinpitämättömille tai heille, joiden kanssa olemme eri mieltä Raamatun tulkitsemisesta. Nähdäkseni Raamattu antaa siihen yhtä vähän valtuuksia kuin toisten aktiiviseen tuomitsemiseenkaan. Sana nimittäin sanoo, että on vain yksi usko ja yksi Kristuksen ruumis eli seurakunta (esim. Ef. 4:4-5; ), se varoittaa, että Kristuksen opista luopuvalla ei ole Jumalaa (2.Joh. 1:9) ja Kristuksen omien sanojen mukaan: Joka vähimmässä on uskollinen, on paljossakin uskollinen, ja joka vähimmässä on väärä, on paljossakin väärä.” (Lk. 16:10)
Ajatelkaapa, että kristittyinä itseään pitäviä ihmisiä maailman kaikista kolkista saisi seurata tätä keskustelua (kukaan heistä ei ikinä ole ollut vl-seuroissa, saanut synninpäästöä auktoroisoidulta vl-veljeltä eikä liioin olisi rauhanyhdistyksen jäsen): Meksikosta, Kiinasta, Nigeriasta, Kanadasta, Irakista, Kroatiasta, Espanjasta, Australiasta, Amerikasta, Englannista, Koreasta, Perusta, Kreikasta, Libanonista, Egyptistä, Tanskasta, Saksasta, Uudesta Guineasta ja… Ja lopulta he saisivat juonen päästä kiinni: pieni miesvetoinen joukko pohjoisia suomalaisia, kaamoksen synkentämiä pitää itseään ainoina, totuuden omistavina tosikristittyinä. Ihan vakavissaan. Ajatellaanpa niiden kaikkien näiden miljoonien ihmisten vilpitöntä hämmästystä, surua, huvittuneisuutta, loukkaantuneisuutta… Todennäköisesti suurimmalla osalla olisi onneksi paljon tärkeämpääkin mietittivää.
Niinpä juuri, Jukka. Minäkin olen ajatellut tätä, paljonkin.
Puhumattakaan Kiinasta, Japanista, Intiasta, Pakistanista, Australiasta, Brasiliasta, Argentiinasta, Venäjästä ja kaikista 9 miljardista, jotka kansoittavat tellustamme ja jotka kaikki ovat ihmisiä niinkuin mekin. Jokaisella on kuitenkin samanlainen biologinen sikiämistapa ja samanlainen syntymätapa, mutta monilla hyvinkin erilaiset uskomukset, uskonnot, olosuhteet ja erilainen elämän kaari.
Mielestäni jokaisen olisi syytä laajentaa omaa ajatteluansa ja katsella maailmaa ja maailmankaikkeutta avoimemmin mielin ja silmin. Tälloin tässäkin keskustelussa esillä olevat asiat löytävät oikeammat mittasuhteet ja tällöin jonkun pienen pohjosen miesvetoisen uskonyhteisön seurakuntaoppi ei näytä eikä tunnu enää niin kovin tärkeältä. 😉
Itse asiassa vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi ei väitä, että ”pieni miesvetoinen joukko pohjoisia suomalaisia, kaamoksen synkentämiä olisi ainoita totuuden omistavia tosikristittyjä”.
Sen sijaan vanhoillislestadiolainen ekklesiologia väittää, että Jumalalla on yksi seurakunta, jota yhdistää yksi usko yhteen Kristukseen ja tästä uskosta nouseva yksi oppi. Tämä seurakunta ei ole koskaan identtinen minkään organisaation tai sosiaalisesti rajattavan yhteisön kanssa. Ei edes vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen.
Koska seurakunta on hengellinen asia, sitä voi pohjimmiltaan kuvata vain hengellisillä, Raamatusta nousevilla käsitteillä: Seurakuntaan kuuluvat he, joilla on elävä sydämen usko, jotka ovat Jeesuksen ystäviä, Jumalan lapsia jne. Aina, jos Kristuksen seurakuntaa yritetään sanoittaa sosiologian tms. kielellä, sille tehdään jollain tavoin väkivaltaa.
Ainakin miljardien lasten ja kehitysvammaisten kautta, jotka vl-ekklesiologian mukaan ovat ”tosikristittyjä”, Kristuksen seurakunta on läsnä Meksikossa, Kiinassa, Nigeriassa, Kanadassa, Irakissa, Kroatiassa, Espanjassa, Australiassa, Amerikassa, Englannissa, Koreassa, Perussa, Kreikassa, Libanonissa, Egyptissä, Tanskassa jne. En tiedä, onko jotenkin muutenkin. Toivon sitä. Jumala tietää.
Se on kuitenkin selvää, että seurakunta on yksi ja jakamaton, koska sen tehtävä on heijastaa maailmassa yhden ja jakamattoman Jumalan olemusta.
Raamatun mukaan Jumala ilmoittaa itsensä ihmisille. Hänet on siis mahdollista tuntea ja olla tuntematta. Hengellisissäkin asioissa voi olla oikeassa, Jumalan armosta, ja voi olla myös väärässä. Jos ei tunne Jumalaa, jos on väärässä, ihmiselle voi tapahtua lopullinen, sanoinkuvaamaton onnettomuus. Näin täytynee ajatella, jos uskomme, että hengelliset asiat ovat objektiivisesti tosia eivätkä vain osa meidän päänsisäistä kokemusmaailmaamme.
Jos näin, näitä perimmäisiä juttuja ei kannata ajatella kohteliaisuuskysymyksiksi, joissa tulisi noudattaa ”poliittista korrektiutta”. Jos ollaan eri mieltä, niin sitten ollaan eri mieltä. Ja jos ollaan eri mieltä, niin silloin ollaan tietysti sitä mieltä, että vastapuoli on väärässä. Muutenhan eri mieltä olemisessa ei olisi mitään mielekkyyttä.
Jos ollaan sitä mieltä, että vastapuoli on hengellisissä asioissa väärässä, niin silloin olemme väistämättä sitä mieltä, että hänen/heidän pelastuksensa on jollain tavoin vaarassa. Muutenhan ei kannattaisi vaivautua kiistelemään.
Tämä ei tarkoita, että toivoisimme vastapuolelle pahaa ja haluaisimme tuomita ja rajata hänet pelastuksen ulkopuolelle. Sen sijaan toivomme vastapuolelle hyvää, haluamme varoittaa häntä vaarasta, joka meidän mielestämme häntä uhkaa.
Minun mielestä on muuten teologisena argumenttina aika huono se, että ”ette te voi olla oikeassa, koska ei pelastuvia voi olla noin vähän”: Ihan filosofisestikin ajatellen on täysin mahdollista, että ylivoimainen enemmistö on väärässä ja vain mitätön vähemmistö oikeassa. Lisäksi monet raamatunkohdat, joukossa Jeesuksen omia sanoja, viittaavat siihen suuntaan, että pelastuvia on vähän. Valitettavasti. Tietysti toivon ja rukoilen, että heitä on mahdollisimman paljon.
Minusta Metsäniemen ja Tynkkysenkään tuomalla näkökulmalla ei päästä
asian ytimeen.
Mitä sillä on merkitystä, että joku pitää itseään tosikristittynä?
Mitä heidän loukkaantumisensa merkitsee totuuden kannalta?
Kai se maalaisnainen, joka toi sytykepuita Jan Husin polttorovioon Konstanzissa, kai hän oli mielestään tosikristitty`
En halua rajoittaa kenenkään vapautta, mutta mielestäni Jussille ei ole
kristittynä olemisesta ihan kaikki oleellinen selvinnyt.
Jorma Ojala kirjoitti:
”Minusta Metsäniemen ja Tynkkysenkään tuomalla näkökulmalla ei päästä asian ytimeen. Mitä sillä on merkitystä, että joku pitää itseään tosikristittynä? Mitä heidän loukkaantumisensa merkitsee totuuden kannalta? Kai se maalaisnainen, joka toi sytykepuita Jan Husin polttorovioon Konstanzissa, kai hän oli mielestään tosikristitty` En halua rajoittaa kenenkään vapautta, mutta mielestäni Jussille ei ole kristittynä olemisesta ihan kaikki oleellinen selvinnyt.”
Sillä, että pitää itseään tosikristittynä, tosibuddhalaisena tai tosihinduna, ei todellakaan ole merkitystä muille kuin itselleen. Ja itselleenkin vain silloin kun sen kokee ja tuntee olevan omakohtainen ja juuri itselleen autuudeksi. Jos tosiuskovaisuuden kokemuksen pitää vain itsellään, eikä julista sitä muille ainoana oikeana totuutena, niin kauan se on ihan jees. Mutta sitten kun tosiuskovaisuus näyttäytyy esim. toisen ihmisen uskonkäsitystä halventavina kommentteina, silloin se ei ole enää ihan jees. Uskonnoista ja uskonopeista voi harrastuksenaan keskustella niin paljon kuin lystää ja niin paljon kuin tuntee itsellään olevan siihen tarvetta ja kiinnostusta. Opeista keskusteleminen on ihan jees, koska silloin ei loukata kenenkään henkilökohtaista uskonvakaumusta. Oppi ja usko kun ovat aivan eri asioita.
Teologian yksi ongelma on se, ettei se ole matematiikkaa eikä todennäköisyyslaskentaa. Kunpa olisikin! Helposti ajattelemme ikään kuin luonnonlain lailla, että enemmistö on oikeassa. Mutta näin ei välttämättä ole edes politiikassa, vielä vähemmän uskonasioissa.
Jos jäsenmäärä korreloisi oikeaoppisuuden kanssa, olisi katolinen kirkko (ja islam) vahvoilla. Kun eurooppalaiset lähtivät aikoinaan valloittamaan uutta mannerta oli katolinen kirkko matkassa mukana, tietysti. Etelä-Amerikassa katoliset papit kastoivat paikallisväestöä suurissa ryhmissä vesiletkuilla tai vastaavilla katoliseen uskoon. Riviin vain ja vettä niskaan. Olihan Kristus itse käskenyt kastaa. Intiaanit, jotka eivät edes ymmärtäneet valkoisten kieltä, eivät käsittäneet koko touhusta mitään. Yhtä vähän valloittajien jumalasta. Tällaisella väkivallalla tehtiin Etelä-Amerikasta ”kristillinen” manner jota se on ollut näihin päiviin asti. Eli. Hieman intuition vastaisesti, jäsenmäärä ei välttämättä merkitse mitään. Yksittäisen ihmisen kohdalla, josta kai nyt on kuitenkin kyse, jäsenmäärä ei varsinkaan merkitse mitään. On vain yksi ihminen ja Jumala.
On siis olemassa kristittyjä jotka ovat kristittyjä vain tilastoissa. Ja on olemassa kristittyjä jotka ovat kristittyjä tilastoista riippumatta. Kun jokin kirkko haluaa saada uusia jäseniä, se saattaa kyllä onnistua, esim. väkivallalla. Tai järjestämällä erityismessuja. Tai pistämällä rahaa lähetystyöhön. Mutta lopulta asia on kuten piispa Askola sen sanoi; Jumalan valtakunnan rajat piirtää yksin Jumala.
Tuo ajatus lapsesta uskon esikuvana (perustuu Raamattuun) ja kehitysvammaisista (perustuuko Raamattuun?) automaattisesti uskovaisina on mielenkiintoinen. Ja ihan hyvä, en minä sitä.
Mutta jos ja kun miettii lasta, lapsia. Nehän ei paljoakaan yritä pitää yllä keskinäistä sopua, eivätkä mielistele toisillensa, ovat aitoja, helposti suuttuvia ja usein pitkäänkin möksöttäviä ja haluttomia sopimaan asioita. Vanhempien pitää opettaa heille oikea ja väärä, asettaa heille rajat, jotta eivät olisi lähes vaarallisia toisilleen ja joskus pitää pitkään maanitella, että suostuvat pyytämään anteeksi. Esikuvia kumminkin.
Kehitysvammaiset ovat monta astetta vielä enempi kaikkea mitä lapset. Heidän koulimiseensa menee usein moninkertaisesti enempi aikaa kuin terveiden lasten. Lisäksi heidän tultua murrosikään, heille pitää opettaa siveyssäännöt kädestä pitäen, jotta eivät kävisi kehenkään ”käsiksi”. Lisäksi kehitysvammalaitoksissa heitä on ihan mahdotonta vahtia, etteivät alkaisi ”puuhastelemaan” keskenään ja jotta vältyttäisiin ikäviltä tragedioilta, heillä täytyy käyttää ehkäisyä. Siis no ja niin, miksi heitä täytyisi estää puuhastelemasta, eikö heillä ole oikeus siihen samalla tavalla mitä muillakin? Mutta tietty pitäis saatella ne ensin avioliiton onnelliseen satamaan 😉 Mutta mietin että olisivatko he helposti ”yksiavioisia”?
Mutta minusta tämä aihe on kaikenkaikkiaan puhutteleva ja mielenkiintoinen.
Kävin lukemassa lisää aiheesta ”kehitysvammaiset ja seksuaalisuus” ja mietin sitä, että lupasikohan Joona nyt liikoja ( 😉 ) kun lupasi kaikki kehitysvammaiset taivaaseen? Nimittäin on olemassa erilaisia asteita kehitysvammalle, on olemassa vaikea, syvä kehitysvamma, keskivaikea ja lievä. Lievästi keihysvammainen tajuaa olevansa kehitysvammainen, mutta nuo toiset eivät. Eli onko tämä asia loppuun asti mietitty vl-liikkeessä? Nooh, vähän silleesti pilke silmäkulmassa heittelen täkyjä aiheesta… 😉
Yksi asia on sitten se, miten paljon voidaan vedota järkeen, kun perustellaan jonkin yhteisön Itselleen antamia uskonlausumia. Tästä seuraa se, että pitäisi olla olemassa niinsanotusti yleistä Ilmoitusta, mihin tällaiset arvoarvostelmat perustuvat. Yleinen Athanasioksen tunnustus on yleiskirkollinen, ekumeeninen, mutta sekään ei kaikille kelpaa. Luterilaiset haluavat keskittyä Raamattuun ja näin Hekään eivät halua tunnustuksia.
Jokaisella, joka tahtoo autuaaksi tulla, täytyy ennen kaikkea olla yleinen usko.
Se, joka ei sitä puhtaana ja ehyenä säilytä, joutuu epäilemättä iankaikkiseen kadotukseen. Sen jälkeen Athanasioksen ekumeeninen tunnustus käsittelee Kolminaisuusajatusta. Miten on mahdollista tällaisista lähtökohdista sanoa kenenkään olevan väärässä tai oikeassa tai ylipäänsä puhuvan asiasta mitään. Dokmatiikka tahtoo auttaa kirkkoa suorittamaan hengellistä tehtäväänsä. No, mikä Se on tämä Hengellinen tehtävä. Edelleen dokmatiikka perustuu ajatustyöhön ja muotoilemiseen ja sitähän teologimme ovat Paavalista asti harjoittaneet kukin oman makunsa, sisäisen kutsunsa ja totuutensa mukaan. Augsburgin tunnustus ja Lutherin katekismukset esittävät ripin sisältyväksi sakramentteihin. Papiksi vihkiminen ei kirkossamme ole sakramentti, koska sillä ei ole Uuden Testamentin vahvistusta, mutta ripillä on. Liittyykö edelläoleva sitten siihen kuka pelastuu ja mistä ja mihin. Kysymys on pohtimisen arvoinen. Voiko uskon makukysymyksistä kiistellä tai paremminkin, kannattaako se.
Tässä heräsi ajatus, jospa me painimmekin raskaassa sarjassa höyhensarjalaisena. Me puhumme maailmanlaajuisia asioita eikä pystytä niitä hoitamaan edes kylätasolla. Jospa se onkin niin, että Jumala hoitaa asioita siellä mistä me kannamme huolta ja odottaa, että me hoitaisimme asioita siinä minne kätemme ylettyy.
Eikö olisi kummallista ajtella, että paikkakunnalla olisi kymmenen uskovaa, jotka tietäisivät pääsevänsä taivaaseen, mutta heillä ei olisi huolta niistä yhdeksästäkymmenestä, jotka eivät kuulu joukkoon ja ovat sitten oppineet pilkkaamaan heitä ja joskus heittää kivellä????
Hauska paradoksi tosiaan on, että ahtaimminkin ajattelevan VL-kristityn taivaassa on miljardeja enemmän pelastettuja kuin kirkon viralliseen kasteoppiin sitoutuneen esimerkillisen avarana itseään pitävän normikristityn. Mutta kun niistä pelastetuista pääosa on mitä lie mustia, lapsenrääpäleitä, vammaisia , abortoituja yms. niin eihän se oo mittään…
Seurakuntaoppi on ollut lestadiolaiselle liikkeelle oikeinymmärrettynä suuri siunaus, mutta valitettavsti väärinymmärretynä myös harhatulkintoja ruokkiva kirous. Jukka Metsäniemen viittaama asenne on tietysti antropologisessa mielessä tyypillinen etnosentrinen; useimmat eristyksessä eläneet alkuperäiskulttuurit ovat nimenneet itsensä ”oikeiksi ihmisiksi”. Mutta oli tämä oli kyllä tyypillinen asenne myös imperialistisen ajan eurooppalaiselle kristillisperäiselle valtakulttuurille. – Asenne on ennenmuuta palvellut ja edistänyt yhteisön koheesiota ja säilymistä. Mutta eksklusiivisyys leimasi jo juutalaisuutta ja alkukirkon kristittyjäkin suhteessa muihin uskontoihin ja ainakin Paavalin teologiassa myös poikkeaviin kristinuskon tulkintoihin.
Kuinka paljon pahaa onkaan kristinuskon nimissä historian kuluessa tehty, siis evankeliumi, jonka piti olla siunaukseksi onkin ollut kiroukseksi. Ja monet alkuperäiskansat lienvät olleet lähempänä Jumalaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan ennenkuin heidät väkivalloin käännytettiin uuteen uskoon.
Kuitenkin Paavalin mukaan: ”Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet.” Tästä hapuillen löytämisestä on esimerkkinä uskon esi-isä Abraham, joka lähti kuunjumalalle pyhitetystä Urin kaupungista kotijumalat mukanaan ja kuitenkin hänet myöhemmin osoitettiin vanhurskaaksi tekojensa perusteella. ”Eikö meidän isämme Abraham osoittautunut vanhurskaaksi tekojensa perusteella…” (Jaak 2:21) Hänen toiminnastaan kävi ilmi, että hän uskoi ”lupaukseen”.
Mm. Jorma Ojala ja Kari-Matti Laaksonen ovat perustellusti viitanneet seurakuntaopin pietistisiin juuriin. Valitettavasti pappishajannuksen jälkimainingeissa seurakuntaoppi ikäänkuin heilurinliikkeenä löi uuteen ääriasentoon. Syntyi näkemys, ”mitä jyrkempi, sitä kirkkaampi ja oikeampi” eikä ymmäretty, että myös tämä voi olla ”käärmeen kavaluutta”. Väittäisinkin, että 1970-luvun harhojen taustalla oli ns. ”kolmen kyynärän Jumala-opin” muunnos; jonkinlainen ”kolmen kyynärän seurakunta-oppi”. Vl-kristillisyyden opista alkoi muotoutua insinööritiedettä; kuin newtonilainen mekanistinen maailmankuva, jota voitiin hallita periaatteella ”taivas kuulee maata”.
Kuten Vuokkokin ilmeisesti epäilee – todennäköistä lienee, että jos vl-kristillisyyden joukkoon olisi 1970-luvulla ilmestynyt Laestadius, Luther, joku kirkkoisistä, profeetoista tai itse Herramme omituisien julistuksineen ja pukeutumisineen, olisi seurauksena ollut ”pannajulistus”.
Seurakuntaopista oli tullut vl-kristillisyydessä ”kuuma peruna”, myös taktinen lyömäase, jonka jopa esille ottaminen saattoi olla raskauttavaa. Taitaapi se olla sitä jossain myös edelleen. Kaikki on voitu siihen suhteellistaa: jos vain srk-oppi on ”oikea” niin mitkään muut harhat ei ole juuri mittään eli oivaksi savuverhoksikin se on käynyt.
Tällainen ”vulgaarilestadiolainen” raamatuntulkinta lienee pohjautunut valikoivaan ja ennakoasenteella harrastettuun raamatunlukuun – siitä on ollut sitten lyhyt matka joidenkin kohdalla liberaaliin raamatuntulkintaan; jälleen valikoiden ja ennakkoasenteella!
Mielelläni yhdyn siihen mitä edellä on siteerattu Laestadiukselta, Raattamaalta, Oskari Heikki Jussilalta, edelliseltä puheenjohtajalta Matti Lääköltä ja myös mitä Joona esittää. Oma isänikin joskus kauan sitten vapautti poikaansa; vain Kristuksella on elämän ja kuoleman avaimet!
Meidän tulee tuomita harhaopit, julkisynnit, mutta ei meidän tarvi mennä yli Raamatun; emme voi saarnata synniksi sitä, että joku ei ole meidän kanssamme, sillä silloinhan tuomitsisimme myös itsemme, mistä Herramme varoittaakin ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. (Matt. 7:1). Voimme jättää asian ”silleen” heideggeriläisittäin. – Siis Korkeimpiin käsiin.
Markku Korteniemeltä erittäin hyvä kommentti.
Pappishajaannuksen jälkimainingeissa minunkin mielestäni seurakuntaoppi tiukentui huomattavasti. Voi lähteä liikkeelle, ei teologis-idealistisista, vaan taloudellis-materialistisista selityksistä:
Toisen maailmansodan jälkeen vl-liikkeessä alkoi olla jo varsin runsaasti pappeja, joista suurelle osalle ei ollut mitään paitsi omaa mahdollista kirkkoherran jne. pestiä vastaan , ei myöskään sitä vastaan, että vl-liike hakeutuisi keskemmäs kirkkoa, mitä oma yhteiskunnallinen ja kirkollinen kohoaminen edellytti. Heikki Ylikangas näkee, että herännäispappien erolla herännäisyydestä 1800-luvun puolivälissä oli koko lailla tekemistä ihan maallisten ja yhteiskunnallis-kirkollisten asemien kanssa. Apupapin paikalta oli vaikea edetä mihinkään suuntaan jos oli silloin vielä kirkollisesta valtavirrasta syrjässä sijainneen herätysliikkeen jäsen.
Vähän samaa on havaittavavissa monissa 1940-ja1950-luvun jo varsin runsaslukuisissa vl-papeissa, joista monet eivät olleet sosiaalistuneet liikkeen traditioihin kodin piirissä, vaan liittyneet liikkeeseen mm. opiskeluaikana teologisessa. He halusivat vanhoillislestadiolaisuuden kirkollistuvan.
Etupäässä maallikoiden,mm Heikki Saaren raju vastareaktio tähän oli paitsi 2/3 pappien pois potkiminen, myös muun muassa tiukentuva seurakuntaoppi.
Erotetuista Elämän sanalaisista papeista tulikin sitten piispoja ja professoreita, ja kirkkoherroja, mutta kannatusta porukka ei koskaan kansan syvien rivien keskuudessa saanut.
Sopii miettiä minkälainen vl-liike olisi tällä hetkellä, jos pappien kelkkaan olisi silloin mennyt…
Huolimatta siitä, että Kari-Matti ylisti, tekisi meitin esittää jyrkkä vastalause
Korteniemen ajatukselle, että siunaukseksi tarkoitettu evankeliumi onkin koitunut
kiroukseksi.
”Ei varmana”, tekisi mieleni huutaa. Armon sana, Isämme lupaukset, Jeesuksen suloiset sanat, ne”. eivät ole koskaan tuoneet muuta kuin siunauksen – kertoo historia mitä hyvänsä. Jep!
Olen lukenut näitkä kauan.
Olen sitä mieltä, että närästyksen syy ei ole ainoastaan pedofilia,
hoitokokoukset, seurakuntaoppi tai päästösanat.
Aivan selvästi takana on erilainen käsitys siitä, mitä kristitllinen usko yleensä on ja mitä Jumalan lapsen elämä.
Minusta tuntuu, että oppositioasenne olisi jossain määrin samanlainen, vaikka kysymyksessä olisi joku toinen herätysliike, sellainenkin, joka olisi vailla näitä tunnettuja opillisia kiistan aiheita, mitä SRK:lla on. Se näkyy kirjoituksissa.
Kun nämä asiat ovat mukana, on aivan mahdotonta päästä rakentavaan keskusteluun.
Puhuessaan ”pienestä joukosta” Joona puhuu ihan selvää asiaa. Pienuus ei ole tässä yksinomaan aritmeettinen vaan myös opillinen.
Miten oli VT:n aikana? Oliko niin, että valtavirta meni menojaan, mutta pieni………..
Tämän päivän seurakuntakäsitykseen ja veeällien identiteettiin ei voi olla vaikuttamatta kirkon ja kristikunnan tilanne. Se oikeastaan vahvistaa tuota seurakuntaoppia – vaikka se ei olekaan oikea
.
Puhutaan Pyhän Hengen asemasta ja työstä kirkossa. Opin kirjavuus,.
monet aivan peruustotuuksia sortavat harhalausumat, miten ne voivat
vahvistaa käsitystä, että Pyhä Henki vaikuttaa tuossa nimeltä tunnetuss viranhaltijassa.
Entä sielunhädässään apua etsivä seurakuntalainen, kun hänet vapauttavan evankeliumin sanan sijasta ohjataan rukousten myllyyn ja hurskaustyöhön, mitä hän ajattelee saatuaan joltain Pohjanmaan maanviljelijä-saarnaajalta
varman ja kestävän neuvon: Usko, sinun syntisi annetaan anteeksi… jne.
Pietismin oppitraditiossa tuo seurakuntaoppi on ainutlaatuisuus.
Joona on kauniisti luvannut etsiä totuutta, tapahtui mitä hyvänsä.
Se on upea periaate. Tsemppiä sinulle ja meille kaikille!
Joona Korteniemi: ”Idea on pikemminkin siinä, ettemme uskalla luvata pelastusta uskon suhteen välinpitämättömille tai heille, joiden kanssa olemme eri mieltä Raamatun tulkitsemisesta. Nähdäkseni Raamattu antaa siihen yhtä vähän valtuuksia kuin toisten aktiiviseen tuomitsemiseenkaan.”
Lueskelin pikaisesti läpi keskustelut ja Joonan aloituksen. Hämmästyin siitä, että toiset keskustelijoista eivät pidä ollenkaan tärkeänä ns. seurakuntaoppia. Katsokaapa miten taitavasti Joona käyttää vl – uskovien kaksoisviestintää. Lainasin alkuun Joonan kirjoituksesta pätkän, jossa hän sanoo, ettei raamattu anna lupaa tuomita, mutta sitten toteaa, etteivät he voi luvata pelastusta: ”joiden kanssa olemme eri mieltä Raamatun tulkitsemisesta.”
Cyprianus kirjoitti joskus vuonna 250: ”Se, jolla ei ole kirkkoa äitinään, ei voi pitää Jumalaa isänään.”
Muistelen, että Cyprianus on niitä kirkkoisiä, jotka loivat pohjan katoliselle kirkolle pannaoppeineen. Juuri häneltä SRK on lainannut opetuksen; ”Jolla ei seurakunta ole äitinä maanpäällä, sillä ei ole Jumala Isänä taivaassa.”
Vanhoillislestadiolaisuudessa uskotaan, että juuri he ovat näkyvä Jumalan seurakunta, jonka sisällä on näkymätön Jumalan valtakunta. Juuri tähän perustuu Joonan toteamus: ”ettemme uskalla luvata pelastusta uskon suhteen välinpitämättömille tai heille, joiden kanssa olemme eri mieltä Raamatun tulkitsemisesta.”
Tämä on se olennainen osa nyky vl – uskovien opissa, joka erottaa, sen opin, johon minä olen kasvanut jo lapsena. Kirkko – seurakunta ei tosiasiassa synnytä yhtään uskovaa! Jumalan sana, jota seurakunnan tulee pitää esillä, Sana synnyttää ihmisen ylhäältä:
Jaak. 1:18 ”Päätöksensä mukaan hän synnytti meidät totuuden sanalla, että olisimme hänen luomistekojensa ensi hedelmä.”
Samoin Paavali ilmoittaa korintilaisille:
1 Kor. 4:15 ”Vaikka teillä Kristukseen uskovina olisi tuhansia kasvattajia, teillä on vain yksi isä. Minähän teidät olen evankeliumia julistamalla synnyttänyt Kristukseen Jeesukseen uskoviksi.”
Ei kirkkoon – seurakuntaa tarvitse kuulua, että voi olla Jumalan valtakunnan jäsen, johon Pyhä Henki on uskovan kiinnittänyt rakkauden sitein, se on Kristukseen. Juuri rakkaus Kristukseen tekee sen, että haluaa kuulua myös näkyvään uskovien joukkoon ja omalta pieneltä osaltaan pitää Jumalan antamaa valoa esillä. Tämä on se asia, joka minutkin saa tänne kirjoittamaan.
Tulee varoa semmoista seurakuntaa, joka Joonan tavoin vakuuttaa, että ”ettemme uskalla luvata pelastusta, joiden kanssa olemme eri mieltä Raamatun tulkitsemisesta.” Tästä seuraa, että jos ei noudata seurakunnan ”armoneuvoja” on uskonsa kieltänyt teoillaan.
Autuaaksitekevää seurakuntaoppia ei oikeastaan ole olemassakaan! Oppi on kyllä olemassa, mutta oppi on Jumalan valtakunnasta. Tästä opista Jeesus toteaa, että hänkään ei ole oppia keksinyt, että se mitä hän opettaa on Isästä Jumalasta lähtöisin:
Joh. 7: 17 Joka tahtoo noudattaa hänen tahtoaan, pääsee kyllä selville siitä, onko opetukseni lähtöisin Jumalasta vai puhunko omiani.
18 Se, joka esittää omia ajatuksiaan, tahtoo kunniaa itselleen. Mutta se, joka tahtoo kunniaa lähettäjälleen, puhuu totta, hänessä ei ole vääryyttä.”
Ihmisten kehittämiä seurakuntaoppeja meidän tulee pelätä ja varoa. Kaikessa ja aina tulee uskoamme tarkastella Jumalan sanan kautta. Uskoa ei voi kiinnittää seurakunnan, ei kirkon, eikä kirkkoisien opetuksiin. Uskon tulee olla lujasti ankkuroituna Kristus kalliolle. Jos näin teemme, meitä eivät myrskyt vie tuulten mukana. Tästä myös Jeesus varoitti opetuslapsiaan:
Matt. 12:11 ”Kuinka te ette ymmärrä, etten minä puhunut teille leivistä? Varokaa fariseusten ja saddukeusten hapatetta.”
12 Silloin he ymmärsivät, ettei hän käskenyt varoa leipätaikinan hapatetta, vaan fariseusten ja saddukeusten opetusta.”
Halventaminen. Mitä se on ja mitä se ei ole, on syytä pohtia.
Sitä on meielstäni esiintynyt aika paljon, ja siihen ovat jotkut kirjoittajat
puuttuneetkin näkemättä kuiitenkaan muutosta parempaan.
Tuo opin ja uskon vastakkain asettaminen on hassua, koska oppi kuitenkin on tärkeä tie Kristuksen luo. Paavalin kirjeet ovat täynnä opillisuutta, ne kertovat mitä uskon sisältö on.
Kuka tämän palstan kirjoittajista mahtaa olla sellainen, joka ei pidä seurakuntaoppia tärkeänä? En ole havainnut.
Ei ihminen voi olla Jumalan valtakunnan kansalainen kuulumatta kirkkoon, se on nyt kai ihan selvä asia kaikille? Kirkon ulkopuolella ei ole sanaa eikä Kristusta.
jorma ojala: ”Kuka tämän palstan kirjoittajista mahtaa olla sellainen, joka ei pidä seurakuntaoppia tärkeänä? En ole havainnut. Ei ihminen voi olla Jumalan valtakunnan kansalainen kuulumatta kirkkoon, se on nyt kai ihan selvä asia kaikille? Kirkon ulkopuolella ei ole sanaa eikä Kristusta.”
Mietin, vastaisinko sinulle jorma! Ajattelen, että en ala sinun kanssasi kiistelemään (kokemusta on). Kehotan kuitenkin vastaisuudessa sinua lukemaan ja miettimään mitä kirjoitan. Jos näin teet, niin ehkä ymmärrät paremmin kirjoitukseni sisällön, eikä sinun silloin tarvitse kommentoida väärin ymmärtämääsi kirjoitustani.
Heino Korpela, meidän tapauksessamme kiistely on jäänyt yksin sinun asiaksesi, samoin korjaamattomat henkilökohtaisuudet. Kerran niihin asiallisesti puutuin ja sain lisää henkilökohtaisuuksia. Kristuksen kirkkolaki taisi sinulta jäädä sinne hoitokokoukseen.
Minusta Jorma sinun kommenttisi on nyt täysin asiaton. Olisi kiva jos et nyt alkaisi tässä keskustelussa kiistelemään.