Kirjoitin tänne viimeksi ennen joulua ja sen jälkeen on tapahtunut paljon. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen johto on saanut taas alkuvuodesta osakseen runsasta mutta vähemmän mairittelevaa julkisuutta. En puutu siihen nyt sen enempää, olen kirjoittanut siitä omassa blogissani. Lyhyesti totean, että totuudella on aina itseisarvo. Aina. Elävällä uskolla ei voi olla mitään pelättävää totuuden ilmi tulemisessa. Sen tehtävähän on nimenomaan ohjata ihmisiä omantunnon herkkyyteen ja totuuden tuntemiseen. Kaikki hämärä, mikäli sellaista on, tulkoon siis päivänvaloon, oli sitä missä tahansa.
Perustan teologiset opintopäivät
Tammikuun ensimmäisinä päivinä (2.-4.1.14) sain vierailla Perustan teologisilla opintopäivillä Suomen Raamattuopistolla Kauniaisissa. ”Edustin” siellä vanhoillislestadiolaista liikettä parissa professori Jouko Talosen vetämässä tilaisuudessa. Ensimmäinen oli paneelikeskustelu herätysliikkeiden virheistä ja synneistä, toinen seminaariluonteinen tilaisuus otsikolla ”Lestadiolaisuuden monet kasvot”.
Pääosin olen saanut muilta vanhoillislestadiolaisilta positiivista palautetta teologipäiville osallistumisesta. Jonkin verran on, ymmärrettävästi, tullut myös kritiikkiä: Joidenkuiden mielestä olisi parempi, että liikettämme edustaisi aina SRK:n tai rauhanyhdistysten virallisesti valtuuttama edustaja. Esimerkkinä tämä blogikirjoitus. Itse kuitenkin näen sellaisen järjestelmän liian jäykkänä nykyajan tarpeisiin. On tietysti totta, ettei yksittäinen rivijäsen ”edusta” siinä mielessä, että voisi puhua koko 100 000 henkisen yhteisön nimissä. Toisaalta niin voi tuskin väittää rauhanyhdistysten tai SRK:n ”virallisesti” valtuuttama edustajakaan. Vanhoillislestadiolaisuus kun on paljon muutakin kuin vain rauhanyhdistykset ja SRK.
Vanhoillislestadiolainen opetus on vanhastaan korostanut uskovien yleistä Pyhän Hengen pappeutta, johon sopii luontevasti, että nimenomaan rivikristityt ovat aktiivisia ja kertovat uskostaan sekä siihen liittyvistä kokemuksistaan. Juuri näin tapahtui esimerkiksi lestadiolaisen alkuherätyksen aikaan. Uskon, että sellainen pitemmän päälle myös ruokkii ja elävöittää ihmisten uskonelämää.
Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi
Perustan teologiset opintopäivät olivat positiivinen kokemus: Suhtautuminen minuun oli pääsääntöisesti hyvin ystävällistä., kiitos siitä. Ohjelma vaikutti monipuoliselta sekä teologisesti korkeatasoiselta. Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi nousi kuitenkin keskusteluissa, niin julkisissa kuin kahdenkeskisissäkin, voimakkaasti esille. Näissä tilanteissa suhtautuminen saattoi olla yllättävänkin tunteellista. Eräs kysyjä muotoili kysymyksensä suunnilleen näin: ”Milloin aiotte luopua siitä jumalattomasta seurakuntaopista?” Yhteenvetona: Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi nähtiin teologisesti perusteettomana, sitä pidettiin tuomitsemisena, ylpeytenä ja pelastuksen ”omimisena”. Tämän tyyppistä argumentaatiota on esitetty runsaasti myös täällä K24:ssä. Kuten olen jo aiemmin tuonut esille, se on mielestäni olkinukke todellisesta seurakuntaopistamme.
Nähdäkseni olkinukkekäsityksen taustalla vaikuttaa postmoderni, relativistinen totuuskäsitys. Sen mukaan yhtä totuutta (eli totuutta sanan varsinaisessa merkityksessä) ei ole tai ainakaan me ihmiset emme voi päästä tuntemaan sitä. Uskonnolliset väitteet ilmaisevat siis lähinnä ihmisen toiveita, kokemuksia ja ikävöintiä, eivät objektiivista todellisuutta. Tässä valossa vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi näyttäytyy tietysti kerta kaikkiaan hävyttömänä: Toivomme pelastusta vain pienelle porukalle ja rajaamme röyhkeästi muut ulkopuolelle!
Seurakuntaoppimme taustalla vaikuttaa kuitenkin klassinen kristillinen totuus- ja ilmoituskäsitys, jota tuntematta sitä on oikeastaan mahdoton ymmärtää. Sen mukaan absoluuttinen ja objektiivinen Totuus eli Jumala on ja hänet on mahdollista tuntea, koska hän ilmoittaa itsensä meille ihmiseksi tulleen Poikansa ja Pyhän Henkensä kautta. ”Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden”, lupasi Jeesus seuraajilleen yläsalissa (Joh. 16:13).
Apostolien ja profeettojen todistus ihmiseksi tulleesta Totuudesta eli Kristuksesta on tallennettu Pyhän Hengen inspiraation voimalla Raamattuun. Opin, Raamatun tulkinnan, tarkoitus ei ole kuvata vain ihmisen kokemusmaailmaa vaan objektiivista todellisuutta, sitä, miten Jumala todella pelastaa langenneen ihmisen. Näistä lähtökohdista katsottuna Raamatun tulkitsemisessa on kyse äärimmäisen vakavasta asiasta: totuudesta, Jumalan ilmoituksesta, pelastuksesta. Kun kiistellään Raamatun tulkinnasta, kiistellään siitä, mistä kulkee tie ikuiseen elämään.
On selvääkin selvempää, että kristillinen rakkaus velvoittaa toivomaan ja rukoilemaan kaikkien pelastumista. Kenellekään ei saa toivoa pahaa, ketään ei saa aktiivisesti tuomita pelastuksen ulkopuolelle. Tästä ei silti, ainakaan klassisen ilmoituskäsityksen pohjalta, seuraa velvoitetta pitää kaikkia pelastuvina. Pikemminkin päinvastoin. Koska asia on äärettömän vakava, vakavampi kuin mikään muu, ketään ei saa tuudittaa petolliseen rauhaan pitämällä häntä pelastuvana vain kohteliaisuudesta. Näin toimiminenhan olisi äärimmäisen rakkaudetonta.
Mielestäni vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi, sikäli kun se ymmärretään oikein, rakentuu juuri näille lähtökohdille. Sen ”ideana” ei ole aktiivisesti julistaa kenellekään tuomiota. Toivomme vilpittömästi kaikkien pelastumista ja jätämme tuomitsemisen Jumalan asiaksi, joka yksin on erehtymätön sydänten tutkija. Idea on pikemminkin siinä, ettemme uskalla luvata pelastusta uskon suhteen välinpitämättömille tai heille, joiden kanssa olemme eri mieltä Raamatun tulkitsemisesta. Nähdäkseni Raamattu antaa siihen yhtä vähän valtuuksia kuin toisten aktiiviseen tuomitsemiseenkaan. Sana nimittäin sanoo, että on vain yksi usko ja yksi Kristuksen ruumis eli seurakunta (esim. Ef. 4:4-5; ), se varoittaa, että Kristuksen opista luopuvalla ei ole Jumalaa (2.Joh. 1:9) ja Kristuksen omien sanojen mukaan: Joka vähimmässä on uskollinen, on paljossakin uskollinen, ja joka vähimmässä on väärä, on paljossakin väärä.” (Lk. 16:10)
Näitä mitä eriskummallisimpia oppeja vanhoillislestadiolaisen seurakuntaopin tiimoilta riittää. Blogistin tekstissä on hienoinen vivahde ”seitsemän vaimon seurakuntaopin” henkeä(vrt Jes 4:1).
Etsikkoaikojen kulkeutuminen on aika vanha pietistinen käsitys, ja jo Luther puhuu siitä. Ajatus pohjautuu ecclesiola-käsitteeseen, ”kirkko kirkon sisällä”. Siinä ei sinänsä ole mitään outoa. Toisaalta se saa tukea myös luterilaisesta kirkkokäsityksestä. Zinzendorf sanoi, että uskovien yhteys kulkee kaikkien kirkkokuntien lävitse. Muistaakseni Luther puhui valdolaisista ja tietysti Böömin veljistä – eräässä yhteydessä hän arvosteli näiden oppia, mutta piti heitä kuitenkin kristittyinä veljinä ja sisarina.
On aivan selvä, että yhtenäistä oppitraditiota ei tässä linjassa ole kulkeutunut, muuta kuin se, mitä koskee tuota armonjärjestystä. Milla Clementsdotterin kontolle ei kannata oppitradition välittämistä asettaa. Hän avoi rovastille sydämensä, eli kertoi tuntonsa asioita ja kokemuksistaan Jumalan lapsena.
Tämä vahvisti Laestadiusta hänen tiensä oikeudesta, hän sai tuntea taivaallsien ilon esimakua, tuntea olevansa Jumalan lapsi. Laestadiuksen usko ei pohjaudu siihen, mitä Milla Clementsdotter sanoi, vaan siihen, mitä hän oli jo lapsena äidiltään oppinut. Se tie oli nöyränä kilvoittelevan kristityn tie.
Laestadius puhuu valdolaisista, ja sanoo JUmalan lapsia löytyvän Danmarkissa ja Suomen niemellä – siinä vaiheessa, kun siellä ei ollut vielä lest. herätystä.
Olen joskus täällä maininnutkin, että LLL:n ajatus tässä oli varsin avara. Hän korosti lapseuden tuntomerkkinä ”armonjärjestyksen kokemista”, siis sitä, että sana on saanut vaikuttaa ja tehdä Vapahtajan ylösnousseeksi ihmisen sydämessä .
LLL viittaa tässä kohdin Magdalan Mariaan, joka itkee kuolleen Opettajan haudalla.. tämä on hänen mukaansa jokaisen kristityn koettava.
Kun laki herättää ja paljastaa ihmiselle todellisuuden hänestä itsestään, on Vapahtaja kuollut, hänellä ei olekaan turvaa siihen, mihin hän ennen turvasi.
Tällaiseen sydämen murrokseen hän ymmärsi opetuslasten joutuneen. Entinen toivo petti, mutta sitten he saivat kohdata ylösnousseen Herran, he saivat uskoa iloon ja vapauteen.
Kari-Matti, taitanet jo hiukka alkeita weljellisen keskustelun asteista: vihjaus, sitte leimaus, uhkaus jne. 🙂
Heikki Jussilan ”Kutsujan Armo” on poleeminen muistelma; siis ”taistelukirjoitus” monien Uuras Saarnivaaran pamflettien tapaan. Siitä tuli sittemmin vuosikymmeniksi tiukan maallikkosiiven ”virallinen” hajaantumishistorian näkemys, jopa niin, että se luokiteltiin ”tutkimukseksi” SRK:n monien historiateosten bibliografioihin. Eräässä historiatyöryhmän kokouksessa esitin, että se kuuluu tietystikkin luetteloida ”lähteisiin” ei ”tutkimuksiin”, mikä heti yksimielisesti hyväksyttiinkin. – Oskari Heikki Jussila lienee suhtautunut kriittisesti isänsä intuitiiviseen mutkat oikovaan otteeseen.
”Ja hän kutsui minua, puhutteli minua ja sanoi: katso, ne jotka pohjaan menevät, antavat minun henkeni levätä pohjan maalla.” (Sak 6)
On ansiotonta arvonnousua, että ”hevosvaunuoppi” eli Sakarjan kirjan kahdeksas näky (Sak 6:1-8) neljistä vaunuista laitetaan isäni piikkiin. Hän kyllä osasi esittää sen ja tulkinnan hyvin vaikuttavasti, yksityiskohtaisesti ja meitä poikiakin kiinnostavasti. Sama teksti lienee ollut myös isoisoisäni Jaakko Väärälän tekstejä ja ompa siitä mahtanut saarnata vuosikokousseuroissakin moni muukin 1900-luvun kuluessa.
Mutta kyllä meidän on syyttäminen Lutheria, joka kääntää kohdan: ”Siehe, die gegen Mitternacht ziehen, machen meinen Geist ruhen im Lande gegen Mitternacht.” eli antavat Henkeni levätä yöttömän yön maassa. (King James: ”these that go toward the north country have quieted my spirit in the north country.”) Ei siis tarvinnut paljoa kotiin päin vetämistä kun suomalaiset raamatunkääntäjät käänsivät pohjoisen (north/nord) maan pohjanmaaksi (botten) ja ehkä peräti Pohjanmaaksi… Asiaan vaikutti varmaan ankara ristiriitatilanne katolisen kruununperijän Sigismundin ja kilpailevan kruununtavoittelijan tiukkaan luterilaisuuteen nyt sitoutuneen Kaarle-herttuan välillä Upsalan kokouksessa 1593. Sittemmin 1600-1700 -lukuja leimasi gööttiläinen historiankirjoitus, jossa etsittiin Ruotsi-Suomelle vaikuttavaa menneisyytä ja tulevaisuutta.
Asia on ilman muuta laajemman tutkimuksen arvoinen, professori Jouko Talonen onkin kirjoittanut teemasta jo artikkelin, jota en ole täällä perukassa saanut käsiini, mutta jossa varmaan problematiikka on jo hyvinnii perusteellisesti käsitelty.
Summasummarum. ”Sotavaunuopin” renesanssi 1960-70 -luvuilla ilmanmuuta vahvisti vl-kristillisyyden itsetuntoa ja pönkitti näkemystä erehtymättömästä seurakunnasta, jolle ei enää voisi käydä kuten aiemmille heräyksille; harhautua. Juuri tässä olikin sielunvihollisen kavaluus. Jumalan Valtakunta on kukistumaton, mutta sillä on syvempi ja laajempi merkitys kuin se, mikä 1970-luvulla käsitteelle annettiin. Tämä ei merkitse sitä, ettei ole olemassa kristillisiä harhaoppeja, eriseuroja yms. – Nyt on vl-kristillisyydellä peiliinkatsomisen aika, sillä Jumala haluaa opettaa meille Totuuttansa.
Ja kaikki on suhteellista, paljon paljon pahemmin on vielä harhassa rakas ”luterilainen” kirkkomme hylätessään Raamatun arvovallan…
Lutherin teksti kai puhu mistään yöttömän yön maasta, sillä
gegen Mitternacht, keskiyö viittaa pohjoiseen.
Aivan samalla tavalla itä on Morgenland, aamunmaa, länsi taas Abendland, iltamaa.
Pohjainen, Pohjan maa ei ole tarkoittanut käännöksessäkään maantieteellistä Pohjanmaata. Se on kansanteologiaa.
Kiitos Markku – hyvä, valaiseva kommentti: sekä Heikki Jussilan kirjan että ”hevosvaunuopin” osalta. Ensimmäisen lauseen sisältö jäi minulle arvoitukseksi, mutta otan sen kehuna:-)
Myös Jorman 6.2. klo 15.11 kommentti on hyvä. Varmasti Milla Clemensdottirin ja Rovastin kohtaamista on vahvasti romantisoitu. Silti siinä oli ”jotain.” Ordo Salutis oli Laestadiukselle keskeisin. Pahinta on jäädä lain paljastamaan tilaan ”ikävöimään”..
Aivan niin Jorma, käännös ”pohjan maa” oli kuitenkin jo melkein ”Pohjanmaa”. Tällaisia kotiinpäinvetämisiä kai Lutherkin harrasti 🙂 Ja oot oikeassa ”Mitternacht” on keskiyö ja ”Mitternachtssonne” yötön yö, lyhyen saksan lukeneena en pysty semanttiseen ja etymologiseen analyysiin pietmmälle 🙂
Isäni ”elävän kristillisyyden” historianjuoksutus oli tietenkin intuitiivinen ja retorinen mukaelma Lutherilta, Melanchtonilta, Laestadiukselta jne. eikä kestä kirkkohistoriallista kriittistä tarkastelua, missä Kimmo olet aivan oikeassa… Mutta ei hän tietenkään mitään vl-kristillisyyttä etsinyt ennen Lestadiusta vaan ”elävää kristillisyyttä” .
Pohjanmaa ei sitäpaitsi viittaa ilmansuuntaan vaan merenlahden pohjukkaan. Se näkyy selvästi ruotsalaisista nimistä Österbotten ja Västerbotten.
Joo.
Ruotsin käännös sanoi muistaakseni
släcka min vrede i nordanland
sammuttavat vihani pohjan maassa (mutta ei Pohjanmaalla)
Jos me etsisimme sitä, mikä on elävä kristillisyys ja tyytyisimme siihen, ei olisi näitä riitoja.
Elävyys tuo ilon, rauhan ja rakkauden.
Koillismaalla eräs mies teki parannuksen, puhui kaikki asiansa ja uskoi ne anteeksi kun todistettiin..
Meni suvi, tulivat vanhoilliset saarnaajat ja sanoivat: ei niitä ole anteeksi annettu, se oli eriseuran saarnaaja, ei sillä ole Pyhää Henkeä….
Mies meni maailmaan.
Martille – tarkastamatta etymologisesta sanakirjastakin voinee sanoa, että pohja – pohjoinen on Suomessa omaksuttu ilmansuuntaan viittaavaan merkitykseen jo varhain, koska Pohjanlahden pohja oli siinä ilmansuunnassa…
Viitanneeko ”keskiyön maa” kaamokseen vai sittenkin yöttömään yöhön? No, joka tapauksessa kai näille leveyspiireille, siis Lutherin katsannossa. Varmaan hän sanavalinnallaan halusi alleviivata optimismiaan Pohjoismaista reformaation tulevina tukikohtina ja eteenpäinviejinä…
Botten ei kuitenkaan ole ilmansuunta.
Jos halutaan Korteniemen ja muiden kirjoittajien kanssa
uskoa tuohon Sakariaan tekstin selitykseen, on
senkin mukaan vanhoillisuus ilman muuta eriseura ja väärässä.
Lestadiolaisuuden alkukoti on nimenomaan Ruotsin Lapissa, ja ”siellä poronpaimenten mailla on Jeesus-lapsi syntynyt eläväksi meidän etsikkoaikanamme”.
Miksi siis sävellätte muuta?
Tämä oli vanhoillisten arvostaman Raattamaankin kanta.
Sakarias viittaa ennen muuta sinne eikä Ouluun, joten olisi johtopäätösten aika.
Isäni siteerasi usein saarnassaan Raution Junnua eli Juhani Rautiota: ”Muutamat sanovat, että evankeliumi on tullut Lapista, toiset sanovat, että se on tullut Kittilästä, kolmannet sanovat, että se on tullut Gellivaarasta, ja neljännet sanovat, että se on tullut Suomesta, mutta me Jumalan lapset sanomme, että se on tullut taivaasta.”
Teemaan liittyen ks. myös:
http://hulluinhuonelainen.blogspot.fi/2014/02/mita-evankeliumi-on.html