Kirkollisvaalit on käyty ja nyt pohditaan, mitä tapahtui. Eniten on harmiteltu alhaista äänestysaktiivisuutta.
Sisäpiirille se on tuttua, mutta kirkon asioita vähemmän seuraavat ovat yllättyneet, että äänestysprosentti pyörii viidentoista paikkeilla tai alle.
Ylipäätään vaalikeskustelua ennen ja jälkeen vaalin käytiin äänestysvilkkauden ympärillä. Minusta pitäisi käsitellä enemmän sisältöä ja linjakysymyksiä. Kirkon perinne on, että ne keskustelut käydään pöydän alla. Mielipide-erot koetaan ristiriitoina, joiden näkymistä paheksutaan.
Juurisyynä alhaiseen äänestysaktiivisuuteen seurakuntavaaleissa on kiinnostuksen vähäisyys tai että seurakunnan hallintoa ei koeta tärkeänä, vaikka toimintaan muutoin osallistuttaisiinkin. Ja jos kiinnostaa, äänestäminen koetaan vaikeaksi, eikä ehdokkaita ja heidän kantojaan tunneta.
Säätilaan on vaikea vaikuttaa, samoin yleiseen kiinnostuksen puutteeseen. Parhaiten siihen vaikuttavat ”kohut”, jos nekään. Useinhan ne johtavat vain kirkosta eroamiseen.
Ei kuitenkaan kannata laittaa päätä pensaaseen. Jotain voi tehdä. Parempi vaikuttaa kuin valittaa. Puolustan ehdottomasti kirkon demokratiaa, mutta siitä on pidettävä huolta.
Siitä voisi kirjoittaa pitkään, mihin kaikkeen luottamushenkilöt voivat vaikuttaa ja mitä se kaikki vaikuttaa seurakuntalaisen kannalta.
Vaalitapahtuman voisi tehdä helpommaksi. Sitä on yritetty, mutta toimenpiteet eivät ole saaneet tarpeeksi kannatusta. En hylkäisi sähköisenkään äänestämisen mahdollisuutta. Vaikka vaalihuoneistossa äänestämisessä on oma hohtonsa, kotona voisi kuitenkin äänestää lupsakammin, vähän kuin Osuuskaupan vaaleissa.
Jotkut pelkäävät liian helppoa äänestämistä ja sen myötä arvaamatonta tulosta. ”Silloinhan voi tulla valituksi kuka tahansa”, kuulin kerran sanottavan.
Joidenkin mielestä äänivalta kirkossa kuuluu vain niille, jotka ”tietävät ja ovat kiinnostuneita” (= sisäpiirille), muut jäsenet tyytyköön maksamaan veronsa.
Pelkkä vaalien markkinointi tyyliin ”Käykääpä nyt äänestämässä”, ei näytä tehoavan. Tuotahan on paljon toistettu muutamissa viime vaaleissa kaduilla ja tv:ssa, nyt somessa. Markkinoinnista ei toki pidä luopua, päinvastoin, sillä nykyisessä viestinnän tulvassa huomion saaminen ei ole helppoa.
Kirkon ja seurakuntien – seurakuntalaisen kannalta tärkeiden – ajankohtaisten asioiden käsittelyä vaalikauden aikana tulee lisätä. Vaalien alla olisi hyvä tilaisuus keskustella sisällöstä, ei vain henkilöistä tai siitä, käydäänkö äänestämässä.
Kiinnostaako se paikallismedioita? Onhan seurakunta paikallisesti iso yhteisö, joka kerää veroja ja palvelee monin tavoin yhteiskuntaa. Lehtien pitäisi olla lukijoidensa asialla.
Valtaa ja luottamusta on jaettu, mutta työ alkaa vasta tämän jälkeen. Seuraava iso koetus koko kirkon kannalta ovat kirkolliskokousvaalit reilun vuoden päästä. Niissä linja- ja sisältökysymykset ovat vielä tärkeämpiä. Käytäköön niistä reilu keskustelu ja valitsijayhdistykset pitäkööt ohjelmansa esillä.
Totuus kaikkeudestahan on absoluuttisesti olemassa, me kaikki arvuuttelemme sen olemusta jollain tasolla.
Uskommeko sen, että Totuus on olemassa? Niin, sen voi vain uskoa. Uskoa voi myös sen, ettei ole mitään mihin uskoa. eli nihilistikin on laajassa käsityksessä uskovainen.
K24: ”Hanna Salomäen vuonna 2010 julkaisema tutkimus paljasti, että uskonnollisista kesäjuhlista eniten kristittyjä osallistuu herättäjäjuhlille. Kaikilla muilla kesäjuhlilla alle 40 prosenttia kävijöistä määritteli itsensä kristityksi.”
Mielenkiintoinen ja varsin hämmentävä tapa rakentaa juttu tutkimuksesta, jossa ainakin kategoriat 1-4 koskevat omassa kontekstissamme kristittyjä.
Vai onko todellakin K24:n tarkoitus väittää, että körttiporukoissa liikkuu eniten kristittyjä ja kaikissa muissa (herätysliike)porukoissa sitten enimmäkseen muita kuin kristittyjä..? Se olisikin aika vinhaa.
Jos tämä ei ollut tarkoitus, niin olisiko jutussa voitu todeta, että Hanna Salomäen tutkimuksen perusteella herättäjäjuhlien osanottajista suurin osa kokee itselleen luontevimmaksi määritellä itsensä yleiskäsitteellä / yläkäsitteellä ”kristitty”, kun taas muissa herätysliikkeissä tämän yleiskäsitteen ohella on enemmän muitakin kristillistä identiteettiä määritteleviä (ala)käsitteitä?
Vaikka en tuota tutkimusta ole vielä itse lukenut (ellei kyseessä ole samaa dataa, jota löytyy viimeisimmästä kirkon nelivuotiskertomuksesta ”Haastettu kirkko”, jonka olen lukenut), voisin heittää valistuneen arvauksen, että samaisen tutkimuksen perusteella voidaan väittää, että juuri herättäjäjuhlilla liikkuu eniten myös sellaista väkeä, jonka (kristillinen) identiteetti rakentuu kategorioille 4-10, kun taas muiden herätysliikkeiden kesäjuhlilla näiden kategorioiden (4-10) osuus on huomattavasti pienempi.
Hanna Salomäen tutkimuksen lukeneet ja muutenkin minua viisaammat oikaiskoot.
Havahduin itse jo pari vuotta sitten siihen, että em. kirkon nelivuotiskertomuksen ”Haastettu kirkko” mukaan (s. 389) heränneillä on tutkituista herätysliikkeistä kaikkein ohuin sitoutuminen sellaisiin fundamentaalisiin kirkon uskontunnustuksen väittämiin kuin ”Jeesus on Jumalan Poika”, ”Jeesus sovitti kuolemallaan ihmisten synnit”, ”Jeesus syntyi neitseestä” ja ”Jeesus palaa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita”.
Tämän valossa on varsin kiintoisaa, että joku määrittelee itsensä varsin vahvasti kristityksi, mutta ei kuitenkaan usko niin kuin kirkon uskontunnustuksessa yhteisesti lausutaan..
Olisiko silloin osuvampi nimitys ”toivovainen”: toivon, että Jeesus on Jumalan Poika.. jne.? Tai ”muu” – siis savoksi ”suottaapi ollannii, vuan suottaapi olla olemati”..?
Tämän voin siis todeta ilman mitään charliehebdo-asennetta körttejä / herättäjäjuhlia kohtaan, sillä kaikissa meissä asuu pienempi tai isompi körtti – ainakin minusta sellainen löytyy.
– nimim. Herättäjäjuhlillakin viihtyvä pappiparka
Turtiaisen osuva kritiikki huomauttaa, kuinka paljon yhden lauseen jääminen pois muuttaa juttua. Toisessa kappaleessa pitäisi luonnollisesti kertoa, että samainen Salomäen tutkimus paljastaa, että muilla juhlilla kävi eniten uskovaiseksi itsensä ko. kyselyssä määritelleitä.
Salomäen tutkimuksessa kysyttiin rasti ruutuu -menetelmällä, miten vastaaja määrittelee itsensä. Kuten ensimmäisessä kappaleessa todetaan, kyse on itsensä määrittelystä.
Tulos vahvistaa omia havaintojani eri liikkeiden parissa viihtyvistä ihmisistä. Varsinkin nuori herättäjäjuhlaväki jopa karsastaa uskovainen sanaa. Syitä on varmasti monia, yksi voi olla leimautumisen pelko tai vaikkapa Martti Pentin kommentissaan esiinnostama ”erottelun pelko”. Historiallisesti uskovainen sanaa on liikkeen piirissä ymmärtääkseni käytetty. Suositumpi määrittely on kuitenkin ilmeisesti ollut herännyt ja sen vastakohtana suruton.
Viidesläisessä liikkeessä, kuten jutussa todetaan, uskovainen on yleinen itsensä määrittelyn käsite. Sama koskee lestadiolaisia liikkeitä. Niissä puhutaan lisäksi myös uskomassa olemisesta. Yhtä hyvin olisi voinut humoristista tyyliä tavoitellen väittää, että eniten uskovaisia käy suviseuroissa. Salomäen aineiston perusteella nimittäin ylivoimaisesti suurin prosentuaalinen osuus vieraista määritteli itsensä uskovaisisiksi juuri suviseuroissa.
Kiitos tarkkaavaisesta havainnoinnista.
”Syitä on varmasti monia, yksi voi olla leimautumisen pelko tai vaikkapa Martti Pentin kommentissaan esiinnostama ’erottelun pelko’.” En niinkään tarkoittanut pelkoa kuin vierastamista tai paheksuntaa. Ainakin itse sisällytän kristittyihin kaikki Kristuksen seuraajat ’maroniiteista mennoniittoihin’.
Tosiaan, pelko oli ehkä huono sanavalinta, eikä vastaa tekstiäsi. Osoittaa hyvin, kuinka nettikeskustelussa on helppo puhua ohi ja tehdä äärimmäisiä tulkintoja hatarilla perusteilla.
Mutta kuten todettua, syitä varmasti on monenlaisia. Kun liikutaan alueella, jossa puhutaan siitä, kuinka joku itsensä määrittelee, helposti arvotetaan toisen tapaa ymmärtää itsensä. Ainakin se usein näyttäisi tapahtuvan heikoilla perusteilla. Toisen ajatusmaailmaa taitaa olla paljon vaikeampi arvioida, kuin äkkiseltään arvaisikaan.
Jeesuksen vahvistama Jumalan tahto on hyvin yksinkertainen asia. Se voidaan typistää seuraaviin mahdollisen suurella todennäköisyydellä osoitettuihin Jeesuksen ilmaisuihin.
” Lähimmäisen rakkaus ” ( Jumala on myös lähimmäinen ), ” Henkeni, tänä päivänä ”. ” Jos yksikin kääntyy puoleeni niin olen läsnä ” ( tarkoittaa Jumalan henkeä )
Tämä on minun uskoni perusta. Ei kirkolliskokoukset kaikkine rituaaleineen. Ei kirkollisveron maksamimem, joka antaa kirkon jäsenyyden , joka antaa paikan taivaan ikuisessa paratiisissa uuden ruumiin kanssa.
Kristityksi itsensä määrittelevät ottavat ymmärtääkseni näin tehdessään kantaa kristittyjä vaivaavaan taipumukseen luokitella toisiaan oikeaassa ja väärässä oleviin, säilyttäjiin ja uudistajiin, pinnallisiin ja syvällisiin tai muuten vain meihin ja teihin. Siksi valitaan yläkäsite.
Kristityksi ihminen määrittyy, Jumalan antaman uskon kautta, inhimillistä taas on määritellä toistemme uskoa ja uskomuksia. Jos joku on saanut uskonlahjan, niin sen kieltäminen on aika epätodennäköistä, mutta toisten uskon epäileminen johtuu inhimillisetä ja lihallisesta olemuksestamme. Meillä on vahva taipumus määritellä toisiamme ulkoisten merkkien kautta, vaikka ei olisi tarvetta.
Usko ei ole asia, joka joko on tai ei ole. Raamattukin tuntee heikon ja horjuvan uskon: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” Nekin, jotka uskovat, voivat kokea uskonsa niin haparoivaksi, että ovat mieluummin puhumatta siitä ääneen. Raamatussa on myös kuvaus fariseuksesta, jonka uskon varmuus olikin ulkokultaisuutta.
Joskus kuulee sanottavan: ”Jokainen pelastuu uskollansa” Toinen sanoo: ”Riippuu mihin uskoo”
Minä sanon: ”Ei uskon määrä eikä laatukaan ratkaise, vaan uskon kohde.”
Herra lähetti tappavia käärmeitä Israelilaisten joukkoon, koska kansa puhui Jumalaa ja Moosesta vastaan, vaikka oli pelastanut heidät Egyptin orjuudesta. Ja monet kuolivat puremiin. Silloin tulivat Mooseksen lio ja pyysivät Moosesta rukoilemaan heidän PUOLESTAAN ja kun Mooses rukoili heidän puolestaan, herra sanoi:
”Tee itsellesi käärme ja pane se tangon päähän, niin jokainen purtu, joka siihen katsoo, jää eloon”.
Niin Mooses teki vaskikäärmeen ja pani sen tangon päähän; jos ketä käärmeet sitten purivat ja tämä katsoi vaskikäärmeeseen, niin hän jäi eloon.” 4.Moos.21:8-9
Kun ihminen uskoo Jumalan ilmoituksen ja Kristuksen sovituksen omalle kohdalleen, niin ihminen ei katso enää käärmeen kuolettamaan ruumiiseensa, vaan Kristukseen, joka pois ottaa maailman synnin ja kuoleman.
On siis varmasti niin, että Kristus on asetettu maailmaan kaikkien ihmisten nähtäville ja Evankeliumia on julistettu kohta kautta koko maailman, että ihmiset Pelastuisivat, sillä Kristus rukoilee lakkaamatta Jumalaa ja on Isän edessä.
Onkin hyvä kysyä, pelastuivatko kaikki Israelilaiset käärmeen puremasta? Eivätkö kaikki katsoneet ylös tangon päässä olevaan pelastajaan? Vai eivätkö he uskoneet, kun kuolivat?
Pelastavan uskon ei tarvitse olla vahvaa, eikä heikkoa, vaan uskon kohde voi pelastaa ihmisen, kun ihminen uskoo. Uskominen ei siis ole mitään luulemista, vaan se ei epäile Jumalan toimivaa Sanaa.
Jumala sanoo ja tapahtuu kuten Jumala on sanonut. Usko jotain hyvin erikoista ja Pyhää, sitä ei voi leikkiä ja teeskennellä, se vain on, Jumala antaa kaikille, jotka pyytävät Häneltä ja se joka uskoo, sille annetaan.
Olen tavannut monta ihmistä, jolle uskominen on haasteellinen juttu, he eivät voi ymmärtää Jumalan sovitusta Kristuksessa, koska he eivät voi luopua omasta uskostaan. He uskovat, että ihminen on sattuman oikku tai,että Jumala on korkeintaan, joku energia tai voima, kuten aurinko. He pitävät lujasi kiinni omastaan. He siis uskovat Jumalasta oman kuvansa mukaan, ei sen mukaan mitä Jumala on itsestään sanonut.
He eivät siis usko Sanaa syntien sovituksesta Kristuksen kautta ja kuolevat synteihinsä.. Ne taas jotka katsovat Jumalan Karitsaa, joka pois ottaa ihmisen synnin, he saavat Pelastuksen ja iankaikkisen Elmän Jumalan Pojan Uskon kautta.
Väitän siis, että ”Usko” joko on tai sitä ei ole. Uskomuksia taas voi olla kaikilla. Ne onkin hyvä erottaa toisistaan.
Kristus pelastaa kristityn. Uskovaiseksi – tai vaikka uskomassa olevaksi – itsensä määrittelevä voi uskoa pelastuvansa kuulumalla oikeaan usovien yhteisöön. Sitä kutsuisin uskomukseksi enkä uskoksi. Siinä meille riittää kilvoittelemista, että pidämme katseemme Kristuksessa emmekä omassa ’oikeauskoisuudessamme’.
Markku
Kiitos tekstistäsi
Ainakin Somerolla paikallinen lehti teki hyvää tiedotusta seurakuntavaaleista. Silti meillä äänestysaktiivisuus laski edellisistä vaaleista.
Itse olen koittanut miettiä omaa suhdettani kirkkoon. Kun lapsuudessa oli 8 km jalkapatikkaa niin ei tullut lapsena kirkko tutuksi. Talvella osa umpihankea ja polkupyörääkään ei ollut aina käytettävissä. Ei edes hautajaiset juuri koonnut väkeä, kun tavallisia rivijäseniä siunattiin kirkon kellarissa olleessa kappelissa kaikki vainajat yhdellä kertää sunnuntaina klo 09.00.
Kirkkoon kuulumisesta seuraa kirkollisvero, joka on kuitenkin sen verran pieni, ettei herätä kiinnostusta mihin ne kympit on käytetty. Toimintaan mukaan meneminen ei ole yksinkertaista. Kunaki vuonna syntyy pienet piirit ja kesken vuoden yhden uuden ihmisen tulo johonkin piiriin aiheuttaa epäjärjestystä, kun on tuolit ja kahvikupit kaikille vakiojäsenille. Tämä on nurjamielistä nupinaa, mutta näin sen näin.
”Kirkkoon kuulumisesta seuraa kirkollisvero, joka on kuitenkin sen verran pieni, ettei herätä kiinnostusta mihin ne kympit on käytetty.”
Keskituloinen maksaa veroa n. 600 ekua vuodessa ja kun tuon summan kertoo kahdella, ollaan 1200 ekussa perhettä kohden. Onhan tuo jo melkoinen työvoimatuki ja sillä summalla voi jo odottaa – sanottakoon nyt tässä yhteydessä, että ’vähän yhtä sun toista’ – ja että olen vielä vapaaehtoisesti uskomassa parempaan, jo ennen auringon laskua.
Kyllä minua kiinnostaa osallisuuden toteutuminenkin:
https://www.kotimaa.fi/blogit/aanestysaktiviisuus-ja-osallisuus-seurakuntavaaleissa/
Oma arvioni huomioni äänestysaktiivisuuden merkityksen korostumisesta julkisessa keskustelussa muodostui vaalien aikana ja heti sen jälkeen. Nyt ollaan pääsemässä syvällisempään analyysiin, mm. täällä blogeissa ja Kotimaan jutuissa. Sisältöanalyysi on kirkon vaaleissa vaikeampaa kuin valtiollisissa tai kunnallisissa vaaleissa, joissa puoluerajat ovat selvät. Tulevilta ehdokkailta ja heidän yhdistyksiltään toivon selkeämpää ennakkoesittelyä tavoitteista ja ohjelmista, ”kirkon parhaaksi”, kun kaikki varmaan haluavat toimia.
Markku, Olen samaa mieltä. Hyvä, että syvällisempää analyysia nousee ja hyvä, jos alhainen äänestysaktiivisuus saa seurakuntia ja kirkon toimijoita miettimään seurakuntalaisten osallisuuden toteutumista perustoiminnassa vaalien välillä.
Nuorten osallisuuden vahvistuminen kotikunnassa ilahdutti. 16-vuotias, isosena toiminut lapsenlapsenikin äänesti kavereineen.
Somerolla paikallismedia toimii ihanteellisesti. Meillä eivät kotipitäjän jutut oikein näe tällä hetkellä päivänvaloa. Esimerkiksi eri ryhmittymien ideologiasta ja visioista olisin mielelläni lukenut edes jotain. Todella vaikea on kirkkoa etäältä seuraavan lähteä äänestyskoppiin ellei tunne ehdokkaita. Ja seurakunnan oma lehti olisi saatava niin kiinnostavaksi, että sitä todella luetaan.
Oma arvioni syntyi juuri meidän, siis minun ja Mayn kotipitäjän lehdestä. Tässä on varmaan suuria paikallisia eroja.