Seurakuntavaalit saatiin jälleen pidettyä, muutamaa epäonnista seurakuntaa lukuun ottamatta. Niissäkin vaalit tulevat ensi vuoden puolella. Äänestysprosentti laski jälleen eli vain reilu kymmenesosa äänioikeutetuista kävi ”uurnilla”. Joissakin pienissä seurakunnissa äänestysprosentti oli 20-30%, mutta vaikkapa omassa seurakunnassani se oli vain vajaat 11%!
Vaalien jälkeen käytiin aktiivista keskustelua jälleen kirkon panostuksesta vaaliasioihin, äänestysaktiivisuudesta ja myös ylipäätään vaalien merkityksestä seurakunnan ja kirkon elämässä. Kirkon viestinnän johtaja esitti ajatuksen, että äänestäminen ei ole seurakunnan jäsenyyden mitta. Tästäkin nostettiin älämölöötä, että miksi piti mennä tuollaista sanomaan. Toisaalta kirkkoa kritisoitiin liiallisesta panostamisesta vaaleihin ja vedettiin esille evankeliointikortti: Kirkon pitäisi käyttää evankeliointiin panostuksia eikä ”turhaan” käyttää niitä vaaleihin.
Ajattelen itsekin, että äänestäminen ei ole kirkon jäsenyyden mitta. Samalla olen surullinen ja huolissani alhaisesta osallistumisaktiivisuudesta. Jotkut taas näkevät, että asiassa ei ole mitään ongelmaa ja että seurakuntien ja kirkon asiat hoituvat joka tapauksessa. Joissakin seurakunnissa päädyttiin sopuvaaliin ja se saattaa sopia johonkin paikalliseen tilanteeseen aivan hyvin.
Vaaleissa on kysymys osallisuudesta. Siihen liittyy myös kirkkokäsityksemme ja se, miten seurakuntien ja kirkon asioita hoidetaan ja mitä niitä parhaimmillaan voisi hoitaa. Seurakuntavaalit ovat paikallisseurakuntien päättäjien valitsemista, mutta samalla ne johtavat kirkon ylimpään päätöksentekoon. Seurakuntien hallintoelimet valitsevat nimittäin kirkolliskokouksen maallikkoedustajat. Kirkolliskokouksen tulisi olla jotenkin läpileikkaus kirkon jäsenistöstä.
Edelliseen taas jotkut huomauttavat, että on oikein, että seurakuntien aktiivit ja ”hurskaat” päättävät seurakuntien ja kirkon asioista. Asiassa on tietty logiikka ja jotakin ideaa, mutta samalla tuollainen ajattelu on hieman vaarallista. Sehän jotenkin nostaa esille, että kirkkoa ajatellaankin vain sen tietynlaisten jäsenten yhteisönä eikä kaikkien sen kastettujen jäsenten yhteisönä. Tämä pitää muistaa aina, kun mietimme seurakunnan ja kirkon asioiden hoitamista ja niistä päättämistä. Kaikki jäsenet ovat kirkkokäsityksemme perusteella ”samalla viivalla” emmekä voi lähteä rakentamaan päätöksentekoa vain jäsenistön jonkin osan mukaiseksi.
Vaalit eivät ole paras tapa varmistaa kaikkien jäsenten osallisuutta. Se pitää yrittää tehdä muuten. Miten rakennamme toiminnassa, viestinnässä ja päätöksenteossa kirkkoa sellaisena yhteisönä, jossa ajattelemme kaikkia jäseniämme. Lisäksi kirkon mission pohjalta pitää ajatella vielä laajemmin. Pitää ajatella kaikkia ihmisiä, jotka elävät ja toimivat seurakuntiemme alueilla ja vaikutuspiirissä sekä tietysti myös kansainvälistä vastuutamme.
Edellisestä johtuen on hyväksi, että seurakuntien päätöksenteossa on mahdollisimman laaja ”otos” seurakuntien jäsenistöstä. Joskus paheksuttu puolueiden mukana oleminen ei tästä näkökulmasta ole pahasta vaan edistää osallisuuden rakentumista. Jokainen, jolla on motivaatio toimia seurakunnan päättäjänä, on sellaiseen tehtävään aina tervetullut. Ei pidä katsoa nenän vartta pitkin, että tuo nyt ole ”kristillisestä harrastuksesta tunnettu”. Kristillinen harrastuneisuus on myös elämistä kristittynä omalla paikallaan, ei vain seurakunnan pienpiireihin osallistumista. Toki on eduksi, että luottamushenkilöt käyvät vaikkapa joskus tai säännöllisemminkin kirkossa, mutta se ei saa olla kuitenkaan mittarina.
Toivo Loikkanen, monet seurakuntavaalit hallinnoinut kirkon viranhaltija
Voisiko seuraaviin vaaleihin ajatella infotilaisuuksia missä kouluttaja seurakunnan ulkopuolelta kertoo mahdollisen tulevan valtuutetun oikeuksista olla eri mieltä, pyytää sanansa kirjatuksi, ymmärtää tehtävänsä velvollisuudet, ja ymmärtää toimivansa seurakunnan parhaaksi aina muutosesityksiin asti.
Nythän uudet edustajat helposti uitetaan malliin missä näin on ennenkin menetelty, eikä suukopua tarvi päätettävästä syntyä.
Mielestäni uudet toimintaperiaatteet nostavat äänestämistä kaikkinaisessa avoimuudessa eivätkä vanhat pyhinä tai kirkkaina katsotut mallit toimia vanhan jatkajina usein muodollisissa äänestyksissä.
Niin, Pyhä ja Kirkastettu tarkoittavat samaa asiaa.
Pekka, samaa mieltä olen näistä asioista.
Avaraa kirkkoa on avarrettu ahkerasti jo vuosikymmeniä. Kansa kulkee kirkkonsa ohi yhä useammin. Avartaminen ei ole kantanut pysyvää hedelmää? Uudet innovaatiot ja ilmiöt näkyvät jonkin aikaa lehtien otsikoissa, sitten ne vaipuvat unhon yöhön. Vaarana pidetään sitäkin, että ”hurskailla” olisi liikaa valtaa yhteisten asioiden ajamisessa.
On jotenkin hämmästyttävää ettei kirkkomme tarjoama saarnakoulutus vuosikymmenissä ole päässyt eteenpäin.
Saarnan tärkein kiinnittymäpinta on seurakuntalaisen itsereflektion kautta tulla suostumaan prosessiin missä Ihminen elämän evääksi ottaa hyvää sanaa omaan elämäänsä uudistua, ja katsoa ”parannukseensa”.
Toki on hyvä kerrata jo luettuja Raamatun kappaleita teksteissä mitkä ovat vaikeita jäsentää lukijoille varsinkin kun harjoitus on aloitettu sakastissa.
Vieläkään en ymmärrä miksi saarna on niin kovin ylittämätön haaste kirkkomme papille.
Mistä, Pekka, teet tuollaisen arvion? Saarnakoulutus on varmasti kehittynyt ja meillä pidetään pääasiassa hyviä saarnoja. Toki retorisia taitoja ja muutakin voi edelleen kehittää. Saarnat ovat monipuolisia eli erilaisia. Mikä saarnassa on sinun mielestäsi vialla? Mitä toivot niihin?
Kirkossamme katsotaan henkilöön ratkaisussaan tulla seuraajaksi, ei siihen ymmärryksen saaneessa Hänen tulevan vielä odottavien johdattajaksi.
Näin kirkon missiosta voi kysyä mitä se itse asiassa tarkoittaa paikallisseurakuntatasolla.
Pekka, en valitettavasti ymmärrä kommenttisi alkuosaa eli tätä:”Kirkossamme katsotaan henkilöön ratkaisussaan tulla seuraajaksi, ei siihen ymmärryksen saaneessa Hänen tulevan vielä odottavien johdattajaksi.”
Jos yritän ymmärtää, niin kirkossamme ei nimenomaan katsota henkilöön tai ainakaan ei tule katsoa, vaan kaikkia kutsutaan olemaan osallisia ja omistamaan Jumalan lahjat. Tässä on ero siihen ”tosiuskovaisuuden” ajatteluun, jossa vain tietyllä tavalla uskoon tulleiden ja uskoa ilmaisevien ajatellaan olevan kelvollisia.
Kirkon missio on sanottu oikeastaan tuossa edellä: Evankeliumin todistus ja rakkauden palvelu kohdistetaan kaikkiin seurakunnan vaikutuspiirissä oleviin erotuksetta.
Toivo, kaksi huomiota. Ensiksikin kristityn – kirkon jäsenen – tuntomerkki on se, että on kastettu JA uskoo Kristukseen (Svebiliuksen katekismuksen 1. ja 2. kysymys). Meidän on tietysti paha mittailla kenenkään uskon määrää, mutta jos tätä kasteen ja uskon yhteen kuulumista ei pidetä esillä niin käsitys kirkosta vääristyy. Lainaan Svebiliusta siksi, että tämä Uppsalan arkkipiispa ei ollut sen enempää pietisti kuin uuspietistikään vaan edusti maltillista Sovitokirjaortodoksiaa kuten kirkkohistorioitsijat ovat häntä asemoineet.
Tulkitsen nyt blogiasi tietoisen provokatiivisesti, mutta: Jos kirkolliskokouksen todella tulisi olla edustava läpileikkaus kirkon nykyjäsenistöstä niin sen jäsenistä valtaosa ei allekirjoittaisi esimerkiksi uskontunnustusta, (!) lukisi Raamattua tai kävisi kirkossa. Voisi olla, että he eivät edes tietäisi, mihin paikallisseurakuntaan kuuluvat. Tämänkö porukan pitäisi päättää esimerkiksi kirkon uskoa käytäntöön soveltavien kirkollisten toimitusten sisällöstä ja teksteistä ja päättää ev.lut.kirkkomme opintulkinnoista?
Toiseksi. Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että ”kristillisestä harrastuksesta tunnettu” ei saisi tarkoittaa pienpiireissä touhuamista tai tietyn tyyppisen tosikristillisyyden – mitä se sitten onkin – edustamista. Tosin se ei varmaan saisi olla rasitekaan. Minusta kirkollisten vaalien ongelma on ylettömän raskas kunnallisvaaleista kopioitu (?) systeemi vaalijärjestyssäädöksineen sekä suhteettoman raskas päätöksentekokoneisto, joka imee voimat yllättävän monilta. (Omassa seurakunnassani asioista päätettiin kirkonkokouksessa kunnes kirkkoneuvosto ja -valtuusto tulivat pakollisiksi). Mutta mikä olisi paras vaihtoehto nykymuotoiselle vaalisysteemille, sitä en tiedä.
PS. Onnittelut kunniamerkistä!
Kiitos, Marko, onnittelusta ja hyvästä kommentistasi!
En tiedä, miten paljon oppimme ja kirkkokäsityksemme tulee pohjautua Svebiliuksen katekismukseen. Toki myös Luther korosti uskon merkitystä. Samalla Luther puhui ja kirjoitti viisaasti sekalaisesta seurakunnasta, jossa on siis heitä, jotka uskovat ja heitä, jotka eivät usko. Näitä kahta ryhmää ei voida kuitenkaan maan päällä erottaa toisistaan vaan kaikkia tulee kohdella kuin he olisivat kirkon todellisia jäseniä. Luther käytti ilmaisuja todellinen ja nimellinen jäsen.
Kirkolliskokouksen osalta en pitäisi tilannetta noin huonona, jos se edustaisi paremmin kirkon jäsenkuntaa. Ainakin meillä paikallistasolla seurakunnan toiminnassa melko passiiviset jäsenet kyllä tuntevat vielä uskon ja kirkon asioita kohtuullisesti.
Toivo, vastaus: Sekalainen seurakunta on tosiasia, jonka kanssa kaikkien on elettävä, ollaan sitten helluntailaisia, vanhoillislestadiolaisia tai vaikka ns. kirkkokristittyjä. Samalla on aika ratkaisevaa, pidetäänkö kirkon julistuksessa ja opetuksessa ylipäänsä esillä sitä, että kastettukin voi olla kahdessa eri tilassa riippuen siitä, uskooko tai ei vai julistetaanko kaikki kastetut samanarvoisiksi kristityiksi riippumatta siitä, uskovatko vaiko eivät ja mitä he uskovat. Eikös Athanasiuksenkin tunnustus puhu jo 1000 vuotta ennen Lutheria siitä, kuinka sillä, joka tahtoo pelastua, on oltava yhteinen ja oikea kristillinen usko?
Tällä en siis tarkoita sitä, että aletaan äkkiväärästi kysellä ihmisiltä ”kuinkas on sinun sielus laita?” tai palataan oppiin uskovasta ydinseurakunnasta, kirkon vaikutuspiirissä eläviin ja jumalattomiin suruttomiin. Vaan sitä, mitä eroja on opetuksilla ”kaikki kastetut ja uskovat pelastuvat” & ”kaikki kastetut pelastuvat”. Teillä päin vaikuttava Sammeli Juntunen on mielestäni pohtinut erittäin hyvin kirkkomme ilmeistä vaikeutta puhua Jumalasta ja uskosta.
Svebiliuksen katekismuksen alku on sitä paitsi täysin linjassa kirkkomme päätunnustuksen eli Augsburgin tunnustuksen opetuksen kanssa. Itse rääkkään seurakuntalaisiani kohtuullisessa määrin Lutherilla, Tunnustuskirjoilla ja Svebiliuksella. Koska olen huomannut ne hyviksi.
Marko, vastakommentti: Kun uskomme kaikissa ihmisissä vaikuttaa sekä usko että epäusko niin siten sama evankeliumin ja myös parannuksen julistus pätee kaikkiin. Luther kehotti pitämään kaikkia rakkaina sisarina ja veljinä ja tällä hän halusi varjella kirkossa ihmisten erottelua. Jos lähdetään puhumaan erikseen uskoville ja muille, tulee ihmisten erottelu. Toki käytännön tilanteet vaihtelevat: Kun olen hoivakodissa pitämässä ehtoolliskirkkoa, niin siellä en lähde saarnaamaan katumusta ja parannusta ihmisille, jotka ovat usein jo ”kuoleman ja taivaan porteilla”.
Toivo. Sanaa julistettaessa pitää aina harjoittaa tapausharkintaa.
Mutta minusta kierrät nyt ongelman. Kastetut kun voivat – ihan luterilaisen normaalidogmatiikan mukaan – olla kahdessa tilassa suhteessaan Jumalaan: armon tilassa tai armon tilasta pois langenneina. Tämä jako on mitä suurimmassa määrin todellinen vaikkakin lähes täysin näkymätön eikä oikein istu kansankirkkoideologiaan. Yhtäältä on ilman muuta niin, että meidän tehtävämme EI ole ruveta erottelemaan ketään uskovaisiin ja epäuskoisiin. Toisaalta meidän tehtävämme on kuitenkin olla julistajina Jumalan käytössä niin, että sanan kuulija voisi saada piston sydämeensä siitä, jos ja kun ei usko ja elä oikein. Samalla myös niin, että hän saa uskoa epäuskonsakin anteeksi ja korjata elämäänsä. Koska tuosta uskosta ja epäuskosta riippuu hänen oma tulevaisuutensa iankaikkisuudessa. Uskon ja epäuskon rinnakkaisuus kastettujen elämässä EI voi tarkoittaa, että usko ja epäusko hedelmineen olisivat yhtä arvokkaita ja pitäisi antaa kaikkien mahdollisten käsitysten kukkia. KAIKKI käsitykset eivät vain sovi kirkon sisään. Epäusko kun on kadottava synti. Kyllä Raamatun julistajatkin jakoivat kuulijansa monta kertaa eri ryhmiin. Esim. Malakia muistuttaa meitä vakavasti siitä, että hurskaan ja jumalattoman välillä on lopulta suuri ero. Mutta ei tarkoituksena ollut lisätä kuiluja ihmisryhmien välillä vaan saada mahdollisimman paljon väkeä oikealle tielle.
Marko, sinä taas ohitat sen, mitä kirjoitin. En kirjoittanut, että usko ja epäusko ovat yhtä arvokkaita vaan kirjoitin sen todellisuuden, että molemmat vaikuttavat meissä kaikissa. Siten sama evankeliumin julistus sopii kaikille eikä ihmisiä voi tässä ajassa jakaa uskoviin ja ei-uskoviin. Tässä vertaus vehnään ja lusteeseen (ent. käännös) sekä Lutheriin.
Kirkon työssä uskoon ”houkuttelu” tai ”käännyttäminen” ei tapahdu käytännössä parhaiten vain saarnaamalla, koska meillä sanan kuuloon tulevat on ”evankelioitu” moneen kertaan. Toki joulukirkot ja vastaavat tilanteet pitää käyttää viisaasti. Paras tapa viedä evankeliumin asiaa on ensinnä monin eri tavoin kohdata ihmisiä ja luoda yhteyksiä. Toinen on toteuttaa diakoniaa. Näiden ohella ja jälkeen on sanan julistus. Työ kuuluu työntekijöille ja yhtälailla seurakunnan jäsenille, jotka ovat löytäneet evankeliumista elämänsä perustan ja voimavaran.
Toivo. Miksiköhän koemme, että puhumme toistemme ohi? Siksikö että elämme kovin eri ”kuplissa” (toistaiseksi) saman kansankirkon sisällä? Diakoniapappina luulen ymmärtäväni pointtisi ja olen varmaan käytännössä samoilla linjoilla. Ja sielunhoidosta tunnistan kyllä sen, että usko voi olla ”suitseva kynttilä… ja rakkaus penseä, toimimaton”. Samoin sen, että joskus on pedagogisesti mielekästä puhutella kuulijaa tai rippikoululaista kristittynä.
Mutta: usko tulee kuulemisesta ja kuulemisen synnyttää Kristuksen sana. Minun inhorealistinen arvioni on se, että yllättävän moni niistä, jotka loistavat poissaolollaan sanan kuulosta, toimii näin juuri siksi, että he ovat epäuskon tilassa. Aivan samaan suuntaan viittaavat Kirkon tutkimuskeskuksen keräämät tiedot. Vaikka kastetuissa on rinnakkain uskon ja epäuskon tilat (Regin Prenterin sanoitus?) on myös muistettava, että jompi kumpi näistä on myös voitolla.
Lähden siitä Sammeli Juntusen Jumalasta voi puhua -kirjan inspiroimasta huomiosta, että kansankirkon ylätasolla toimivat tahot ja yhä useammat papit sivuuttavat viestinnässään sellaiset kysymykset kuin usko ja epäusko, pelastus ja kadotus. Nämä korvaavat jäsenistön uskontunnustukseen sitouttamisen ajatuksella, että kirkosta saa tehdä ”omannäköisen”. Myönnän viimeisimmän synodaalikirjan olleen mielestäni uusi osoitus tästä. Itku meinasi tulla, kun näki, mitä fiksut ja asioita selvästi pohtineet kirjoittajat sanoivat. Olen sen verran pietisti, että minusta kukaan ei voi kirkossa uskottavasti julistaa ”yli oman uskonsa”. Ja mitä papit edellä, sitä lauma perässä…
Herätystä tarvitsisimme, on vanha klisee ja samalla syvä totuus. Kirkollishallinnossakin ateistinen rakennusmestari voi tehdä parempia kirkon remonttiin liittyviä ratkaisuja kuin hurskas maallikkosaarnaaja. Mutta kun puhutaan kirkon työn pääasiasta seuraus on katastrofi.
Arvostan sitä, että olet ilmeisesti organisoinut monia kirkollisvaaleja. Minä en sitä jaksaisi. Mutta minusta pääkysymys on: millä tavoin kirkon vaalisysteemiä ja hallintoa voisi keventää ja samalla turvata sekä kirkkomme olemus luterilaisena tunnustuskirkkona että jäsenistön vaikutusmahdollisuudet. Jos vaaliin osallistuminen vähenee tätä vauhtia, kirkkomme äänestysaktiivisuudelle käy kuin keskustapuolueen kannatukselle urbanisoituvassa Suomessa. Ja se koskee sekä ”uskovaisia” että ”epäuskoisia”. Hyvä jos 12 vuoden päästä on vielä seurakuntia, joissa EI järjestetä sopuvaaleja.
Kun on itse taulussa, taulua on vaikea nähdä. Mutta täältä ulkopuolelta katsottuna taulu näkyy kokonaisuudessaan ja kirkkaasti.
Jos rakennat uskonnollisen kulttuurin, jossa ihmiset kuuluvat kirkkoon perinteestä ja sosiaalisista syistä, saat juuri mitä tilaat. Silloin suurin osa uskonnon jäsenistä on kirjoilla aivan muista kuin uskonnollisista syistä tai sen johdosta, että on ”löytänyt uskon”. Tällaisessa ympäristössä jäsenistön yleinen kiinnostus uskontoa ja kirkkoa kohtaan on väistämättä alhainen eikä sitä voi muuttaa millään tavalla.
Ihmettelen kyllä, miksi tätä yksinkertaista faktaa ei nähdä kirkon sisällä. Yhä uudelleen ihmetellään, miksi ihmisiä ei kiinnosta, vaikka luotu ympäristö ei edes voi tuottaa mitään muuta kuin alhaisen kiinnostuksen kulttuurin.
Vaihtoehtokaan ei toki ole yhtään sen parempi. Mikäli kirkko toimisi kuten fundamentalistisemmat ja konservatiivisemmat uskonyhteisöt, eli vaatisivat jäseniltä aktiivisuutta tai tiettyjä standardeja, vaikuttaisi se ainoastaan jäsenmäärään, ei asiasta kiinnostuneiden lukumäärään.
Kiitos, Antero, terävästä analyysistasi, jonka päälinjasta olen samaa mieltä. Hyvä oli myös kommenttisi loppuosa eli itsekin haluan varjella kirkkoamme tuollaiselta ”vaihtoehdolta”. Kommentin alkuosasta olen ainakin osittain eri mieltä: Suurin osa kirkon jäsenistä ei kuulu siihen vain sosiaalisista ja kulttuurisista syistä tai ”muista kuin uskonnollisista syistä”. Jäsenyys on kuitenkin arvovalinta ja uskonnollisuutta tutkittaessa paljastuu erilaisia uskonnollisuuden ”lajeja” ja tasoja. Toki sekin näkyy, että moni on jättänyt kirkon, koska sen asiat eivät merkitse ihmisille mitään. Silloin kirkon jäsenyyden jättäminen on looginen lopputulema.
Totta on, että uskonnollisuutta löytyy moneen junaan. Sitten toisaalta kun olen itse kysynyt tuttaviltani, miksi he kuuluvat kirkkoon, vastaus on yleensä tyyliin ”en oikein edes tiedä”. Muutama onkin sen jälkeen eronnut jo pelkästään siksi, etteivät näe mitään syytä maksaa esimerkiksi 700 euroa vuodessa kirkollisveroa.
Taloudelliset syyt saattavat aiheuttaa eroja jatkossa enemmänkin, kun yleiset talousnäkymät ja inflaatio nakertavat erityisesti pienituloisten kukkaroa.
En ole aikoihin lukenut mitään noin selkeää kuvaa kirkon vaaleista, kuin mitä Antero toit esiin.
Kirkon ihmisten on vaikea ja jopa miltei mahdoton nähdä joitakin asioita, jotka ulkopuolisille ovat aivan selviä.
Toivo kirjoitti blogissaan, että vaaleissa on kyse osallisuudesta. Antero kun on kysynyt ystäviltään heidän osallisuudestaan, niin hän on havainnut etteivät he tiedä mitä se olisi. Tämä on mielestäni seuraus vain siitä, ettei kirkko huolehdi siitä, että asia tiedetään. Osallisuus tulee olla täysin selkeä jokaiselle. Kirkko puuhailee kaikenlaista, mutta jättää tämän asian hoitamatta.
Kirkkoon kuuluminen on ollut itsestään selvää, eikä sitä ole kyseenalaistettu ennen.
Kirkko ei ota huomioon sitä, ettei kansa tiedä mistä he ovat osallisia.
Kirkossa tulisi havahtua Anteron sanoihin. On kuitenkin vaikea uskoa, että kirkko voisi tuossa suhteessa herätä. Se on liian kaavoihinsa kangistunut.
Olen joskus verrannut kirkon (ja muunkin kristillisyyden) nykyaikaa vanhaan ”klassiseen” YLE:n muinoin säännöllisesti lähettämään stereotestiin:
’Varsinainen sanoma kuuluu ”stereolähetyksessä” epämääräisestä suunnasta ja ”monovastaanotossa” häipyy lähes kuulumattomiin. Toistan…
Osallisuus on syvempi ilmiö kuin vain ”kuuluminen” johoinkin.
Edesmennyt isäni ihmetteli jo 40 v. sitten:
”… ei tuosta kirkkoherran viestittämästä kristinuskon perustasta oiken ymmärrä…; puhuu kyllä ”kirkon ja kristittyjen pitkästä ajasta kirkon kokemuksena”… mutta mitä se on ja mitä sillä tarkoittaa…?”
En usko, että hän oli eikä ole ainoa ihmettelijä.
Onko kirko(i)lla jotain ominaista tarjottavaa, mitä ei muualla ole?
Siitä kai kyse on – ja tietysti, mitä se sitten on;
ja julistetaanko sitä ymmärrettävästä suunnasta.
Varjella kirkkoa.
Aikoinaan paavien pappisseminaareista erotettiin oppilaat, jotka pyrkivät olemaan rehellisiä esim. VT:n kirjoituksiin nähden.
Koulussa oli ankarasti kielletty näkemästä VT:n kirjoituksissa mitään muuta kuin mitä kirkko oli päättänyt VT:stä napsittujen jakeiden tarkoittavan. Omassa yhteydessään nuo jakeet tarkoittavat ihan muuta, kuin mitä evankeliumi väittää. Sen huomaa jo maalaisjärjellä, ei tarvitse olla akateeminen.
Modernistien liike lakkautettiin, ja oppilailta kiellettiin jopa sanomalehtien luku. Miksi osa sitten halusi jatkaa opiekelua epärehellisyyden tiellä, siinäpä kysymys? Ehkä se oli herran virka, joka houkutteli. Miehet pitävät siitä, että he saavat istua etummaisissa penkeissä ja heitä tervehditään toreilla ja kujilla.
Niin sanotussa henkiessä maailmassa sota on rehellisyyden ja epärehellisyyden välinen. Nämä sanat ovat tulleet ihmisiksi.
Rehellisyyden kannatajien ei tarvitse maksaa mitään, mutta epärehellisten kannatajat joutuvat pitämään liikettä yllä rahallisesti, koska he pelkäävät jotakin, ehkä putoamista kirkon tornista maallisten joukkoon.
Totuus tekee kuitenkin vapaaksi ja jalat maassa tukevasti olevaksi ja kulkevaksi.
Kirkon varsinainen tehtävä on julistaa Kristusta sanalla, sakramenteilla, sävelillä, sekä, mikä vaikeinta, osoittamalla kristillistä rakkautta niin omille kuin ulkopuolella olevillekin. Hallinnon tulee palvella tätä tarkoitusta. Kun kirkon jäsenkunta on perin sekalainen, eivätkä läheskään kaikki maksavat jäsenet pidä kirkon opetuksia totena tai seuraamisen arvoisina, sisältää demokraattinen hallinto sen vaaran, että kirkon tehtävä kärsii hallinnollisten päätösten perustuessa ties mihin arvolähtökohtiin. Toisaalta äänioikeuden tai vaalikelpoisuuden evääminen miltään jäsenryhmältä ei ole mahdollista eikä oikein. Jonkinlaista opin ytimen suojaa on ajateltu sisältyvän siihen, että kirkolliskokouksessa on taattu huomattava kiintiö papistolle, jonka pitäisi olettaa olevan paljon varmemmin kirkon oppiin sitoutunutta kuin rivijäsenten, vaikka nykyisin papistostakin voi kuulua melko kerettiläiseltäkin kuulostavia mielipiteitä. Samoin on tietty varovaisuuselementti siinä, että isoja periaateratkaisuja ei voida tehdä hyvin pienen enemmistön äänillä. Tärkeää olisi aktivoida kaikissa kirkollisvaaleissa mahdollisimman kattavasti äänioikeuttaan käyttämään niitä maallikoita ja pappeja, jotka vilpittömästi yrittävät pysyä Kristuksen seuraajina.
Sahama
”Kirkon tehtävä on julistaa Kristusta ”
Mitä käytännön hyötyä meille on sillä, että te julistatte Kristusta ?
Kristuksen kautta, ja vain hänen kauttaan, on ihmisellä pääsy Jumalan yhteyteen sekä tässä että tulevassa elämässä. Ikävä, että tämä tie ei ole kelvannut, mutta niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Hyvää Kristuksen syntymäjuhlan odotusta!
Hyöty on siinä, että uskomme mukaan Kristuksen julistaminen tuo sen kuulevalle ja Kristukseen turvaavalle ikuisen elämän.
Vaalit/ Kirkkokäsitys/ vaaralliset ajatukset? Kukin pitäköön omansa?
Ikuiseen elämään ei enää uskota kirkon opettamana kuten aikaisemmin. Tilastot osoittavat missä mennään!
Sielunvaellukseen uskominen valtaa yhä enemmän alaa? Jotkut julkkikset saattavat kertoa ennen kuolemaansa medialle, että tulevat vielä ”haudan takaa” yllättämään ”jollakin jekulla”. Julkkiksen kommentteja seurataan ahkerasti mediassa.
Itämaiset uskonnot ovat trendikkäitä. Tontut sekä maahiset seikkailevat suomalaisten tonteilla sekä lähimetsissä. Lapset katsovat maksetuilta kanavilta ”örkkejä”.
Joulupukki kyselee kilttien lapsien hyvän käytöksen perään. Hyvä karma ohittaa huonon karman, tottakai! Nimiäiset ohittavat kasteen. No, kansankirkko toki ymmärtää, että näihin ei sovi puuttua. ”Kukin tekee sitä, minkä parhaaksi näkee”? Näin on ollut ennenkin. Älä puutu, älä ole suvaitsematon! Seimi lapsineen jää marginaaliin, sekä lopulta sen ulkopuolelle kaiken muun tarjonnan vuoksi?
Ihmiselle on ominaista etsiä elämän tarkoitusta myös näkyväisen ulkopuolelta.
Uusia vaaleja on tulossa.
Anteeksi, unohdin!
Kiitos blogista ja analyysista Toivo! Parempaa tavoitellaan.
Kari, Kiitos palautteesta ja kommentistasi. Siinä tuot esille todellisuutta, jonka keskellä elämme. Se kertoo uskonnollisuuden ja uskomusten kirjon moninaisuudesta. Osa siitä on kirkon ja kristinuskon kannalta hyvää ja osa taas haastaa vahvasti uskoamme ja vie ihmisiä muuhun suuntaan. Johonkin voimme siis liittyä kuten suomalaisten luontoon liittyvään hengellisyyteen. Enkä tarkoita vanhaa pakanuutta vaan ihmisten halua hiljentyä ja etsiä uudenlaista elämäntapaa. Kirkko oli yhtenäiskulttuurin aikoina lähes ainoa uskonnollisuuden muoto, mutta se aika on mennyttä. Kirkon tehtävä todistaa, palvella ja luoda ykseyttä ja yhteyttä on edelleen sama.
Sahama
Kysyin käytännön hyödystä tavallisille ihmisille, siis meille maalisille, jotka emme saa palkkaa Kristuksen kirkastamisesta. Sanat eivät meitä elätä, pitää olla tekoja. Väitteesi että Jumala yhteyttä ei voi saada ilman Kristusta, osoittaa vain oman uskosi hyvin puolueelliseksi. Vaikka puolueellasi olisi suurikin kannatus, väitän että Jumalalla on omat ajatuksensa, eikä hän ole riippuvainen kannatuksen määrästä.
Loikkanen
Mitä eroa on sanoilla iänkaikkinen ja iankaikkinen. Ihminen elää ikänsä kaiken jos ei kuole sodassa, tai tapaturmaisesti ennen päivinsä päätä. Jos ihminen kuolee ennen päiviensä päätä, hän on voittanut kuoleman kuolemalla, ennen kuoleman tuloa.
Pekka V. kyseli pappien saarnoista. Läheinen pappisystäväni kertoi, että monelle papille saarna on ainoa tilanne, jossa he voivat käyttää omaa valtaansa. Josta johtuen harva pappi haluaa omasta saarnavuorostaan luopua. Lisäksi on se ongelma, että maallikot saa paljon kiitoksia seurakuntalaisilta saarnastaan, mutta papit hyvin harvoin.
Jalkapallojoukkueen voittaminen ei tarkoita vastapuolen katoamista. Samoin kuoleman voittaminenkaan ei tarkoita kuoleman katoamista. Kuolema on yhä olemassa , mutta sen suuri merkitys katosi. Sitä ei edes tarvitse miettiä. Sillä sillä ei ole mitään suurta merkitystä. Sen sijaan sillä on, mitä kuoleman jälkeen on.