Seurakuntavaalien alla: Kirkon luottamushenkilön tehtävästä

Näin seurakuntavaalien alla minua pyydettiin pitämään alustus seurakunnan luottamushenkilön tehtävästä omalle valitsijayhdistykselle. Moni veteraanikin sanoi saaneensa siitä uutta tietoa. Luottamushenkilön tehtävän tarkastelu kirkkolain kokonaisuuden kannalta voi olla näkökulma, jota ei välttämättä heti tule ajatelleeksi.

Tässä blogissa pykälät vielä voimassa olevan kirkkolain mukaan.

1.      Kirkon, seurakunnan ja luottamushenkilön tehtävä

Kirkon tunnustukseen perustuva tehtävä muodostaa kirkkolain punaisen langan. Koko kirkkolainsäädäntö on järjestetty kirkon Raamatusta nousevasta tunnustuksesta ja tehtävästä käsin. Yksittäinen seurakunta toteuttaa kirkon tehtävää ja on olemassa sen järjestämiseksi alueellisesti:

• Tehtävä. Tunnustuksensa mukaisesti kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi. (KL 1:2)
• Toteuttaakseen kirkon tehtävää seurakunta huolehtii jumalanpalvelusten pitämisestä, kasteen ja ehtoollisen toimittamisesta sekä muista kirkollisista toimituksista, kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, sielunhoidosta, diakoniasta ja lähetystyöstä sekä muista kristilliseen sanomaan perustuvista julistus- ja palvelutehtävistä. (KL 4:1)

Kirkon luottamushenkilö

• on seurakunnan, seurakuntayhtymän, […] luottamustoimeen valittu henkilö. […]
  Luottamushenkilön tulee edistää kirkon parasta sekä toimia luottamustoimessaan arvokkaasti ja tehtävän edellyttämällä tavalla. (KL 23:1)
• Vaalikelpoinen seurakunnan ja seurakuntayhtymän luottamustoimeen on kristillisestä vakaumuksesta tunnettu 18 vuotta täyttänyt seurakunnan konfirmoitu jäsen, joka ei ole vajaavaltainen. (KL 23:2)

Usein puhutaan kristillisen vakaumuksen vaatimuksen ja muiden pykälien, joita ei valvota, kohdalla puhutaan  “ihannepykälistä”. Tällöin paino on luottamushenkilön henkilökohtaisessa vakaumuksessa. Pykälää ei tulisi kuitenkaan ensisijaisesti mieltää kynnyksenä, sen testaamisena, onko henkilö riittävän hurskas. Tällöin sen tähtäyspiste ymmärretään väärin. Se pitäisi pikemminkin ymmärtää työn päämäärän ja luottamustehtävän merkityksen kannalta.

Teologisesti kirkollisen luottamustehtävän perusteena on kaste (jota ilman ei voi olla seurakunnan jäsen) ja yleinen pappeus. Näihin liittyy rippikoulussa saatu kasteopetus ja sitoutuminen siihen konfirmaatiossa. Luottamushenkilön velvollisuus on edistää kirkon parasta ja pitää huolta siitä, että seurakunta hoitaa omat tehtävänsä, jolloin hän liittyy omalta osaltaan kirkon tehtävään. Luottamushenkilön osallistuminen kirkon tehtävään on yleisen pappeuden toteuttamista. Tätä toimintaa ei voi oikein ajatella ilman kristillistä vakaumusta.

2.      Seurakunnan luottamuselimet ja synodaalisuus

Itsenäisissä seurakunnissa luottamuselimiä ovat kirkkovaltuusto ja kirkkoneuvosto. Seurakuntayhtymässä, johon seuraavassa keskityn, niitä ovat yhteinen kirkkovaltuusto, joka käytännössä hallitsee kirkollisverojen jakoa, yhteistä omaisuutta ja yhtymän virkoja, ja sen valitsema yhteinen kirkkoneuvosto, joka valmistelee asioita sille. Yhtymäseurakunnissa on seurakuntaneuvostot, jotka vastaavat osapuilleen itsenäisen seurakunnan kirkkoneuvostoja joillakin valtuuston tehtävillä täydennettyinä. Ne hallitsevat seurakuntien omaa omaisuutta, sen tuottoja, yhtymän seurakunnalle myöntämiä varoja, johtavat yleisesti seurakuntien toimintaa. Seurakuntien kirkko- ja seurakuntaneuvostojen olennaisimmat tehtävät ovat

• 1) yleisesti johtaa seurakunnan toimintaa, edistää sen hengellistä elämää ja muutoinkin toimia seurakunnan tehtävän toteuttamiseksi;
• 3) johtaa seurakunnan hallintoa sekä seurakunnan talouden ja omaisuuden hoitoa;
• 5) valvoa seurakunnan etua, edustaa seurakuntaa sekä tehdä sen puolesta sopimukset ja muut oikeustoimet.” KL 10:1

Seurakunnan kirkkoherra on virkansa puolesta seurakunta- tai kirkkoneuvoston jäsen ja lähtökohtaisesti sen puheenjohtaja. Tässä toteutuu kirkon hallinnon ns. synodaaliperiaate: kirkko on edustettuna siellä, missä erityinen ja yleinen pappeus ovat edustettuina. Aikoinaan myös seurakunnan muut vakinaiset papit (kappalaiset) kuuluivat neuvostoon. On päätöksiä, jotka kirkkoherra ja neuvosto tekevät yhdessä, siten että molempien on oltava päätöksestä samaa mieltä, muuten asiasta päättää tuomiokapituli. Näitä on esimerkiksi kirkon käyttö (KJ 14:2), joka konkretisoituu kysymyksessä kirkon käytöstä samaa sukupuolta olevien vihkimiseen tai esim. erilaisiin konsertteihin. Neuvoston puheenjohtajuus voidaan delegoida varapuheenjohtajalle, mutta esittelijän vastuu säilyy kirkkoherralla.

Kun kirkkolaki toteaa neuvoston tehtävänä olevan  yleisesti johtavan seurakunnan toimintaa ja edistää sen hengellistä elämää, on sen mukainen kirkkoherran tehtävä taas ”johtaa kirkkolain 4 luvun mukaista seurakunnan toimintaa. Kirkkoherra on vastuussa jumalanpalveluksen, pyhien sakramenttien, kirkollisten toimitusten ja sananjulistuksen oikeasta hoitamisesta […]” (KL 5:13). Mitenkä nämä suhtautuvat toisiinsa?

Neuvoston yleinen johtamistehtävä merkitsee, että se ei tee day-to-day managementia, ts. puutu yksittäisiin asioihin ja työntekijöiden toimiin, vaan se asettaa yleiset suuntalinjat ja valvoo niiden toteutumista. Sen merkittäviä vallankäytön muotoja on hyväksyä työalojen toimintasuunnitelmat ja toimintakertomukset ja vaikuttaa näin strategisella tasolla.

Toinen rajaus on, että se ei yleisen pappeuden edustajana puutu erityisen pappisviran piiriin kuuluviin asioihin, kuten jumalanpalveluksiin, sakramentteihin ja toimituksiin, vaan kirkkoherra on vastuussa näiden oikeasta hoitamisesta. Tapa jolla neuvosto edistää hengellistä elämää on epämääräisempi. Kirkkoherran haltuun kuuluvat varsinaisesti kirkon ns. spiritualia, hengellisten asioiden kuten sakramenttien valvonta. Luottamushenkilöiden taas kirkon temporalia, maalliset asiat kuten kiinteistöt ja varat.  Seurakuntaneuvosto johtaa seurakunnan hallintoa sekä seurakunnan talouden ja omaisuuden hoitoa, hyväkyy mm. talousarviot ja tilinpäätökset, asettaa mahdolliset valmistelutyöryhmät ja johtokunnat, valitsee muut kuin pappisviran hoitajat. Hengellisiä asioita valvova tuomiokapituli taas valitsee seurakuntapastorit pyydettyään seurakunnan lausuntoa (paitsi kiireellisissä tapauksissa) ja vaikuttaa vakinaisten papinvirkojen täytössä mm. ehdokasasettelulla.

Neuvoston olennaisia tehtäviä on myös valvoa seurakunnan etua, edustaa seurakuntaa sekä tehdä sen puolesta sopimukset ja muut oikeustoimet. Neuvoston valvontavastuu korostuu erityisesti kriisitilanteissa. Luottamushenkilö, joka on hyväksynyt seurakunnalle vahingoksi olevia päätöksiä, voi joutua niistä korvausvastuuseen, mikäli ei ole jättänyt niihin eriävää mielipidettä.

3.      Seurakunnan konkreettinen hallinto ja päätöksiin vaikuttaminen

Seurakuntaneuvostot käyttävät lähtökohtaisesti poikkeuksia lukuun ottamatta seurakunnan ylintä päätösvaltaa. Jotta ne jokaisen pikkuasian vuoksi eivät hukkuisi työhön, ja jotta kokousten aikaväli voitaisiin pitää järkevänä, niiden päätösvaltaa on kuitenkin tyypillisesti siirretty viranhaltijoille ja muille toimielimille (mm. johtokunnille). Tällaisia päätöksiä ovat esimerkiksi lyhyiden sijaisuuksien täytöt ja hankintapäätökset euromääräiseen rajaan asti. Seurakunnan konkreettinen hallintomalli löytyykin neuvoston ohjesäännöistä ja muista säännöistä.

Jota luottamushenkilö ymmärtäisi, kuinka konkreettinen seurakunta toimii, hänen on syytä tutustua heti valituksi tultuaan niihin. Tärkeää on myös selvittää, kuinka asioita seurakuntaneuvostolle valmistellaan. Nämä toimintamallit vaihtelevat seurakunnasta toiseen, ja suuri osa vallasta voi olla kätketty niihin.  Voi olla jaostoja, johtokuntia, tehtäväkohtaisia työryhmiä, työvaliokuntia, tai kirkkoherra ja varapuheenjohtaja valmistelevat. Mitä fiksatumpi ja vähemmän tapauskohtainen toimintatapa on, sitä enemmän valtaa siihen valituille kuuluu. Ensimmäisen kauden luottamushenkilön on hyvin vaikea ymmärtää tällaisten, tyypillisesti ensimmäisessä kokouksessa valittavien rakenteiden merkitystä. Kun asia tuodaan valmistelun jälkeen luottamuselimen kokoukseen, on sen muuttamiseen enää siinä vaiheessa jo iso kynnys.

Sama pätee tietojen saamiseen. Luottamushenkilöllä on periaatteessa erittäin laaja tiedonsaantioikeus. Se, miten laajasti seurakunnat ja esim. niiden mahdolliset työalakohtaiset johtokunnat osallistavat luottamushenkilöitä ja jakavat tietoa etukäteen vaihtelee kuitenkin suuresti jopa saman seurakunnan sisällä.

4.      Hallintoa vai kirkkopolitiikkaa?

Kirkkolaissa säädetyn kirkon hallinnon perustana on, että kristityt yhdessä, sekä erityisen ja yleisen pappeuden edustajat yhdessä haluavat toimia lahjoillaan kirkon tehtävän edistämiseksi. Kirkon missio, tehtävä, on jo annettu kirkkolain alussa. Tämän ihanteen mukaisessa tilanteessa luottamushenkilö tuo tietoa edustamaltaan ryhmältä toiminnan suuntaamiseksi paremmin, tuo omat lahjansa suunnitteluun ja valvoo toimintaa. Malli perustuu ajatukseen, jossa kirkkoherralla, viranhaltijoilla ja luottamushenkilöillä yhteinen visio, ja yhdessä pohditaan keinoja tuon vision ja kirkon tehtävän toteuttamiseksi. Toimiva hallinto on keino sen toteuttamiseen.

On kuitenkin samalla vaikea sanoa, onko tuo ihanne joskus ollut todellisuutta yksittäisiä seurakuntia laajemmin. Joka tapauksessa kirkon hallintorakenne soveltuu huonosti konfliktien ratkaisemiseen. Yhteisen vision puuttuessa ne kuormittavat kirkon hallinnon ja tukahduttavat innon. Suurilla toiveilla lähtevä uudistaja tulee havaitsemaan, että kirkon hallinto on hidas, ja sen on tarkoituskin olla. Se on vuosisatojen aikana tarkoituksella laadittu resilientiksi, jotta se kykenisi pysymään uskollisena kirkon mission antajalle Kristukselle ja säilyttämään uskon talletuksen. Sitä ei ole rakennettu opin ja senkaltaisten käsitysten muuttamiseen, vaan ihmisten muuttamiseen evankeliumin opilla.

Siksi kirkollinen valta on jaettua ja hajautettua valtaa. Sillä on kaksi toisiinsa kietoutunutta säiettä ja se on maantieteellisesti laajasti hajautettua. (Sivumennen sanoen nämä kaksi piirrettä – pappisvirka ja välilliset kirkolliskokousvaalit, joissa seurakuntia edustavat luottamushenkilöt äänestävät – joutuvat kerta toisensa jälkeen nopeita uudistuksia vaativien kritiikin kohteeksi.)  Siksi uudistajat turhautuvat, mutta onnistuvat myös turhauttamaan. Mikäli kirkon hallinnon läpi haluaa vaikuttaa uudistuksia, se vaatii laajojen verkostojen muodostamista hallinnon eri tasoilla. Voidaan ajatella, että tämä ilmaisee sensus fidelium –ajatusta, eli sitä, että kirkkokansa on vakuutettava uudistuksista, ja samaten pappisvirka. Jos kärsivällisyyttä tähän ei ole, syntyy vain riitaa. Konfliktien keskellä luottamushenkilön minimi on se, että valvoo päätösten laillisuutta ja yrittää parhaansa mukaan vaikuttaa siihen, että ne olisivat tarkoituksenmukaisia.