En tiennyt että Stewardship -seurakuntaohjelma on käynyt niinkin aikaisin ja niin lähellä kirkkoamme, ennen kuin luin Mikko Malkavaaran artikkelin Dialogi.DIAK-sivustolta (https://dialogi.diak.fi/2019/01/21/kirkko-uudistusten-tiella/). Amerikan luterilainen kirkko tarjosi sitä auttaessaan kirkkoamme sodanjälkeisessä jälleenrakentamisessa 1940-luvun lopulla. Onhan vuosikymmenten varrella ollut monenlaisia aiheeseen liittyviä hankkeita, Kokkolan maallikkokoulua ja monia muita pyrkimyksiä vapaaehtoistoiminnan rakentamiseen. Mutta juuri mainittuun asiaan en ole törmännyt ennen kuin nyt. Ja asia on siis 70 vuoden takaa. Vastasimme tarjoukseen kiitos ei.
”Epäluuloiset suomalaiset pitivät stewardship-ohjelmaa käytännöllisten amerikkalaisten sanana rahankeruulle. Amerikkalaiset pyrkivät osoittamaan, että kyse oli uskon todeksi elämisestä ja vastuun ottamisesta seurakunnasta. Stewardship-ohjelma on kiinnostava kuriositeetti uudistuksesta, joka opetti kovakorvaisille suomalaisille uutta, mutta sitä ei tahdottu ottaa vastaan. Suomalaisille kirkko oli verovaroin ylläpidetty kansallinen instituutio, ja stewardship edusti kokonaan uutta ajattelua. Vapaaehtoisen vastuun kehittämisessä amerikkalaiset olivat vuosikymmeniä edellä aikaansa.” (Mikko Malkavaara). Kansankirkkoajattelu eli juuri siloin ehkä jonkunlaista nousuhumalaa eikä tullut kuuloonkaan että kansaa alettaisiin osallistamaan johonkin sellaiseen missä heidän roolinsa oli vastaanottaa ja elää muuten siivosti.
Vuosikymmeniä sitten tutustuin Stewarship-käsitteeseen luterilaisten kirkkojen elämässä Afrikassa, jossa kirkot kasvavat, mutta niillä ei ole varaa palkata työntekijöitä. Asiasta puhuttiin myös Luterilaisen maailmanliiton julkaisuissa. Koska sellaiselle olisi ollut käyttöä meilläkin, etsiskelin mielessäni termin suomennosta. Sana tarkoittaa kyllä taloudenhoitajuuttakin, mutta kyse ei ole rahasta. Jeesuksen vertauksissa (Lk. 12 ja 16) puhutaan taloudenhoitajasta, vanhemmassa käännöksessä muistaakseni peräti huoneenhallituksesta. On kysymys hoidettavaksi annetusta evankeliumin lahjasta, jota ei pidä kaivaa maahan vaan jakaa eteenpääin! Paremman puutteessa olen sanonut sitä seurakuntavastuuksi, seurakuntalaisvastuuksi tai kristityn (vastuu)tehtäväksi.
Vapaaehtoistoiminnan yhteydessä olen huomannut yleensä puhuttavan hyvin pehmeillä ja varovaisilla ilmaisuilla. Siinä seurakuntalaista rohkaistaan valitsemaan mitä haluaa tehdä, katsoa itselleen sopivia, mielenkiintoisimpia ja palkitsevimpia asioita seurakunnan toiminnassa, saada elämälleen uutta sisältöä, uusia ystäviä, uutta yhteisöllisyyttä. Ja niinpä yhdet voi alkaa tehdä sitä ja toiset tätä, kolmannet vaikka perustaa uuden messuyhteisön (anteeksi Pöyhösen Timo, voit tältä osin tarkentaa jos haluat:), ja kaikilla on kivaa. Kuitenkin, seurakuntavastuu ei ole vain kivaa. Evankeliumi ja Jumalan valtakunta on kaikessa ilossaan vakava ja joskus myös vaivalloinen asia.
Missä on se pappi joka mainitun Jeesuksen vartauksen tai vastaavan tekstin yhteydessä uskaltaa tunnustaa seurakunnan edessä, että hei, tässä meillä olisi tällaiset talkoot edessä. Evankeliumi pitäisi saada liikkeelle. Että valitettavasti kauhean väärinkäsityksen takia satoja vuosia sitten me seurakunnan työntekijät olemme joutuneet tästä vastuuseen, kun oikeasti se kuuluu meille kaikille. Että mennäänkö yhdessä käskyn- ja tehtävän jaolle. Tai missä on ne seurakuntalaiset, jotka istuisivat pappinsa kanssa alas ja kysyisivät että miten jaksat ja voitaisko yrittää yhdessä.
Oli tarkoitus kirjoittaa toinen blogi teemalla Toimivatko pienet yhteisöt?, mutta se on niin tylsä teema että vaihdoin otsikon. Ja olin jemmannut sitä varten vähän lisää Jaakko Ripattia, joka sattuneesta syystä joutui pysähtymään aivan lähelle käsillä olevaa teemaa. Jaan sen tässä, koska siinä näkyy sellainen laaja-alaisuus ja mielestäni tarpeellinen ”järjenmukaisuus” niitä ihmisiä ajatellen, jotka vaivaavat mieltään suurilla ajatuksilla.
”Kysymystä missionaarisesta seurakunnasta lähetystyön subjektina tuleekin lähestyä perustavasta näkökulmasta. Onko kansankirkollinen kirkkomuoto nykyasussaan aikansa elänyt ja olisiko meidän ryhdyttävä taivuttamaan rakenteita kevyemmiksi ja nykyistä helpommin liikuteltaviksi?… Merkitsisikö tämä puolestaan sitä, että kiinnitetään lisääntyvästi huomio sekulaarin ympäristön paikalliseen ja globaaliin moniuskontoisuuden ja uskonnoista irrottautumisen haasteeseen, jonka keskellä seurakunnat todellisuudessa elävät vähemmistönä uskonsa ja elämäntapansa puolesta? Riittävätkö tässä enää Läsnäolon kirkonkaan eväät!
”Missionaarinen lähetysmistapa on siten jatkuva haaste kirkon ja seurakuntien omalle julistukselle ja työlle ja kirkon jäsenten kristilliselle elämäntavalle. Kirkot toimivat nykyään vankeuden kaltaisissa oloissa ja ’kristityt itse ovat sisäistäneet maallistumisen voimakkaan vaikutuksen ja joutuneet tietämättään sen vangiksi’ (Stephen Sykes). Kristittyjä kutsutaan kilvoittelussaan suhtautumaan nykyistä tarkkanäköisemmin ja epäilevämmin myös omaan kulttuuriinsa ja etsimään kristillisen elämäntavan sisältöä varhaisten kristittyjen ja kirkkojen yhteisistä havainnoista ja kokemuksista ja teologisesta tutkimuksesta.
”On oletettavissa, että monet kirkon institutionaaliset ja henkilöitä koskevat ongelmat johtuvat näi- den selvitystä vaativien ja ratkaisemattomien kysymysten mieltä rasittavasta painosta. Religio ve-ran, tosiuskonnon uusi löytyminen puolestaan nostattaa esiin missionaarisen innostuksen ja lakaisee altaan vähemmän tärkeät kirkolliset kähinät.
”Jotta kirkko voi toteuttaa uskottavasti missionaarista tehtäväänsä tämän ajan keskellä, sen täytyy voida kutsua tyttäriään ja poikiaan tekemään työtä nykyistä systemaattisemmin kristinuskon totuus- kysymysten kanssa myös järjenmukaisella tavalla. On oman erityisen pohdinnan paikka, millaisia uusia toimia tämä edellyttää kirkon keskushallinnolta, kirkon, hiippakuntien ja koulutuksesta vas- taavien instituuttien koulutusjärjestelmiltä. Ovatko seurakuntien ja kristillisten järjestöjen työyhtei- söt ja niiden jäsenet riittävässä määrin aktivoituneet hakemaan vastauksia nykyisin varsin laajamittaisen teologisen tutkimuksen antamista havainnoista ja impulsseista? Kuka esimerkiksi vastaa teologisen tutkimuksen ’kääntämisestä’ kirkkokansan kielelle?”
Jaakko Ripatin ajatukset viidentoista vuoden takaa liittyvät hyvin tulevaisuuskomitean kannanottoihin parin vuoden takaa, jotka kylläkin keskittyivät hallintoon ja organisaatioon, Ripatti toimintaan. Kirkon kohtalonkysymyksissä hallintoa ja organisaatiota ei voi erottaa toiminnasta ja sen takana olevasta toimintaympäristön muutoksesta. Haluaisin haastaa pienet ja suuremmatkin, uudet ja vanhemmat yhteisöt tunnistamaan yhteisöllisyyden kaipuun takana olevaa syväkehitystä ja ymmärtämään kristityn ja kristillisen seurakunnan tehtävän tärkeys tässä ajassa.
Meillä on korkeatasoista teologista osaamisesta, mutta kuka vastaa sen kääntämisestä kirkkokansan kielelle? Eikö se olisi juuri seurakunnan toimintaa ohjaavien työntekijöiden asia? Ellei sellaista tapahdu, seurakuntalaisia on helppo edelleen pitää oppimattomina, maallikoina, eivätkä he pääse tasaverteisiksi ja osallisiksi seurakunan elämästä ja työstä. Mutta pääsevätkö silloin työntekijätkään osallisiksi todellisesta seurakuntavastuusta?
Sama haave on täälläkin, mutta seurakuntalaisilla on jo kädet täynnä tekemistä. Just eilenkin oltiin vapaaehtoisille järkätyllä retkellä. Viitisenkymmentä meitä oli siellä.
Papit, diakonit ja lähetyssihteerit on jatkuvasti meille hommia järkänneet. Ei me osata ajatella semmosta, että pitäisi vielä kaiken puuhastelun jälkeen lähteä vielä liikkeelle. Mehän ollaan liikkeellä koko ajan. Me ei osata ajatella sitä, että juoksemme noiden työntekijöiden kanssa samassa oravanpyörässä. Vauhti on kova, mutta jotain taitaa puuttua ja sitä emme ehdi havaitsemaan.
Meni tämä päivä vähän pitkäksi kylvötöissä, kun pelättiin aamun sadetta. Nyt toivon että sataa, niin saisi huilipäivän. Tuohon Hannun epärealistiseen haaveeseen… samaa minäkin haaveilen. Ei todella mitään uutta järjestöä tai yhteisöäkään. Mitä sitten tarvitaan jotta mahdoton muuttuu mahdolliseksi: seurakuntalaiset alkavat toimia niin kuin seurakuntalaisen kuuluu? Toisin sanoen,miten Jumala on tarkoittanut meidän toimivan? Mielestäni siihen tarvitaan juuri se rintama, voisi sen nimetä verkostoksikin. Jotenkin tiedonkulku on järjestettävä niin, että eri puolilla ja kaukanakin olevat saavat ja antavat tuen, opetuksen, ohjauksen ja rohkaisun ja kutsumisen ja mitä vielä…. toinen toisilleen. Ja kaikki sen seurakunnan suuren tehtävä eteen. Yhteyksiä, yhteyttä , rukousta, Pyhää Henkeä!