Nyt kun kirkon strategityöskentelyssä on kaikki Ovet auki, käytän tilaisuutta hyväksi. Ovet ovat auki myös uusille ajatuksille, ja ehdotan seuraavan strategiakauden valmistelulle työnimeksi Seurakuntien kirkko. Se tarkoittaisi muun muassa sitä, että varsinaisen/-sten strategian/ioiden laatiminen vyörytettäsiin tehtäväksi seurakunnissa. Kirkon keskushallinnon ja hiippakuntien tehtäväksi jäisi toimintaympäristön yms. muutosten analyysien tuottaminen sekä muulla tavalla seurakunnissa tapahtuvan suunnittelun tukeminen.
Muutama näkökohta perusteluksi. Seurakuntaa pidetään yleisesti kirkon perusyksikkönä, vaikka sen yhteyttä kansalliseen kirkkoon voidaan myös korostaa. Kirkon strategioista Läsnäolon kirkko toteaa, että ”kirkon toiminnan ja hallinnon painopiste on seurakunnissa” ja Meidän kirkon mukaan ”paikallisseurakunta ja sen jumalanpalvelus on kirkon toiminnan keskeinen ja kantava sisällöllinen ydin”. Kohtaamisen kirkossa ”maailmanlaajuinen kirkko elää jäsenissä ja paikallisseurakunnissa.” Terhi Kaira kuvaa kirkon strategiatyöskentelyä koskevassa väitöskirjassaan seurakuntaa ”kirkon rakenteen sydämeksi”. Miksi ei kuultaisi kirkon sydämen ääntä?
Kirkkohallituksella ja koko kirkon keskushallinnolla on lähitulevaisuudessa käden täynnä muuta tärkeää työtä. Aivan mutu-tuntumalla isot lakisääteiset tehtävät pitävät kiireisinä, eikä siihen lähivuosinakaan mahdu aikaa uuden strategian miettimiseen. Kirkkolain uudistamisen saaminen maaliin, avioliittoon vihkimisen asiassa olisi välttämättä saatava ratkaisu aikaan, vastuu kirkon keskusrahastosta eläkerahastoineen ja kirkon virka- ja työehtosopimusjärjestelmästä, vain muutaman mainitakseni juoksevien asioiden listalta. Ovet auki -asiakirja haastoi strategisten tarkistusten tekemiseen, tässä yksi ehdotus sitä varten.
Kolmanneksi sanon mielipteeni vaihtoehdosta. Ellei löydy jotakin kokonaan uutta mielikuvaa, olemassa oleva ja pitkään hyvin palvellut kansankirkko-ajattelu pysyy ja säilyy, vaikka heikkenevänäkin, aina luonnolliseen kuolemaansa asti. Eikä tiedä miten paljon muuta se vetäisi mukanaan. Yksi kirkkohallituksen perinteisistä tehtävistä on kirkon yhteiskuntasuhteiden hoitaminen. Olen huomannut, että tästä tehtävästä on tullut viime vuosien aikana yhä merkittävämpi, johtuen ei vähiten taloudellisista tekijöistä. Vaikka kehitystä ei kukaan sillä tavalla kuvaa, on kansankirkostamme tulossa vähitellen yhteiskuntakirkko, kaikella kunnioituksella. Niin monissa asioissa yhteiskuntasuhteet ovat nousseet esiin. Puhutaan sitten surakunnan työntekijöiden ydinosaamisalueista kuin esim. vapaaehtoistoiminnan malleista. Miksi ei uskallettaisi katsoa mitä sieltä alhaalta kasvaa?
Miltä kuulostaa ja mitä lisäisit?
Lukevatko suuret ajattelijat sosiologiaa ? Edes kirkkososiologiaa? Ei tarvitse olla mikään sosialisti todetakseen että yhteisöjen organisaatio, siis sen rakenne, ohjaa ja vaikuttaa siihen miten sen jäsenet kokevat yhteisönsä ja miten jäsenet aktivoituvat.
Kirkon nykyisen organisation trendi on kohti suurseurakuntia. Tätä perustellaan taloudellisilla syillä. Siis talousjohto on kidnapannut kirkon? Vuosikymmeniä jumalanpalveluksiin , kirkon ydintoimintaan , osallistujien määrä on laskenut. Se on huolestuttavampaa kun jäsenmäärän lasku. Se, että sekulaarit jäsenet eroavat on vain looginen kannanotto heille. Mutta jos kirkossakäynti vähenee, niin siinä on kriisi, koska se merkitsee että omat kääntävät selkänsä seurakuntaelämälle.
Missä on väitöskirja seurakuntakoon ja sen jäsenten osallistumisesta? Mikä on se tekijä joka karkottaa omat lojalistit pois? Onko kyse vaan toiminnan sisällöstä vai onko muitakin tekijöitä? On tietenkin ja silmäänpistävin tekijä on seurakuntien koko.
Suomessa kaupunkiseurakunnat ovat modernina aikana olleet suuria ja nyt niistä tehdään vielä suurempia. Miten alueellisesti suurten maalaisseurakuntien koko vaikuttaa toimintaan on myöskin tärkeä kysymys.
Mutta kaupunki ympäristössä kymmenien tuhansien ihmisten yhteisö on tuskin osallistumiseen houkutteleva. Ihmiset kokoontuvat sinne missä he voivat viihtyä. He kaipaavat lähiyhteyttä työntekijöihin . He haluavat saada mahdollisuuden tutustua toinen toisiinsa. Jotain menee vinoon jos luullaan että objektiivinen jumalanpalvelusrituaali riittää pitääkseen seurakuntaa elossa. Niin ei koskaan ollut eikä tulevaisuudessa tule olemaan. On oltava mahdollisuus suoraan yhteyteen toinen toisensa kanssa.
Suurseurakunnat veiraannuttavat pelkästään vieraannuttavan rakenteensa ansiosta. Tämä toteamus on platityydi, itsestäänselvyys . Mutta miksi itsestäänselvyyttä ei oteta todesta? Kaikki asiaa ajattelevat tietävät että vastaus on yksinkertaisesti Talous. Siis mammona. ” Missä aarteesi on siellä sydänmesi on” todetaan jo evankeliumeissakin. Vapaissa yhteisöissä ihmiset antavat omistaan ,sekä rahnsa että työpanoksensa , eivätkä vain odotaa saavansa jotain jäsenmaksujen perusteella.
Tiedetään aivan hyvin, että optimaalinen seurakuntakoko olisi 300- 1000 henkeä. Siis sellainen koko jossa jäsenet voivat tunnistaa toinen toisensa ainakin kasvotuntemuksen avulla. yksi tai korkeintaan kaksi pappia , diakoni ja kanttori. Muut toimet maalikoille. Jopa kanttorin ja diakonia toiminta voi olla maalikoiden käsissä samoin lapsi- ja nuorisotoiminta.
Kaikki kirkolliseen toimintaan perehtyneet tietävät myöskin ,että tuollainen seurakuntamalli vetää ihmisiä puoleensa kaikkialla maailmassa . Mutta Suomessa kirkollisveron kustantama toiminta on niin pyhää että uudelleen ajattelu on mahdotonta.
Kirkon uudelleenorganisointi olisi todellinen vallankumous joten on tyydyttävä reformeihin. Mutta miksi reformien on mentävä organisaatiota heikentävään suuntaan eikä päinvastoin?
Tämä on paha. Pitäisi uskaltaa kääntyä Rahan valtaa vastaan. Ehkä sitten joskus kun ei ole enää rahaa joka sanelee suunnan. Kirkon jälkeen sen alusta aloittaminen. Onko tämä realistista toivottomuutta?
Kaksi ajatusta.
Samanaikaisesti kuin painopisteen pitäisi olla pienissä seurakuntayksiköissä, useat eri tekijät lisäävät painetta suurseurakuntiin. Kaksi tärkeintä ovat älyttömän raskas hallinto (joka on kaikille sama seurakunnan koosta riippumatta) ja kaikki siihen liittyvät erilaiset lainsäädäntövelvoitteet. Viime kirkollisvaalien jälkitunnelmissa puhuttiin siitä, että niidenkin läpivieminen vaatii yhä enemmän työntekijöiden aktiivisuutta. Toisaalta suuremmissa seurakunnissa työntekijät voivat myös erikoistua ja ns. ohjelmatarjonta on monipuolisempaa.
Termi yhteiskuntakirkko on loistava. Mehän takerrumme kirkkona kouristuksenomaisesti yhteiskunnallisen valtamme rippeisiin, koska ajatus ”uskovaisten kirkosta” joka ns. aikuisen oikeesti kokoontuisi messuun ja sanan ympärille (LHPK:n ja herätysliikkeiden tavoin) hirvittää. Vaikka tunnustuskirjojenkin mukaan kirkkoon on sekoittuneina jumalattomia. Kakkihan tietävät, kuinka ohutta uskoon sitoutuminen Suomessa on ja muutos uskovien yhteisöksi olisi kauhea. Vaikka yhteiskunnassa pitää toki toimia, näkyä ja kuulua.
Muutoin olen sitä mieltä, että olisi katastrofi, jos itse olisin pienen seurakunnan ainoa pappi. Sitä kun ei kestä seurakunta eikä pastori.
Seurakunnan osallistuminen jumalanpalveluksiin ei näytä kirkolle olevan mikään ongelma.
Se osallistuuko niihin viisi vai viisikymmentä, ei muuta mitään. Nyt ei yhtään ja jumalanpalvelukset pidetään aivan , kuin kuulijat olisi paikalla. Nyt striimataan, mutta niistä puuttuu se olennainen. Ei synny yhteisöllisyyden ja osallistumisen kokemusta. Kirkko näyttäytyy sellaisena, joka haluaa pysyä etäisenä ja keskittää kaiken toimintansa rakennuksen seinien sisäpuolelle. Samaan aikaan monet muut harrastustoiminnat pyörivät ulkoa täysillä. Kummallista että kirkko lopettaa kaiken toiminnan, kun kirkossa ei voi kokoontua. Mahdollisuuksia olisi paljon, mutta niitä ei käytetä.
Seurakuntakäsite on kirkossamme hämärtynyt. Seurakunta nähdään hallinnollisena yksikkönä, ei niinkään yhteisönä. Tällöin on voitu luoda semmoisia ”seurakuntia”, joissa on kymmeniätuhansia jäseniä hyvinkin laajalla alueella, esim. Jyväskylä tai Järvi-Kuopio. Seurakunnan tulisi muodostua niistä ihmisistä, joilla on yhteinen kotikirkko. Taloutta ja hallintoa on viisasta hoitaa paljonkin suuremmissa, jopa maakunnallisissa organisaatioissa, mutta jumalanpalveluselämä toimituksineen, pienryhmätoiminta ja henkilökohtaiset kohtaamiset on luontevinta toteutta semmoisen yhteisön puitteissa, johon ihmiset todella tuntevat kuuluvansa.
Meidän seurakuntalaisten tulisi nyt herätä, eikä odottaa kirkon aloitteita. Ehkäpä korona on annettu meille juuri sitä varten.
Olisikohan eräs syy jumalanpalveluksiin osallistumisen laskussa yksinkertaisesti se, että ihmisillä on omasta mielestään parempaakin tekemistä.
Kääntäen voisi ajatella, että ennen radion, puhelimen, auton, saati television aikakautta maaseudun ja taajamien ihmisten elämä oli varsin yksitoikkoista. Naapuriakaan ei nähnyt kuin kerran viikossa kirkossa, ellei mennyt kyläilemään.
Eli kirkossa käytiin sekä Sanan kuulossa, että etenkin juoruilemassa, kauniisti sanottuna tyydyttämässä ihmisten luonnollisia sosiaalisia tarpeita.
Nyt ihmisten mielet ovat äärimmäisen rasittuneita ihmiskontakteista, niin sähköisten kuin naamatustenkin kun autoilla huristellaan töiden jälkeen ostoskeskuksiin, konsertteihin, harrastuksiin, ravintoloihin ja kun kotiin tultua istutaan television, älylaitteiden, puhelinten ja somen äärellä pyörryksiin.
Kuka ihmeessä jaksaa mennä pyhänä kirkkoon kun televisiosta tulee 24 tuntia urheilua ja muuta viihdettä.
Viikonloppuisin on jopa tarve karttaa ihmiskontakteja kun maanantaiaamusta lähtien alkaa sen helevetinmoinen sähinä ja suhina kotona, työmatkalla, töissä, kaupoissa, taas kotimatkalla ja kotona ruokaa syödään kännykkä kädessä ja telkkari auki.
Vessaankin mennään kännykän kanssa eikä liene ihan harvinaista, että muutkin ovat vahingossa pyyhkineet kännykällä pyllynsä ja huomanneet sen vasta sitten kun on vastattu puhelimeen.
Tällä kaikella tahdon sanoa, että on tainnut käydä niin ja on käynytkin, että meidän kaikkien viekas vastustajamme Perkele on vanginnut meidät aistiärsykevankilaan, jotta emme vaan ajattelisi pyhiä asioita.
Kirkon rooli on totaalisesti muuttunut, emmekä vielä ole oivaltaneet sitä, mikä kirkon tehtävä on nykyajassa.
Yksi näkökulma on varmasti totta – hiljaisuuden, rauhoittumisen, levollisuuden ja levon paikkoja tarvitaan.
Pekka Veli, Yrjö ja Tarmo. Oikein hyviä kommentteja.
Näkemys, että kirkolle olisi ihan sama, onko seurakuntalaisia ”paikalla” jumalanpalveluksessa 0, 5 vai 500 ei ihan pidä paikkansa. Kyllä virtuaalijumalanpalveluksissa ja -seuroissa on väkeä kuulolla. Se, mikä pysäyttää, on jos jumalanpalvelukseen ei tule ketään. Tai osallistujamäärät vaihtelevat kovasti saarnaajan mukaan.
Kirkon aloitteet ei ole viime aikoina menestyneet hallinnon keventämisessä. Kirkolliskokouksen tulevaisuuskomitea 2016 oli pääasiassa sitä varten, ja se jäi suutariksi. Hiippakuntavaltuustot se oli vähällä saada pois mutta ei niitäkään. Tampereen suunnasta taisi viime vuonna vielä olla yritys saada seurakuntayhtymät pois ja muokata hiippakunnista ”isommat hartiat” seurakuntien talous- ym. hallinnolle, mutta eihän se saanut kirkolliskokouksessa minkäänlaista kannatusta. EN ota kantaa itse asiaan, totean vain. Joten se seurakuntien ja seurakuntalaisten herääminen… tosiasiassa niillä vain ei taida vain olla keinoja irrottautua hallintovaljaista.
Jäljelle jää… funtsaaminen ja visio-unelmointi.
Minulta on kyllä kysytty, miten kotiseurakunta voisi erota liian liberaaliksi käyvästä kirkosta…
Max Weberin mukaan taisi olla niin, että byrokratian kasvu on jokseenkin luonnonlaki.
Ollaan pian asiassa Jeesuksen Uhrin uudelleen uhraamisesta viikottaisena asiana luettuna päivän julkaisuista kellonaika mukaan lukien. Näin seurakuntalaisia ei vaivata.
Toimitusihmiset voidaan myös mainita, sekä ajankohta osallistua Uhrin Yhteiseen rukoukseen kuin Esirukoukseen muistakin asioista. Esirukouspyyntöjä voidaan kehottaa jättämään ja niihin ilmoitetaan palattavan hyvänä hetkenä, tietysti osoitteella internet, http/se ja se
Ehtoollinen haluaville on valmiiksi pienissä pulloissa pussissa valmiiksi siunattuna sisältäen myös leivän eli potkiksen. No tämä oli ehdotukseni leivälle kun sitä kysyttiin. Hakea voi aikana kun ilmoitetaan paikan kanssa.
Miten sitten nämä säästöt; yllättävästi pappien ja kanttorien tehtävät ovat ensimmäisenä liipasimella.
Tietotekniikka antaa jo nyt papeille valmiin sapluunan katsottavaksi. Kun siihen lisää luettujen tekstien selväsanaisen kerronnan ei saarnassa tarvitse edellisiä toistaa niin paljoa, ja aikaa edellisten hienoisen toiston lisäksi jää pitempi muistelus viikon tai kahden aikana sattuneesta muisteluksesta ehta elämästä. Sunnuntait aiheuttavat toki harkintaa vuosikierrossa.
Kanttorien osat lisävihkoineen on halutessa pientä korvausta vastaan löydettäessä papeille aukevasta suunnitteluprofiilistä, ja näin hymnit kuin laulettavat säkeistöt löytyvät vaivatta viikon tarpeisiin. Ei liene mahdotonta sisällyttää yksinlaulua kuoron ohella ko. Sunnuntain striimattuun versioon.
Näin nykyisiä valtaisia tiloja ei ollenkaan tarvittaisi. Mutta olisiko silloin kysymys muusta kuin seurakunnasta olla Jumalan sanan äärellä niin yhdessä kuin yksin, ja jakamassa vertaisuutta kanssaihmiseen mitä mikään ei voi korvata.
Viittaan vielä edelliseen kommenttiini. Olemme siirtyneet sosiologisesti aivan uudenlaisen ihmiskokeen aikaan.
Monien mielestä on syntymässä ei enempää eikä vähempää kuin uusi ihminen, josta voidaan geeniteknologian avulla muokata älykäs, kehollisesti voimakas, uusi uljas ihminen. Elinikä pitenee helposti 120 vuoteen, ihmiseen voidaan laittaa keinotekoisia sisäelimiä sydämestä keuhkoihin tai kantasoluista voidaan kasvattaa uusia elimiä. Tämä alkaa olla jo monessa mielessä todellisuutta. Aivotutkimus etenee hurjaa vauhtia, nyt pohditaan jo vakavasti mahdollisuutta siirtää ihmisen muisti tietokoneelle. Itseoppivat älykkäät tietokoneet ovat jo totta. Esineiden internet piirittää meitä yhä enemmän. Meistä kerätään tietoa joka ikinen kerta kun hyväksymme evästeet. Meihin vaikutetaan äärimmäisen taitavasti käyttäen aivopesun hienovaraisia ja huomaamattomia keinoja.
Uusi aika haastaa myös vanhan etiikan.
Jos kehitys jatkuu näin 50 vuotta lapsemme elävät sellaisissa keinotodellisuuksissa, jotka saattavat hirvittää meitä.
Mikä tulee olemaan kristillisen uskon ja kirkon rooli uuden ihmisyyden yhteiskunnassa?
Kirkon strategian tulisi ulottua mielestäni suurissa linjoissa vähintään 2040 luvulle.
On käynnissä taistelu ihmisen ajasta. Älyteknologia, sosiaalinen media, globaali finanssikapitalismi ja agressiivinen viihdeteollisuus on tekemässä ihmisistä yhä enemmän ohjailtavissa olevia laumasieluja. Olemme jo nyt auttamattomasti menettäneet yksityisyytemme.
Tässä joitakin tekijöitä, jonka keskellä jäykästi reagoiva ja menneeseen maailmaan rakentunut kirkkolaitos koettaa taistella olemassaolostaan.
Tämä ei ole utopia, ei dystopia vaan kovaa vauhtia toteutumassa olevaa todellisuutta.
Nyt alamme kirkkona olla TODELLA SUURTEN KYSYMYSTEN ÄÄRELLÄ.
Viiden osallistujan jumalanpalveluksissa olen ollut mukana ja ihmetellyt sitä kuinka monta työntekijää näitä oli järjestämässä. Niin vähäistä osallistujamäärää, en täällä ole nähnyt. Meillä ennen koronaa mukana oli joka pyhä toistasataa henkilöä.
Heräämisellä tarkoitan sitä, että meidän tulee alkaa hoitaa yhteisöllisyyttä seurakunnassa, vaikka kirkon toiminta onkin seis. Löydämme siihen kyllä korona-aikaan sopivia toimintamuotoja. Yhteyksiä kaivataan, ja me voimme luoda niihin mahdollisuuksia.
Hannu Paavola. Strategioita voidaan aina laatia vain viranhaltija- ja työntekijälähtöisesti, koska seurakuntalaisille ei voida asettaa varsinaisia velvoitteita. Itse ajattelen, että monista tavallisista papeista on kyllä vaikea muokata vaikkapa maallikkotiimin vetäjiä. Vaikka heitä tarvittaisiinkin.
Hallinnon osalta en voi ottaa kantaa isoihin seurakuntiin. Mutta jos esimerkiksi vajaan 5000 hengen seurakunnassa on kymmeniä henkilökohtaisilla suhteilla poimittuja jumalanpalvelusavustajia, viisi johtokuntaa ja saman verran niiden rinnalla toimivia työyhmiä ja kaikki vaativat 1-2 työntekijää vetäjiksi, sekä pöytäkirjat niin mielestäni on kysymys aika raskaasta hallinnosta. Siis valtuuston ja neuvoston sekä vaalilautakunnan lisäksi. Hengellisen työn ohessa.