Olin mukana keskustelussa, jonka eräs kohta jäi erityisesti soimaan mielessäni. Työtoverini pohtivat, miksi jonkun lausuma mielipide voi vaikuttaa niin kovasti siihen kuvaan, joka meillä on hänestä. Siis tilanne, jossa kuva ystävästä saa säröjä, jos tämä ilmaisee itselleni vastakkaisen poliittisen tai muun mielipiteen. Tämä on inhimillistä. Silti – hyvän ystävän ollessa kyseessä – emme anna hänen yksittäisen mielipiteensä – tai joskus ns. ankan (englanniksi ”duck”) – pilata koko yhteistä historiaamme.
Entä silloin, kun kyse onkin yhteisöstä? Suurimpaan osaan yhteisöjä kuulumme vapaaehtoisesti. Jatkuva keskustelu vaikkapa kirkon osalta on se, missä määrin joku haluaa sitoutua siihen, vaikka se edustaisikin itselle vieraita käytänteitä. Monen vakiovastaus on, että kannattaa kuulua, jotta voisi vaikuttaa. Ehkä jossain kuitenkin menee se raja, jonka jälkeen yhteisön edustamat arvot ja tavat tuntuvat niin vierailta, että on helpompi itse irtautua yhteisöstä, kuin yrittää muuttaa sitä sisältä päin.
Silloin, kun kyse on kahden yhteisön välisestä suhteesta, tilanne on samankaltainen. Kumppanuus on tärkeää myös yhteisöille. Nykyaikaan kuuluu se, että menestyvät yhteisöt ovat verkostoituneita. Tätä kautta tunnustetaan se, että yhteisö yksin ei ole kaikkivoipa ja että yhdessä saamme aikaan enemmän.
Meillä suomalaisilla on paljon sellaisia elämään, arvoihin ja tapoihin liittyviä piirteitä, jotka edustavat maailmanlaajasti pientä vähemmistöä. Kansainvälisten kumppaneitten kanssa toimiessamme on hyvä muistaa tämä. Silloin, kun arvotamme kumppaneitamme vain oman mittapuumme mukaan, saatamme heittää epämiellyttävän ankan takia koko pesuveden menemään – vaikka se olisi tulevaisuuden kannalta elintärkeää. Hyväksymmekö yhteisönä sen, että kansainväliset kumppanimme saattavat ajatella vaikkapa sukupuolesta (engl. ”sex”) perinteisten ja tieteellisesti vanhentuneiden käsitysten mukaan? Kenties ystävyyden ja kumppanuuden ei tarvitsisi olla riippuvainen yhdestä tai kahdesta mielipiteestä. Kenties se, mitä yhdessä olemme kokeneet ja mihin yhdessä pyrimme, on tärkeämpää kuin se, että olemme kaikesta tasan samaa mieltä. Voihan käydä niinkin, että meidän lausumamme ankat alkaisivatkin kuulostaa kumppanin mielestä tärkeiltä, jos sitoudumme häneen kokonaisvaltaisesti.
Entäpä se rock’n roll? Se nyt vaan kuvaa mielestäni hyvin sitä, miten jokin ennakkoluuloton, rajoja rikkova, mutta perinteestä ammentava voi olla uudistamassa kokonaista kulttuuria ja muovaamassa kokonaisia sukupolvia. Rohkeutta siis.
Vielä lisään hiukan.
Siitä onko lestadiolaisuudessa ylipäänsä ollut naisia ”puhujina”/”maallikkosaarnaajina”, on olemassa kahdenlaista näkemystä. Argumentit ehkä hiukan vahvemmin puoltavat kielteistä käsitystä.
Minne asti kirkon historiassa sitten mennään?
Kristinusko ja yhteiskunta ovat olleet vuorovaikutuksessa keskenään alusta saakka ja vaikuttaneet näin toisiinsa. Ennen kristinuskon tulemista valtiouskonnoksi 300-luvulla oli kristityillä naisilla mahdollisuus toimia seurakunnissa vastaavissa rooleissa kuin miehet. Naisetkin saivat opettaa, saarnata ja kastaa. Roomalainen valtakulttuuri vaikutti sukupuolten roolijakoon; julkiset tehtävät kuuluivat miehille ja kotiin liittyvät tehtävät naisille. Kristityt mukautuivat valtakulttuurin roolijakoon, koska he pelkäsivät kristinuskon leviämisen muutoin vaikeutuvan.
Tämän kulttuurisen punoksen huomioiminen tekee naispappeuskysymyksen mielenkiintoiseksi, sillä naispappeuden vastustajat vetoavat usein kirkon traditioon. Toisaalta vastustajat vetoavat myös Raamattuun, eivätkä hyväksy ajatusta sen kontekstuaalisuudesta.
Milla Clementsdotter oli ns. lukijoita. Hän ei ollut lestadiolainen.
En kutsuisi häntä edes uskon välittäjäksi, vaan kokemukseltaan rikkaaksi sisareksi.
Alkuheräyksen aikana oli naisia ns. koulumiesten rinnalla avustajana. Sitten myöhemmin liikkeen toiminnan vakiintuessa
eräillä koulutetuilla naisilla oli jonkunlainen kollegallinen rooli Raattamaan ja eräiden muiden johtavien saarnaajien kanssa. Heitä oli Matilda Fogman, kätilö ja Angelica Laestadius, alakoulun opettaja Haaparannalla. Viimeksi mainittu paikkakunta ei ollut ns. lestadiolaisseutuja, vaan sinne tuli saarnaajia muualta, useimmin Erik Anders Andersson Juhonpieti. Sitten oli Jatkon Eeva, keittäjä ”ja oikein puhelias nainen Tärännöstä”.
Ajatus näyttää olleen se, että nainen oli eräänlainen väliaikaisratkaisu kun sopivaa miestä ei ollut. Sorry, näin muistan lukeneeni….
Helena Paalanne,
1. Miten niin kiellän kokonaan vallankäytöllisen elementin olemassaolon? Mielestäni ylempänä myönnän, että papin tai seurapuhujan asemaa on helppo väärinkäyttää muuntamalla se valta-asemaksi. Oikeana vastalääkkeenä tähän en näe kuitenkaan naispappeuden hyväksymistä vaan naisten osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksien parantamisen muilla tavoin.
2. Varmasti on turhauttavaa käydä keskustelua, jossa toinen osapuoli kieltää kokonaan vallankäytön mahdollisuuden. Toisaalta aivan yhtä turhauttava on dialogi, jossa toinen osapuoli ei suostu näkemään mitään muita elementtejä kuin potentiaalisen vallankäytön tai pitää niitä ainoina merkittävinä. Sellaistakin on minusta perusteltua pitää hyvin ahtaana ja kapeakatseisena maailmankuvana (joskin se on nykyään valitettavan yleinen kulttuurimarxistisen ajattelun vaikutuksesta).
3. Minusta siitä, mikä on hyvää raamatuntulkintaa, voidaan käydä järkevää keskustelua, jossa argumentit ratkaisevat. Minun puolestani naiset ovat lämpimästi tervetulleita osallistumaan siihen. Olen rehellisesti sitä mieltä, että Paavalin kannanotot (1.Kor.14:33-38; 1.Tim.2:11-12), evankeliumien ja Apostolien tekojen apostolien kutsumista koskevat kohdat ynnä kristillisten kirkkojen 2000-vuotinen virkateologinen traditio muodostavat yhdessä paljon vahvemman argumentin kuin naispappeutta puoltavat tulkinnat.
4. Vaaditaan kyllä melkoisia ja kritiikille hyvin alttiita tulkinnallisia hyppyjä ennen kuin Lapin Mariaa voi kutsua maallikkosaarnaajaksi. Perustellumpaa on sanoa, että hän harjoitti aktiivisesti uskovien yleistä pappeutta. Tätä yleistä ”Pyhän Hengen pappeutta” vanhoillislestadiolaisuus korostaa nykyisinkin. Sen pohjalta uskovaiset naiset voivat olla täysivaltaisia ja aktiivisia Pyhän Hengen pappeja sekä evankelistoja yhä tänäkin päivänä.
Vesa Häkkinen kirjoittaa, että ”kenties ystävyyden ja kumppanuuden ei tarvitsisi olla yhdestä tai kahdesta mielipiteestä kiinni”.
Mihin ”yhteen tai kahteen mielipiteeseen” tässä viitataan?Tekstistä saa sellaisen kuvan, että toinen koskee naisten asemaa ja kohtelua. Koskeeko toinen mahdollisesti seksuaali-ja sukupuolivähemmistöjen ihmisarvoista kohtelua?
Pyrin kirjoittamaan yleisellä tasolla. Jäin kuitenkin vähän tuon valitsemani otsikon vangiksi. Mietin kuulemani keskustelun pohjalta aidosti, voiko kahden ihmisen välisen ystävyyden lainalaisuuksia soveltaa yhteisöjen väliseen kumppanuuteen. Ja jos voi, niin mitä se tarkoittaa? Tai mitä jos sovellan sitä itseni ja yhteisöni väliseen suhteeseen? Missä määrin olen valmis hyväksymään, että ystäväni/yhteisöni/yhteisökumppanini edustaa itselleni vastakkaisia näkemyksiä? Valmista vastausta minulla ei ole. Sen tiedän, että ystävältä sietää enemmän, kuin vieraalta. Mutta – kuten kirjoitin – jossain se raja meillä ihmisillä kuitenkin menee.
Voisiko kysyä myös sellaisia kysymyksiä, että ”missä määrin esimerkiksi seksuaali-ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten on hyväksyttyvä heihin kohdistuvaa kielteistä asennoitumista tai heidän ulossulkemistaan pois yhteisestä joukosta”?.
Tai: ”missä määrin meidän on hyväksyttävä sitä, että omassa yhteisössämme tai yhteistyöyhteisöissämme joitain määrättyjä vähemmistöjä kohdellaan meidän mielestämme huonosti?
Esimerkiksi tyttöjen ympärileikkaukset, tyttöjen naittaminen vaikkapa 12-vuotiaina jne. on meidän mielestämme väärin. Kaikkien maailman kristittyjen mielestä nämä asiat eivät kuitenkaan ole väärin. Mikä oikeus meillä on yrittää saada muita yhteisöjä luopumaan vanhoista traditioistaan ja omaksumaan meidän länsimaiset mielipiteemme ja myös meidän käytäntömme? Missä määrin meidän olisi hyväksyttävä se, että yhteistyötahoillamme on näistä asioista erilaisia mielipiteitä, ja myös näihin erilaisiin mielipiteisiin perustuvia erilaisia käytäntöjä (esim. tyttöjen ympärileikkaamista, tyttöjen naittamista lapsina jne.).
Nimenomaan, minusta meidän on ystävyyden ja kumppanuuden nimissä oltava avoimia myös omien kysymystemme ja katsomustemme ilmaisemisessa. Hyvään ystävyyteen ei kuulu se, että toinen vaikenee omasta vakaumuksestaan.
Eri asia on se, voimmeko pakottaa ystäväämme. Esim Kirkon Ulkomaanapu on saavuttanut merkittäviä tuloksia rauhantyössä hyväksymällä neuvottelupöytään sellaisia ryhmiä, joita muut eivät ole hyväksyneet.
Tullaan siis lähelle kysymystä siitä, miten voi parhaiten vaikuttaa: eroamalla tai sanomalla hyvästit vai pysymällä lähellä ja kertomalla toisenlainen näkökulma. Valmiita vastauksia minulla ei ole. Jeesuksen mukaan tämän maailman herrat ”herroina hallitsevat”. Ajattelen, että kristityn tie on toinen.
Aika jännä miten hyviksiin ja pahiksiin luokitellaan vain sen peruteella millaisia mielipiteitä on. Tietomme toisistamme rajoituu vain omiin mielikuviimme näiden tekstien pohjalta. Silti olemme valmiit heti luokittelemaan kirjoittajat ystäviksi tai vihollisiksi.Ystävien kanssa alamme rakentaa kumppanuutta ja vihollisten kimppuun käymme siekailematta. Luulemme ihan oikeasti tuntevamme toisemme, kunhan luemme yhden mielipiteen ja teemme siitä omat johtopäätöksemme. Tuossa Sarin mieliaiheessakin on kaksi, toisilleen aivan vastkkaista näköalaa. Niiden yhteensovittaminen on melko mahdotonta. Harvat keskustelijat edes yrittävät nähdä molempien näkemyksiä. Toiset näkevät asiassa ihmihillisen puolen ja toiset taas vain opillisen näköalan. Mikäli ensim. kokee vastapuolen perustelut epäinhimillisiksi, niin hän lakkaa kuuntelemasta. Sama käy toisinpäin. Uskotaan keskusteltavan samasta näköalasta ja ihmeteellään miksi vastapuoli ei tajua mitään. Johtopäätökseksi molemmille syntyy: ”se ei halua tajuta, koska on pahis”.