Milloin huomaat jättäneesi nuoruuden ja siirtyneesi kypsään ikään?
Se on silloin kun alat himoita mökkiä, peräkärryä ja pihakuusta. Ostat kävelysauvat ja askelmittarin. Iltasi kuluvat asuntoesitteitä ja sisustuslehtiä selaillen. Kartoitat Kreikan lomakohteita ja kurkistat, mitä viiniä suositellaan simpukoiden kyytipojaksi.
Alat silmäillä huolestuneesti komeroitasi. Tarvitset lisää varastotilaa. Perheenjäsenesi ovat alkaneet tuntua tylsältä seuralta. Onneksi ovat ristikkolehdet. Tilaat liput kaupunginteatteriin, jossa uusi Martti Suosalon tähdittämä komedia on tulossa ensi-iltaan.
Hopeiset astiastot ovat alkaneet mystisesti viehättää silmääsi. Ja kuinka kummassa et ole aiemmin tajunnut, että olohuone kaipaa samettiverhoja?
Niinpä niin, tuttu tunne. Mutta varo: viiden kympin villitys on myös lähellä. Moottoripyörä surahtaa ohitsesi. Et ehdi edes nähdä, kun prätkä on jo tienmutkan takana. Haistat kuitenkin: se oli harrikka. Eikä tuoksu jätä sinua rauhaan. Miten se murahtikaan matalasti, rauhoittavasti! Ja kuinka apilat maantien varressa tuoksuivat kesää… kohta olet siellä, satulassa, uuden ajan lännenmiesten maailmassa. Ja siellä vain taivas on rajana.
Taivas, niin. Elämän rajallisuus hipaisee hetkittäin. Tuttava ja toinenkin sairastaa. Itsekin havahdut tunnustelemaan vointiasi yhä useammin. Tajuat, että matkaa on jäljellä vähemmän kuin sitä on takana. Saatat läheisen ihmisen kirkkomaalle. Mietit paikan varaamista. No, eihän nyt sentään vielä. Vai?
Ravistat levottomat ajatukset mielestäsi. Vielä on hetki aikaa elää. Kiitos jokaisesta päivästä! Ja hiukan itsekkäästi kuiskaat perään: menevät oikeaan kohteeseen.
Hieno kirjoitus!
Alan itse päivä päivältä paremmin ymmärtää niitä joitakin vuosia sitten tyhmänylpeästi halveksimiani miehiä, jotka menevät naimisiin tyttärensä ikäisen naisen kanssa. Samoin tietysti ”puuma”naisia.
”…näytän sinulle jotakin toisenkaltaista
kuin varjon, joka harppoo takanasi aamulla,
ja varjon joka kasvaa kohdatakseen sinut illalla;
minä näytän sinulle ahdistuksen kourallisessa tomua.”
– T.S. Eliot, Autio maa
Peräkärryn himoitsemisen tunnustan, pihakuusta ja samettiverhoja en. Kreikassa pitäisi joskus käydä…
Taitaa koskea miehenpuolia nuo kypsän iän määritelmät. Mökki: UH! Peräkärry: UH! Pihakuusi: UH-HUH! Punaiset samettiverhot: UH-HUH-HUH!
Vaikka Eliotia arvostankin suuresti ja tunnen varjot omakseni, kourallinen tomua ei herätä ahdistusta. Se kuuluu asiaan. Olen tosin jo vähän enemmän kypsässä iässä kuin mitä jokin 50-vuotias.
Vuokon kanssa olen suurinpiirtein samaa mieltä! Punaiset samettiverhot ällöttävät. Mökkeily on kuulunut koko elämäni ajan kesiin. 30-vuotiaana appivanhempieni mökillä kyllästyin varjostavaan pihakuuseen… Miten keksitkin ikääntymisriitin kuviot tähän tapaan.
Olen tosin itsekin tänä keväänä 2 keuhkokuumeen jäljiltä todennut, etteivät fyysiset voimani paludu enää samaan tahtiin kuin nuorempana. Kun on paljon muistettavaa, asioita on syytä karsia. Niinpä keräilyn sijaan kevennän oloani viemällä kierrätykseen kaikenlaista tarpeetonta. Puran virka-aikani ja avioliittoni edustuskodin suuria astiamääriä ja pöytähopevarastoja, jopa korukertymiäkin, viemällä ne myyntiin. En halua lastata turhaa taakkaa ainoalle lapselleni tavaroilla, joita hän totisesti ei halua. Hänellähän on oma modernimpi kotinsa. Minulla taas on lisäpikkurahalle käyttöä omasta tomumajastani huolehtiakseni miten kuten asiallisesti (tarvittavat lääkkeet ennen muuta).
Kun olin nuorempi, keski-iän kynnyksellä, kirjoitin johonkin kirjoistani ”kevyen kapsekin” -elämänfilosofiaa. Olen sen kannalla vieläkin. Kyllä ikääntymisriittiin voi yltää vanha perinneviisaus: ”Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.”
(En kuitenkaan väitä, etteikö kotini olisi vielä karsittavissa tyhjemmäksi! Hyvän harppauksen oikeaan keveämpään suuntaan tein kuitenkin pari vuotta sitten, kun jäin leskeksi ja muutin puolta pienempään asuntoon kuin ennen. Puolet aiemmasta sisustuksesta jouti mennä. Kuvaavaa on, etten enää kunnolla muista, mitä kaikkea lähti. Ikääntyvällä on siirtymäriittinään tämä luontainen muistin höltyminen).