Viimeisen vuoden aikana on ilmestynyt muutama merkittävä amerikkalainen elokuva, joissa on vahva kristillinen sanoma vaikka ne eivät varsinaisesti olekaan hengellisiä elokuvia.
Viime vuonna ilmestyi Mel Gibsonin Hacksaw Ridge toisesta maailmansodasta ja tällä viikolla 17.2.2017 on Suomeen tulossa ensi-iltaan Martin Scorsesen elokuva Silence. Suomeksi elokuvan nimi on ”vaitiolo”.
28 vuotta sitten katoliseen kirkkoon kuuluva Scorsesen teki kiistanalaisen elokuvan ”Jeesuksen viimeinen kiusaus”, jonka katolinen kirkko samoin kuin kristikansa laajasti tuomitsi jyrkästi.
Nyt Scorsese kysyy elokuvassaan suoraan mitä maksaa Jeesuksen seuraaminen. Tällä kertaa Paavi Francis on itse elokuvan nähtyään toivonut, että elokuva kantaisi paljon hedelmää.
Elokuva perustuu Shûsaku Endôn vuonna 1966 kirjoittamaan arvostettuun romaaniin uskosta, lähetystyöstä, kutsumuksesta ja kärsimyksestä.
Scorsesen ei säästele näyttää elokuvassa sitä, kun uskosta maksetaan kova hinta. Väkivalta tulee armotta katsojan iholle. Erilaiset kidutuskeinot järkyttävät hirveydellään. Ehkä tarvitsemme näin realistisen kuvauksen tilanteesta ettei elokuvan sanoma vesittyisi.
Elokuva kertoo 1600 luvun Jesuiitta lähetyssaarnaajista, jotka levittävät evankeliumia kristinuskolle vihamielisessä Japanissa. Kristityt kokevat ankaria vainoja japanilaisen shogunaten toimesta, jonka päämääränä on kristinuskon kitkeminen maasta täydellisesti.
Tarinan keskipisteessä on Jesuiitta pappi Ferreira, joka häviää Japanissa uskovien vainojen alla ja hänen kerrotaan kieltäneen uskonsa. Isä Rodrigues ja Isä Garrpe matkustavat Portugalista Japaniin palvelemaan ja auttamaan vainottuja kristittyjä ja samalla etsimään kadonnutta isä Ferreraa.
Rodriguesin ja Garppen usko joutuu valtavan testin alle, kun pääinkvisiittori Inoue pakottaa heidät kieltämään uskonsa tai vaihtoehtoisesti katsomaan paikallisten kristittyjen kidutusta ja tappamista.
Katsoja joutuu väkisinkin kidutusta katsoessaan miettimään miten pitkälle olisi valmis menemään kärsimyksessä oman uskonsa takia, tai jos oma vakaumuksen järkähtämättömän seuraamisen seurauksena läheisiä kidutettaisiin ja tapettaisiin.
Elokuva kysyykin; onko uskon kieltäminen ”sallittua”, jos se pyhittää päämäärät?
Elokuva ei anna näihin kysymyksiin helppoja vastauksia vaan pistää katsojan miettimään omia reaktioitaan vastaavissa tilanteissa, joihin vainottu seurakunta maailmalla edelleen törmää.
Scorsese on kuvaillut Silence-elokuvan tekemistä pyhiinvaellusmatkakseen; hän koki selvittäneensä katolilaisuuttaan hänen parhaiten tuntemansa kanavan kautta eli elokuvan.
Elokuvan pääosassa on tässäkin elokuvassa niin kuin Hacksaw Ridgessä Andrew Garfield. Hän esittää vaikuttavan roolin isä Rodriguesin roolissa.
Valmistuessaan roolinsa hän kävi läpi 30-päivän retriitin Jesuiitta pastorin alaisuudessa. Garfield kertoi retriitistä, että siellä “Kävelet, puhut, ja rukoilet Jeesuksen kanssa, kärsien hänen kanssaan, ja on tuskallista nähdä ystäväsi, jota rakastat, niin pahoinpideltynä.”
Silence elokuva ei ole elokuva lähetystyöstä vaan sen on itsessään missionaalinen.
Elokuva on omistettu Japanilaisille kristityille ja heidän pastoreille. Elokuvassa on käytetty tehokkaasti hyväksi hiljaisuutta mikä iskee tyrmäävästi aina välillä kohtauksissa ja toimii tehokeinona elokuvan sanoman alleviivaamisessa.
Elokuvan vahvat keskustelut menevät syvälle kirkon kulttuurienvälisen lähetystyön ja kontekstialisoinnin pohdintaan.
Esimerkiksi Isä Rodriguesin ja Pääinkvisiittori Inouen rehellinen keskustelu kristinuskon perussanomasta ja miksi se ei ole tervetullut Japaniin on mielenkiintoista kuunneltavaa.
Inou sanoo: ”te lähetyssaarnaajat ette näytä ymmärtävän Japania”, ja väittää ettei kristinuskon puu juurru koskaan Japanin mullassa. ”Se voi olla hedelmällinen Portugalissa ja Euroopassa, ja se on ok, mutta se ei toimi Japanissa.”
Rodrigues vastaa puolustukseksi universaalilla totuudella: “Jos oppi ei olisi totta Japanissa niinkuin se on Portugalissa, emme kutsuisi sitä totuudeksi.”
Miksi sitten Japani on niin vastaanottamaton evankeliumille? Rodrigues esittää, että viranomaiset myrkyttävät maaperän. Inoue taas sanoo, että Japanin ilmasto ei yksinkertaisesti ole sopiva kristinuskolle, se on vähän niin kuin joku yrittäisi kasvattaa appelsiinipuun Siperiaan.
Elokuva herättää isoja kysymyksiä pohdittavaksi: Voiko kristinusko selviytyä piilotetussa muodossa vaikka siitä olisi julkisesti sanouduttu irti, tai voidaanko evankeliumi ”näytellä” tietyillä Japanilaisella tavoilla niin, että se kuitenkin on edelleen sama kristillinen evankeliumi?
Suosittelen katsomaan Silence elokuvan, jos vaan kärsii katsoa brutaalit kidutuskohtaukset ja toisaalta on halukas haastamaan oman uskonsa ja kutsumuksen uudessa valossa.
Elokuva ei anna helppoja vastauksia, mutta pakottaa kohtaamaan uskon itsestäänselvyyksiä. Ja samalla se muistuttaa siitä, että pohjimmiltaan emme pysty arvioimaan toinen toisemme uskoa sillä tietyissä tilanteissa joudumme tekemään päätöksiä, joita on mahdoton toiselle selittää.
Elokuvan nimeen liittyy vahva ajatus; kun Jumala tuntuu olevan vaiti kärsimyksessä niin silloinkin hän on läsnä.
Kuten Isä Rodrigues toteaa: “Kristus on täällä, en vain kuule häntä.”
http://www.finnkino.fi/Event/301980/
Vuonna 1988 Martin Scorsese järjesti ”Kristuksen viimeinen kiusaus” elokuvastaan erikoisnäytöksen New Yorkin uskonnollisille johtajille. Eräs arkkkipiispa antoi tuolloin Shusako Endon historiallisen romaanin ”Silence”. Se tuntui puhuvan hänelle suoraan. Siitä lähtien hän suunnitteli sen sovittamista elokuvaksi. Vuosikymmenien ja kymmenen elokuvaa myöhemmin haaveista tuli totta.
Katolisessa perheessä kasvanut Scorsese suunnitteli aikoinaan ryhtyvänsä papiksi, mutta elokuva vei voiton. Silence:ssä voi nähdä ikääntyvän ohjaajan kaipuun uskonnollisiin teemoihin. Scocersese haluaa ikäänkuin tunnustaa katsojille, että vaikka hän on muiden silmissä luopunut uskostaan, se ei ole kadonnut hänestä mihinkään. (Lainaus Episodi 1/2017)
Kiitos Ismo lisäyksestä. Se auttaa ymmärtämään Scorsesenin mieltymystä Silencen kuvaamiseen.