Viimeisen vuoden aikana on ilmestynyt muutama merkittävä amerikkalainen elokuva, joissa on vahva kristillinen sanoma vaikka ne eivät varsinaisesti olekaan hengellisiä elokuvia.
Viime vuonna ilmestyi Mel Gibsonin Hacksaw Ridge toisesta maailmansodasta ja tällä viikolla 17.2.2017 on Suomeen tulossa ensi-iltaan Martin Scorsesen elokuva Silence. Suomeksi elokuvan nimi on ”vaitiolo”.
28 vuotta sitten katoliseen kirkkoon kuuluva Scorsesen teki kiistanalaisen elokuvan ”Jeesuksen viimeinen kiusaus”, jonka katolinen kirkko samoin kuin kristikansa laajasti tuomitsi jyrkästi.
Nyt Scorsese kysyy elokuvassaan suoraan mitä maksaa Jeesuksen seuraaminen. Tällä kertaa Paavi Francis on itse elokuvan nähtyään toivonut, että elokuva kantaisi paljon hedelmää.
Elokuva perustuu Shûsaku Endôn vuonna 1966 kirjoittamaan arvostettuun romaaniin uskosta, lähetystyöstä, kutsumuksesta ja kärsimyksestä.
Scorsesen ei säästele näyttää elokuvassa sitä, kun uskosta maksetaan kova hinta. Väkivalta tulee armotta katsojan iholle. Erilaiset kidutuskeinot järkyttävät hirveydellään. Ehkä tarvitsemme näin realistisen kuvauksen tilanteesta ettei elokuvan sanoma vesittyisi.
Elokuva kertoo 1600 luvun Jesuiitta lähetyssaarnaajista, jotka levittävät evankeliumia kristinuskolle vihamielisessä Japanissa. Kristityt kokevat ankaria vainoja japanilaisen shogunaten toimesta, jonka päämääränä on kristinuskon kitkeminen maasta täydellisesti.
Tarinan keskipisteessä on Jesuiitta pappi Ferreira, joka häviää Japanissa uskovien vainojen alla ja hänen kerrotaan kieltäneen uskonsa. Isä Rodrigues ja Isä Garrpe matkustavat Portugalista Japaniin palvelemaan ja auttamaan vainottuja kristittyjä ja samalla etsimään kadonnutta isä Ferreraa.
Rodriguesin ja Garppen usko joutuu valtavan testin alle, kun pääinkvisiittori Inoue pakottaa heidät kieltämään uskonsa tai vaihtoehtoisesti katsomaan paikallisten kristittyjen kidutusta ja tappamista.
Katsoja joutuu väkisinkin kidutusta katsoessaan miettimään miten pitkälle olisi valmis menemään kärsimyksessä oman uskonsa takia, tai jos oma vakaumuksen järkähtämättömän seuraamisen seurauksena läheisiä kidutettaisiin ja tapettaisiin.
Elokuva kysyykin; onko uskon kieltäminen ”sallittua”, jos se pyhittää päämäärät?
Elokuva ei anna näihin kysymyksiin helppoja vastauksia vaan pistää katsojan miettimään omia reaktioitaan vastaavissa tilanteissa, joihin vainottu seurakunta maailmalla edelleen törmää.
Scorsese on kuvaillut Silence-elokuvan tekemistä pyhiinvaellusmatkakseen; hän koki selvittäneensä katolilaisuuttaan hänen parhaiten tuntemansa kanavan kautta eli elokuvan.
Elokuvan pääosassa on tässäkin elokuvassa niin kuin Hacksaw Ridgessä Andrew Garfield. Hän esittää vaikuttavan roolin isä Rodriguesin roolissa.
Valmistuessaan roolinsa hän kävi läpi 30-päivän retriitin Jesuiitta pastorin alaisuudessa. Garfield kertoi retriitistä, että siellä “Kävelet, puhut, ja rukoilet Jeesuksen kanssa, kärsien hänen kanssaan, ja on tuskallista nähdä ystäväsi, jota rakastat, niin pahoinpideltynä.”
Silence elokuva ei ole elokuva lähetystyöstä vaan sen on itsessään missionaalinen.
Elokuva on omistettu Japanilaisille kristityille ja heidän pastoreille. Elokuvassa on käytetty tehokkaasti hyväksi hiljaisuutta mikä iskee tyrmäävästi aina välillä kohtauksissa ja toimii tehokeinona elokuvan sanoman alleviivaamisessa.
Elokuvan vahvat keskustelut menevät syvälle kirkon kulttuurienvälisen lähetystyön ja kontekstialisoinnin pohdintaan.
Esimerkiksi Isä Rodriguesin ja Pääinkvisiittori Inouen rehellinen keskustelu kristinuskon perussanomasta ja miksi se ei ole tervetullut Japaniin on mielenkiintoista kuunneltavaa.
Inou sanoo: ”te lähetyssaarnaajat ette näytä ymmärtävän Japania”, ja väittää ettei kristinuskon puu juurru koskaan Japanin mullassa. ”Se voi olla hedelmällinen Portugalissa ja Euroopassa, ja se on ok, mutta se ei toimi Japanissa.”
Rodrigues vastaa puolustukseksi universaalilla totuudella: “Jos oppi ei olisi totta Japanissa niinkuin se on Portugalissa, emme kutsuisi sitä totuudeksi.”
Miksi sitten Japani on niin vastaanottamaton evankeliumille? Rodrigues esittää, että viranomaiset myrkyttävät maaperän. Inoue taas sanoo, että Japanin ilmasto ei yksinkertaisesti ole sopiva kristinuskolle, se on vähän niin kuin joku yrittäisi kasvattaa appelsiinipuun Siperiaan.
Elokuva herättää isoja kysymyksiä pohdittavaksi: Voiko kristinusko selviytyä piilotetussa muodossa vaikka siitä olisi julkisesti sanouduttu irti, tai voidaanko evankeliumi ”näytellä” tietyillä Japanilaisella tavoilla niin, että se kuitenkin on edelleen sama kristillinen evankeliumi?
Suosittelen katsomaan Silence elokuvan, jos vaan kärsii katsoa brutaalit kidutuskohtaukset ja toisaalta on halukas haastamaan oman uskonsa ja kutsumuksen uudessa valossa.
Elokuva ei anna helppoja vastauksia, mutta pakottaa kohtaamaan uskon itsestäänselvyyksiä. Ja samalla se muistuttaa siitä, että pohjimmiltaan emme pysty arvioimaan toinen toisemme uskoa sillä tietyissä tilanteissa joudumme tekemään päätöksiä, joita on mahdoton toiselle selittää.
Elokuvan nimeen liittyy vahva ajatus; kun Jumala tuntuu olevan vaiti kärsimyksessä niin silloinkin hän on läsnä.
Kuten Isä Rodrigues toteaa: “Kristus on täällä, en vain kuule häntä.”
http://www.finnkino.fi/Event/301980/
Mielestäni yhteiskunnan ei tule puuttua ihmisten uskonnonharjoittamiseen. Käsittääkseni rikoslaki ei myöskään kriminalisoi hengellistä painostamista itsemurhaan, joten ymmärtääkseni toiminta on täysin laillista.
Se on toki jokaisen oma eettinen valinta, haluaako olla mukana tällaisessa toiminnassa.
Käsite ”hengellinen väkivalta” onkin vähän ongelmallinen, ja olisi parempi puhua esimerkiksi julmuudesta, painostamisesta tai muusta merkitykseltään vähän selvemmästä käsitteestä. ”Hengellinen väkivalta” on kielikuvana joskus paikallaan, mutta toisin kuin ruumiillisenen väkivallan, hengellisen julmuuden seuraukset eivät ole samalla tavalla ilmeisiä. Sen sijaan teot, julmuus, painostus, uhkailu, kiristäminen jne. ovat tapahtuneita, konkreettisia asioita. Tapahtuneita tosiasioita on vaikeampi kiistää kuin jotain abstraktia asiantilaa.
Tietysti aina on kiusaus dramatisoida asioita. Otsikko, jossa käytetään sanaa ”informaatiosota” todennäköisesti kerää lukijoita enemmän kuin sen tilalle usein sopiva ”ulkopoliittinen propaganda”. Tämä riippumatta siitä, että ”informaatiosota” on tietyissä yhteyksissä aivan oikea ja käypä termi.
Ainahan syyllinen voi sanoa, että ”tämä ei ole hengellistä väkivaltaa, vaan blah blah blah”. Sen sijaan esimerkiksi perhejäsenen ulos sulkemista on vaikeampi kaunistella. Teot ne aina voimakkaimmin puhuvat.
”Mielestäni yhteiskunnan ei tule puuttua ihmisten uskonnonharjoittamiseen.”
Uskonnot sisältävät henkistä stressiä aiheuttavaa pelottelua, rakkauden ehdollistamista ja vaatimuksia sellaisesta, joka ei ole ihmiselle luonnollista.
On siis mitä tärkeintä, että yhteiskunta puuttuu uskonnon harjoittamiseen, koska uskonnon harjoittaminen liki poikkeuksetta perustuu henkiseen väkivaltaan. Kristinuskonkin perusidea on ihmisen kelpaamattomuus, jonka nojalla häntä vaaditaan olemaan ja tekemään jotain, joka ei ole hänelle ominaista.
Irrottautuminen uskonnosta ei ole helppoa, siihen on tarjottava malleja ja tukea. Lue kokemuksia esimerkiksi noista.
http://www.hakomaja.net/
http://veljesseura.org/foorumi/
Mielestäni Suomessa ketään ei pakoteta harjoittamaan uskontoa. Jos joku ehdon tahdoin liittyy yhteisöön, jonka kokee asettavan itselleen luonnottomia vaatimuksia ja saa aikaan kelpaamattomuuden tunteen, soveltaisin siihen vanhaa sanontaa: tyhmyydestä sakotetaan.
En kannata sellaista holhousyhteiskuntaa, jossa viranomaiset vahtivat, etteivät ihmiset tee tyhmiä valintoja oman elämänsä suhteen. Minun mielestäni vastuu omasta elämästään kuuluu ennen kaikkea jokaiselle yksilölle itselleen.
Epäterveeksi kokemastaan uskonnollisuudesta irtautumiseen yhteiskunta voi kyllä tarjota tukea niiden resurssien puitteissa, mitä yhteiskunnalla on tähän käytettävissään.
”Mielestäni Suomessa ketään ei pakoteta harjoittamaan uskontoa.”
Ihmiskuvasi on irrationaalinen, jos kuvittelet, että ihminen pystyy tekemään valintoja. Jokainen meistä on koko ajan erilaisten vaikutteiden luomassa ansassa. Meillä ei ole tahtoa, jolla pystyisimme vapaasti kumoamaan meihin vaikuttavat ja vaikuttaneet voimat.
Mielenterveysongelmaistakaan ei auta, jos häntä käskee ryhdistäytymään. Se ei poista ongelmia. Yhtä lailla uskonnon piiriin ajautuneelle ja uskonnosta kärsivälle on turha sanoa, että lähde pois. Se ei ole todellinen ratkaisu, koska ihminen ei ole vapaa tekemään valintoja ja erilaiset tarpeet ovat ristiriidassa keskenään.
Naivisti kuvittelen, että ihmisellä on vapaus valita harjoittaako uskontoa vaiko eikä. Enkä myöskään pidä uskonnon harjoittamista mielenterveysongelmana, ainakaan lähtökohtaisesti.
Jusu: ”Mielestäni Suomessa ketään ei pakoteta harjoittamaan uskontoa.”
Valtaosa uskontokuntiin liitetyistä lapsista on liitetty ilman heidän tosiasiallista mahdollisuuttaan päättää asiasta. Kyllä näkisin, että suuri osa heistä harjoittaa uskontoaan pakotetusti.
”Naiivisti kuvittelen, että ihmisellä on vapaus valita harjoittaako uskontoa vaiko eikä.”
Se on todellakin naiivi kuvitelma. Sama kuin kuvittelisi, että perheväkivaltaa kokeva nainen voi halutessaan lähteä suhteesta. Lukuisat esimerkit todistavat, että ei voi.
Ihminen ei voi tehdä valintoja päätöksellä, vaan päätökset ovat lukemattomien vaikutteiden summa, jota ihminen ei voi valita.
Vesa Mäki: Mikä tai kuka pakottaa sinua kirjoittamaan tuollaista? Näinhän täytyy olla, jos väitteesi siitä, että mitään ei tehdä vapaasta tahdosta, on totta.
”Mikä tai kuka pakottaa sinua kirjoittamaan tuollaista?”
En olisi tuota kirjoittanut, jos en olisi huomannut tätä uutista ja reagoinut kirjoitukseen tunteillani niin kuin reagoin.
Jonakin toisena päivänä erilaisessa vireessä ja erilaisessa tilanteessa olisin toiminut toisin.
En siis tehnyt valintaa. Aloin kirjoittaa, koska minussa tällä kertaa ja tässä hetkessä heräsi tunne, joka pisti kirjoittamaan. Jos olisin juonut kupillisen enemmän kahvia, olisin kenties reagoinut eri tavoin.
Toivotaan sitten kovasti, että sinä pistä suuhusi mitään, joka saa sinut esimerkiksi juoksemaan pääsi seinään. Jos kerran asioille ei mitään voi, tuokin riski pitää ottaa huomioon.
Minä ymmärrän että karttaminen ei ole lähimmäiselle hyväksi. Mutta jos sitä aletaan lailla sanktioida, niin olemme hassussa tilanteessa. Ihmiset karttelevat toisiaan, suvut karttelevat toisiaan, sukulaiset karttelevat toisiaan. Avioerotilanteissa karttaminen eri kombinaatioilla on enemmän sääntö kuin poikkeus. Puhumattomuuskin on karttamista. Nämäkin tilanteet aiheuttavat kä’rsimystä ja saattavat aiheuttaa kohonnutta suicidaaliriskiä. En kuitenkaan usko että mikään yhteisö, sekulaari tai uskonnollinen tarkoituksella painostaa ihmisiä itsemurhaan.
Halutaanko säätää laki jolla voidaan sanktioida se, että minä en halua puhua kanssasi enkä olla kanssasi missään tekemisissä. Toki tässä on sekin ulottuvuuss, että joku yhteisöstä saattaisi haluta olla tekemisissä kartettavan kanssa. Mutta sama ongelmatiikka koskee myös muutakin ihmisen kanssakäymistä kuin uskontoa ja sen piirissä tapahtuvaa kanssakäymistä.
Lainsäädännöllä ei lopultakaan saada positettua kaikkea kärsimystä. Ei vaikka haluttaisi, enkä usko että haluttaisi. Tämä ei tarkoita sitä että olisin tunteeton entisten jehovantodistajien asialle.
Henkinen väkivalta on rikoslaissa kriminalisoitu pahoinpitelyrikoksena. Jos tuollaisten oikeuskomiteoiden jäsenet, käyttämällä heillä yhteisönsä jäsenistöön tosiasiassa olevaa valtaa, syyllistyisivät sellaisiin rikoksiin, kai yhteiskunnan siihen pitäisi puuttua samalla tavalla kuin rikoksena pidettävää fyysistä väkivaltaa jäseniinsä käyttävän järjestön toimintaan. Tämä noin yleisellä tasolla, jehovien todellista tilannetta en tunne.
Suomalaisen yhteiskunnan pitäisi voida antaa kärsimään joutuneille ihmisille sellainen viesti, että heitä ei jätetä yksin ja heidän tuskansa kuullaan. Miten se tapahtuu, onkin jo vaikeampi asia. Uskontojen uhrit ry tekee varmaan hyvää työtä, jota voidaan tukea.
Meillä kirkon ihmisillä puhe kääntyy yleensä positiivisen uskonnonvapauden puolustamiseksi. Se tuskin on oikeasti uhattuna, vaikka uskonnollisten yhdyskuntien pelisääntöjä vähän uudelleen tarkistettaisiin. Vaikka suurin osa yhteisöistä toimiikin hyvää ihmisyyttä osoittaen, ovat pahimmat ylilyönnit karmeaa katseltavaa. Sellaista pahaa, jolta mielellään ummistaisi silmänsä ja korvansa.
Jehovantodistajien kohdalla olisin yhtä huolissani niistä sisällä olevista kuin ulos heitetyistä. Ehkä jopa enemmän.
”Lainsäädännöllä ei lopultakaan saada positettua kaikkea kärsimystä.”
Lainsäädännöllä voidaan vaikuttaa siihen, millaisia sisältöjä uskontoihin sallitaan. Esimerkiksi kristinuskon viljelemä käsitys syntisyydestä pitäisi kieltää. Kun ihmiselle kerrotaan, että ilman armoa kelpaat vain helvettiin, se on henkistä väkivaltaa, joka ei kuulu nyky-yhteiskuntaan.
Vesa Mäki: YK:n ihmisoikeuksien julistus kannattaisi joskus lukea ajatuksen kanssa.
Uskon siihen, että vuonna 2014 valtaosalla ihmisistä on riittävästi henkistä kapasiteettia selvitä Vesa Mäen kuvaamasta kristinuskon käsityksestä. Siltä osin kuin ei ole, uskon darwinismiin.
Vakavaa asiaa, samassa yhteydessä voisi keskustella myös Vanhoillis-lestadiolaisen liikkeen vastaavista käytänteistä ja pohtia, pitäisikö myös luterilaisen kirkon saada varoitus toiminnastaan. Selvät pelisäännöt pitäisi olla ja uskonnonvapaudellakin on oltava jokin raja. Seuraavaksi tulee varmaan eteen joidenkin islamilaisten yhteisöjen tapa soveltaa kuolemanrangaistusta (lynkkausta) uskonyhteisöstään eroaville (tämä on oikeastaan yleinen käytäntö islamin uskossa, mutta onneksi useimmat Eurooppalaiset muslimit itsekin ovat luopuneet siitä). Uskonnonvapaus pitää olla ja se pitää suojella lailla (ja mieluusti taata se mahdollisimman laajassa muodossa), mutta jotkut rajat pitää olla myös siiinä, miten pitkälle uskonnonvapaus ulottuu. Tässä olisi suuren yhteiskunnallisen debatin paikka.
Vesa Mäki: ”Kristinuskonkin perusidea on ihmisen kelpaamattomuus, jonka nojalla häntä vaaditaan olemaan ja tekemään jotain, joka ei ole hänelle ominaista”.
Vesa Mäellä on oikeus lausua kantanaan yo. käsitys kristinuskosta, mutta mitään oikeuttaa määritellä kristinuskoa yo. käsityksen perusteella hänellä tai kenelläkään toisella ei ole. Kristinuskon määritteleminen voi perustua vain sen omiin dokumentteihin – ei kenenkään subjektiivisiin käsityksiin.
Kristinusko on yhteisöllinen usko, jossa vahvemmalla uskolla ja ehjemmällä rakastamisen kyvyllä varustetut kantavat heikommalla uskolla ja vajavaisemmalla rakastamisen kyvyllä varustettuja.
Korostan, että tämä ei ole oma käsitykseni kristinuskosta, vaan se perustuu kristinuskon omiin dokumentetihin (esim. Room 14:19 – jonka voi lukea laajemmassa kontekstissa).
Pirjo Pallari: ”Valtaosa uskontokuntiin liitetyistä lapsista on liitetty ilman heidän tosiasiallista mahdollisuuttaan päättää asiasta. Kyllä näkisin, että suuri osa heistä harjoittaa uskontoaan pakotetusti.”
Tässä Pirjo Pallari on väärässä. Uskontoon / hengellisen perinteeseen kasvattaminen ja uskonnon / hengellisyyden omaksuminen ovat kaksi eri asiaa. Kuten äidinkielenkin. Lapsi kasvatetaan puhumaan äidinkieltään, mutta vapaassa demokratiassa ketään ei voida pakottaa puhumaan / harjoittamaan edes omaa äidinkieltään.
Sama pätee uskontoon. Kukaan meistä ei kasva sen enempä kielellisessä kuin uskonnollisessakaan (arvo)tyhjiössä. Vanhempien velvollisuus on tarjota lapsilleen oma kulttuurinen perintönsä (uskonto & äidinkieli), kuten muukin perintö, mutta kenenkään lapsiaan rakastavan vanhemman ei pidä pakottaa yhtään lastaan omaksumaan omaa kulttuuriaan.
Toinen kysymys on, mitkä olisivat ne paremmat kasvatusvaihtoehdot? Jätetään lapsi vapaasti valitsemaan, mitä kieltä hän aikanaan haluaa puhua ja mitä uskontoa hän haluaa ryhtyä harjoittamaan..?
Tässä Jehovan todistajien tapauksessa en voi ymmärtää sellaista ”karttamista”, jossa liikkeen jättäneitä ihmisiä ei enää edes tervehditä.
Siis heitä tervehdittiin, kun eivät vielä olleet liikkeen jäseniä ja heitä tervehdittiin, kun olivat tulleet liikkeen jäseniksi, mutta sitten jätetään tervehtimättä, kun he ovat jättäneet liikkeen..?
Silloinko heistä lakkasi ihmisyys ja ihmisarvon kunnioitus?
Vanhemmat tuputtavat lapsilleen kaiken muunkin arvomaailmansa, joten olisi irvokasta ajatella, että uskonto olisi sellainen asia, jota vanhemmat eivät saisi lapsilleen syöttää. En oikein osta Pirjo Pallarin ajatusta pakkouskonnosta.
Useimmilla lapsilla napanuora vanhempiin kuitenkin katkeaa kunhan oikea aika koittaa ja pysyn edelleen väitteessäni, että ketään ei Suomessa pakoteta harjoittamaan uskontoa, jos ei halua. En haluaisi laskea vastentahtoisesti kirkonpenkkiin raahattua teiniä tähän kategoriaan. Olen, ehkä naiivisti, että suurin osa vanhemmista jättää lapsensa viemättä uskonnollisiin hippaloihin, jos lapsi selkeästi ilmaisee, ettei halua.
Lisätään kuitenkin sen verran, että minä olen kasvanut kovin sekulaarissa tapakristillisessä perheessä raamattuvyöhykkeen ulkopuolella. Olen käynyt, täysin vapaaehtoisesti, joulukirkossa vanhempieni kanssa ehkä noin 4 kertaa. Muuten perheemme ei koskaan käynyt kirkossa.
En siis täysin pysty samaistumaan elämään sellaisessa yhteisössä, joka pyörii 24/7 voimakkaan uskonnollisuuden ympärillä. Saattaa olla, että vedän liian ruusuntuoksuisen kuvan normaalista suomalaisesta perhe-elämästä.
Jouni: ”Tässä Pirjo Pallari on väärässä.”
Ihan oman kokemukseni pohjalta voin kertoa, että Pirjo on enemmän kuin oikeassa. Jt-lapsella ei ole käytännössä muita vaihtoehtoja, kuin ”edistyä” Jehovan todistajaksi. Ja se tässä se isoin ongelma onkin.
Kun lapset indoktrinoidaan lahkoon ja sen Ainoaan Oikeaan Totuuteen, kehdosta saakka, ja vaihtoehtona on pettää vanhempien odotukset ja kuolla ihan pian alkavassa harmagedonissa, niin voin kertoa, että lapsen todelliset mahdollisuudet valita ovat aika lähellä nollaa.
Tällaisessa ympäristössä lapsi (tai nuori) sitten tekee kastepäätöksen (keskimäärin 12-16-vuotiaana, pahimmillaan 7-vuotiaana), ja kun henkilö on mennyt kasteelle, ihmisoikeudet lentävät ikkunasta sillä samalla hetkellä. Sen jälkeen sinulla ei ole oikeutta erota uskonnosta ilman tuntuvia sanktioita. Kastepäätös on elinikäinen eikä sitä voi perua.
Itse kuvion läpi käyneenä totean, että se on väärin todella monella tasolla.
Jusulle myös terveisiä, että tämän kuvion takia ei voi vedota siihen, että ”oma valinta, mitäs läksit.” Lapset ja nuoret ovat täysin syyntakeettomia tehdessään kastepäätöksen – jota ei voi perua.
Mitä Tom Saarikoski kommentissaan kertoo, on mielestäni surullista enkä halua millään muotoa mitätöidä näitä kokemuksia.
Sikäli kun kyse on ympäristön voimakkaista asenteista ja pelosta pettää vanhempiensa odotukset, myös moni seksuaalivähemmistöön kuuluva lapsi kohtaa vastaavan tilanteen, mikä selittää kohonnutta itsemurhariskiä myös siinä ryhmässä.
Jusu Vihervaara kirjotti: ”Lisätään kuitenkin sen verran, että minä olen kasvanut kovin sekulaarissa tapakristillisessä perheessä raamattuvyöhykkeen ulkopuolella.”
Lucky bastard! Jos olisit syntynyt lahkolaisperheeseen, ja sitten rakastanut väärää sukupuolta olevaan ihmiseen, voi olla, että et olisi enää joukossamme.
Suurin osa suomalaisista kristityistä vanhemmista rakastaa lastaan, vaikka hänen seksuaalisuutensa poikkeaisi valtavirrasta. Se on normaalia ja niin on hyvä. Luonnottomia ovat sen sijaan ne lahkot, jotka vaativat vanhempia asettamaan uskontulkintansa luonnollisen äidin- ja isänrakkauden edelle.
Tällaiset lahkot ja sellaiset vanhemmat ovat moraalittomia. Olisi kuitenkin hyvin vaikea edes tällaisissa, räikeissä tapauksissa säätää lakia, joka pakottaisi vanhempia toimimaan toisin. Lapsen oikeussuoja estää heitä jo nyt vahingoittamasta konkreettisesi lasta tai hänen perusoikeuksiaan. Mutta rakkauteen ei voi ketään pakottaa.
Tällaisissa tilanteissa lapsen syrjintää ehkäisee vain yhteiskuntamoraali, joka tuomitsee tällaisen rakkaudettomuuden. Uskonnonvapautta ei loukkaa, jos jonkin ääriryhmän käytönnöt paljastetaan ja tuomitaan julkisuudessa. Rikolailla sitä ei voi tehdä.
Jusu: ”Sikäli kun kyse on ympäristön voimakkaista asenteista ja pelosta pettää vanhempiensa odotukset, myös moni seksuaalivähemmistöön kuuluva lapsi kohtaa vastaavan tilanteen, mikä selittää kohonnutta itsemurhariskiä myös siinä ryhmässä.”
Puhumattakaan niistä seksuaalivähemmistöön kuuluvista, jotka syntyvät tällaisiin lahkoihin…
Sen vielä lisäisin edelliseen, että näitä Jt-kohtaloita syntyy jatkuvasti lisää. Valtaosa Jehovan todistajien kasteelle menevistä on Jt-perheiden jälkikasvua. Ulkopuoleltahan on yhä vaikeampi saada käännynnäisiä, kun informaatio on nykyään niinkin vapaata kuin on.
Niin ja tuosta informaatiosta, Jehovan todistajathan eivät saa tutustua Jt-kriittiseen materiaaliin millään tavalla. Toisinsanoen asioita ei saa missään nimessä kyseenalaistaa. Se on oikeasti yllättävää, millaisessa pimennossa Jehovan todistajat ovat oman uskontonsa suhteen. Ja luonnollisesti myös ne lapset ja nuoret, jotka tekevät päätöksen heittäytyä kasteelle.
Tom Saarikoski: Kirjoitat hyvin mielenkiintoisia asioita, ja toivon, että jaat asiantuntemustasi meille. Kokemuksesi ovat, sikäli kuin minä osaan arvioida, edustavia ja ne käyvät yhteen muualta tulleiden tiedonsirpaleiden kanssa.
Kun JT yhteisö sisältäpäin katsottuna on edelleen harvinainen näkökulma, toivon, että et pistä kynttilääsi vakan alle. Olet maksanut kokemuksistasi kovan hinnan, ja ne ovat siksikin erityisen arvokkaita.
Mitä enemmän olen opinut tuntemaan tätä JT:n kulissien takaista toimintaa, sitä ikävämmän kuvan itse liikkeestä olen saanut. Toisaalta näen myös käännytystyötä tekevän todistajan yhtä aikaa uhrina. Ilman voimakasta manipulaatiota äitiä ei esimerkiksi saa kieltämään lapseltaan elimensiirtoa. Jehovan todistajat leveilevät usein sillä kuinka he eivät varasta tai pistä paikkoja palamaan yms, ikäänkuin pahanteosta pidättäyminen olisi pohjimmiltaa mitään kerskumisen arvoista.
En usko, että Jehovan todistajien toiminnan takia voisi tai kannattaisi säätää yhtäkään lakia. Ei se auttaisi vaan ehkä pahimmillaan jopa toisi ilmaista mainosta tälle lahkolle – marttyyrin esittäminen kun on tavattoman suosittua muuallakin kuin JT:n piirissä.
Siksi tosiasioiden esittäminen on sitäkin arvokkaampaa. Kun Jehovan todistajat käännyttävät pääasiassa jo ennestään kristillisten kirkkojen jäseniä, heidän ”lähetystyönsä”, jolla myöskin ylpeillään estoitta, on sumutusta.
Täällä vaikuttaa olevan esillä käsitys, että Suomessa ihmisiä pakotetaan uskomaan jne. Ainakaan minua ei ole missään elämäni vaiheessa pakotettu yhtään mihinkään, ei kristinuskoon tai muuhunkaan ideologiaan. On surullista, jos noin monet kommentoijat ovat eläneet pakotuksen alaisina. Mietin vain, että missä päin Suomea he ovat asuneet. Minäkin kun tulen Pohjois-Karjalasta Nurmeksesta, jossa elämä lapsuudessani oli melko pienissä ympyröissä. Mutta pakkoa ei ollut mihinkään.
Oletko Salme Jehovan todistaja, tai ollut sellainen?
Tom, en ole jehovantodistaj enkä ole ollut. Ymmärrän, että heidän piirissään uutisen mukaista pakottamista on ilmennyt. Mutta sain käsityksen, että kaikki ne kommentoijat, jotka ovat sitä mieltä, että Suomessa pakotetaan uskomaan, eivät myöskään ole itse jehovantodistajia. Ymmärsinkö väärin?
No se tosiaan riippuu varmasti piireistä ja alueesta, totta.
Jehovan todistajien maailmassa ei kuitenkaan ole samanlaista hajontaa, kaikki toimintamallit ovat maailmanlaajuisia ja uskonto siirretään lapseen kyselemättä niin Suomessa kuin Australiassa.
Näyttää siltä, kuin Jehovan todistajille kaste merkitsisi samaa kuin Faustissa verellä allekirjoitettu sopimus paholaisen kanssa.
Se, että ihmiset karttelevat toisiaan eivätkä tervehdi, ei tosiaan ole kriminalisoitua, eikä voisikaan olla. Mutta kun tässä ei ole siitä kyse. Kyse on siitä, onko oikein ja hyväksyttävissä, että on elimiä, neuvostoja, vanhimmistoja tms. jotka pitävät listoja, joille ihminen voi joutua ja tulee silloin kartetuksi. Kyse ei ole yksittäisten ihmisten emootioista toisiaan kohtaan, ei avioeron tai perinnönjaon mukanaan tuomista erimielisyyksistä tai edes sukuvihasta. Kyse on organisoidusta toiminnasta. Nähdäkseni tämä on se, joka erottaa esim. Jehovan todistajien karttamiskäytännön siitä, kun eropari kävelee eri puolilla katua näkemättä toisiaan, ja tämä on myös se asia, johon sisäministerin toivotaan puuttuvan.
Ymmärrän sen, että ihmisiä voidaan erottaa yhdistyksistä, yhdyskunnista tms. ja sen, ettei ihmisiä voi pakottaa tervehtimään toisiaan. Tässä on kuitenkin kyse enemmästä. Ja uskoisin, että moni sen ymmärtääkin.
Toivottavasti ymmärtää. Lisäksi oman mausteensa soppaan lisää se, että kysyttäessä mediassa karttamisesta, Jehovan todistajat valehtelevat siitä.
Esimerkki:
”Toimittaja: Kiistättekö te sen, että tämän uskonnollisen yhteisön jäsenyydestä erotetut eivät saisi pitää yhteyttä vanhempiinsa?
– Kyllä. Nimenomaan saa pitää yhteyttä vanhempiinsa.” (Jehovan todistajien Tiedotusjohtaja Veikko Leinonen)
Ja mitä heidän kirjallisuutensa kertoo?
”Se että perhe kannattaa uskollisesti Jehovan määräystä karttaa erotettujen sukulaisten kanssa seurustelemista, voi johtaa hyviin tuloksiin. Tätä valaisee seuraava esimerkki. Eräs nuori mies oli ollut erotettuna yli kymmenen vuotta, ja tuona aikana hänen isänsä, äitinsä ja neljä veljeään ”lakkasivat olemasta” hänen seurassaan. Välillä hän yritti lyöttäytyä heidän joukkoonsa, mutta kaikki perheenjäsenet pysyivät uskollisina ja kieltäytyivät päättäväisesti pitämästä häneen yhteyttä. Kun tämä mies oli otettu takaisin seurakuntaan, hän kertoi kaivanneensa aina perheenjäsentensä seuraa, varsinkin ollessaan yksin iltaisin. Hän kuitenkin myönsi, että jos perhe olisi vähänkin seurustellut hänen kanssaan, se olisi riittänyt hänelle. Mutta koska perheenjäsenet eivät pitäneet häneen minkäänlaista yhteyttä, palava halu olla heidän kanssaan kannusti osaltaan häntä korjaamaan suhteensa Jehovaan. Muista tämä, jos joskus tunnet kiusausta vastoin Jumalan käskyä seurustella erotettujen sukulaistesi kanssa.” (Vartiotorni 15. huhtikuuta 2012 s. 12)
”Robert oli erotettuna lähes 16 vuotta. Tuona aikana hänen vanhempansa ja sisaruksensa noudattivat päättäväisesti ja uskollisesti Jumalan sanan neuvoja, joiden mukaan tulee lakata olemasta väärintekijöiden seurassa ja olla edes tervehtimättä heitä. — Kun häneltä kysyttiin, mikä sai hänet niin pitkän ajan jälkeen palaamaan Jehovan ja Hänen kansansa luo, hän vastasi, että perheenjäsenten asenne vaikutti häneen. Hän sanoi: ”Minulle olisi riittänyt, jos perheeni olisi pitänyt minuun vähänkin yhteyttä, vaikkapa vain kysäissyt kuulumisiani. Nyt kuitenkin kaipasin heidän seuraansa, ja se osaltaan sai minut palaamaan Jumalan luo.”” (Vartiotorni 15. kesäkuuta 2013 s. 28)
Tuo Leinosen lausunto siis tästä:
http://yle.fi/uutiset/ministerit_tapaavat_jehovan_todistajien_johtoa__yhteiso_kiistaa_karttamisrangaistukset/7229062
Tom Saarikoski,
olisiko hyvä se, että Jehovan todistajien pitäisi kantaa esim. violettia hihamerkkiä, joka oli heidän tunnusvärinsä keskitysleireissä? Vapaamuurarit voisivat kantaa sosiaalidarvinististen luonnonlakeihin uskonsa perustaneiden määräämää punaista merkkiä ja juutalaiset keltaista jne.
Noiden em.mainittuja tuomioita julistavien totalitarististen ”Kärpästen herrojen” nimihän tulee heprean sanasta ba’al zevuv (“kärpästen herra”). Se on ”väännös” sanasta Baal Zebul, ”Baalin prinssi”, joka oli yksi muinaisen Baal-jumalan nimistä.
En taas vaihteeksi saa mitään selvää mitä yrität sanoa.