Minulla on ollut mahdollisuus osallistua näin heti vuoden alkuun erinomaisesti suunnitelluille, mutta samalla hyvin haastaville Sleyn työntekijöiden koulutuspäiville. – Työyhteisömme oma tiimi oli valmistellut päiväohjelman, joka tarttui arkailematta haastaviin teemoihin. Yhtenä monista teemoista oli johtaminen, jonka virikemateriaalina olivat tällä kertaa maailman huippujohtajien strategiat.
Saimme mahdollisuuden kuulla Fortune-talouslehden kuutena peräkkäisenä vuotena maailman vaikutusvaltaisimmaksi liikenaiseksi äänestämää Carly Fiorinaa ja Boingin & Fordin johtotehtävissä toiminutta Adam Mullalya.
Nämä johtajat eivät opettaneet meille teologiaa, mutta sen sijaan he esittelivät teologeillekin tärkeitä rehellisen johtajuuden periaatteita.
Carly Fiorina esitteli periaatekehyksen, jonka luominen on yhteisössä olevien potentiaalisten voimavarojen vapauttamisen edellytys. – Tämän kehyksen voi sovittaa muutettavat muuttaen myös kristilliseen seurakuntaelämään.
Kaiken lähtökohtana on näky. Näky vastaa siihen, mihin suuntaan olemme matkalla ja miksi. Näky antaa sisällön sille, miten me toimimme ja julistamme.
Toiseksi tarvitsemme rakenteen, joka palvelee näkyä. Rakenne ei ole itsetarkoitus, mutta se luo edellytykset edetä tarkoituksenmukaisessa prosessissa kohti yhteistä tavoitetta.
Kolmantena tarvitaan seurantajärjestelmä, joka antaa viestin siitä, että näky on ymmärretty oikein ja ollaan liikkeellä oikeaan suuntaan. – Ihminen kun on myös sellainen, että sellaiset asiat koetaan tärkeiksi, joiden toteutumista seurataan (tämä alleviivaa asian arvostusta)…
Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä on toimintakulttuurin omaksuminen. Tämä tarkoittaa sitä, että yhteisössämme todella omaksutaan tietyt yhteiset arvot ja eletään niiden mukaan. – Teot puhuvat enemmän kuin sanat!
Tähän viimeiseen kohtaan liittyen voi esittää myös syventävän näkökulman:
Jos yhteisö pyrkii saavuttamaan tiettyjä (utilitaristisia) etuja omien arvojensa rajapintoja hivotellen, eikä tämä herätä kriittistä arvokeskustelua, pian yhteisesti sovittujen arvojen rikkomisesta tulee osa toimintakulttuuria. → Hyvin pian edistys, innovatiivisuus ja luovuus hukkuvat korruption alle ja seuraa tuho.
On hyvin mielenkiintoista, että rehellisyys on näin keskeisessä osassa, kun puhutaan huippujohtamisesta!
Myös Adam Mullaly jatkoi samalla linjalla. Johtaessaan Fordin autotuotantoa yhden hyvin vaikean kriisiajan läpi, Mullaly luotsasi yhtiötä kolmen yksinkertaisen periaatteen avulla.
- Yhteisesti sitoutuminen ja osallisuus
- Faktojen myöntäminen
- Tunteiden huomioiminen (niiden käsitteleminen asianmukaisesti) ja hallinta
Peilasin näitä ajatuksia kokemuksiini suomalaisesta kristillisyydestä. Ensisijassa katselen nyt luterilaisia toimijoita.
Ensinnäkin meillä suomalaisilla kristityillä ja kirkollisella kentällä on usein yhteinen työnäky aivan hukassa tai sameana. – Ja tämä pätee nähdäkseni niin yksilöihin kuin yhteisöihinkin! – Suomessa on varsin paljon kristillistä toimintaa, mutta yhteisestä tähtäyspisteestä on mahdotonta saada selvää.
Toiseksi kirkolliset rakenteemme ovat levällään kuin ne kuuluisat Jokisen eväät. – Meillä on seurakuntia, seurakuntayhtymiä, herätysliikkeitä, messuyhteisöjä, erityistyömuotoja, selektiivejä, palvelujärjestöjä, lähetysjärjestöjä, paikallisosastoja, hiippakuntia, sotilas-, sairaala-, työyhteisöpappeja, oppilaitostyötä, nuorisotiimejä, sateenkaariväkeä, konservatiiveja, liberaaleja jne. – Kukaan ei enää hallitse vision seuraamista, josko koko visiosta on edes ympäripyöreää yksimielisyyttä!
Tämän jälkeen on aika vaikeaa puhua yhteisistä arvoista ja niiden todeksi elämisestä. – Ehkä siksi onkin ryhdytty puhumaan moniäänisyydestä ja pyritty lanseeraamaan siitä kiva humaani idea!
Mutta mitäpä, jos tämä kaikki onkin sen pakenemista, että myönnettäisiin faktat? Suurin osa suomalaisista luteilaisista laskettelee kuin persliukua, ilman että kukaan osaa ohjata tätä kansallisen kristillisyyden jättikelkkaa!
Luovuuden ja monien lahjojemme vapauttamisen kannalta edellä kuvattu malli on ainakin täystuho. Yhteisö ei voi tukea meitä laittamaan Jumalan antamia lahjoja käyttöön, jos siltä puuttuu näky ja edellä kuvattu voimavarojamme suojeleva luovuuden kehys. Kukaan ei suuressa kuvassa koordinoi työnäkyämme. – On kokonaan eri asia olla hallintobyrokraatti kuin todellinen johtaja… Näin siis Carly Fiorinan teorian mukaan.
Saman johtopäätöksen voimme tehdä myös Adam Mullalyn teesien pohjalta…
a) Yhteisesti sitoutuminen ja osallisuus
– se on vaikeaa ilman yhteisesti jaettua visiota ja arvopohjaa…
b) Faktojen myöntaminen
– miten myönnät faktat, jos et jaa yhteistä totuuskäsitystä…
c) Tunteiden huomioiminen (niiden käsitteleminen asianmukaisesti) ja hallinta
– kokemus tunteiden kohdatuksi tulemisesta edellyttää aina niiden asioiden kohtaamista, joihin tunteet viittaavat (siksi em. ongelmat estävät tämänkin kohdan toteutumisen)…
Edellä kuvatun valossa väitän:
Elävä suomalainen kirkollinen elämä on pelastettavissa vain, jos myönnetään, että moniäänisyyteen ja moniarvoisuuteen identifioituminen on juuri niin epäonnistunut kirkollisen johtamisen malli kuin se faktisesti onkin.
Kristillinen kirkko on täällä siksi, että kuolemme kerran kaikki. – Siksi ainoa kestävä visio voi lähteä liikkeelle kuolemattomuuden lääkeen eli Jeesuksen Kristuksen levittämisestä aina maan ääriin asti (Matt.28:18-20).
On myönnettävä faktat, eli tunnustettava, että suurin ongelmamme on synti ja ainoa apu Kristuksen armo. – Ja jos/kun suomalainen kristillisyys on saanut etua rajapintoja hivottelemalla, eli valtion tuomaa taloudellista turvaa (esim. kirkollisverotulot) kosiskelemalla ja yleistä mielipidettä mukailemalla, tästä on uskallettava tehdä pesäeroa. – Muuten hyödyntavoittelu ja laskelmointi tulee osaksi toimintakulttuuria ja tuhoaa kristillisyyden sisältäpäin (eli lakkaa olemasta aito kirkko).
Teot puhuvat enemmän kuin sanat. Arvolupaukset toimistojen seinillä, tai viralliset asiakirjat (kuten Tunnustuskirjat) eivät auta mitään, jos niitä ei eletä todeksi.
Tämä on vuoden 2017 ensimmäinen blogini ja sillä julistan omalta osaltani uskonpuhdistuksemme juhlavuoden alkaneeksi.
Martti Luther ei uskonut siihen, että kirkko on vastakohtiensa summa, kuin suuri Baabel. Luther oli taitava johtaja. Hänellä oli näky, joka inspiroi häntä kouluttamaan oman aikansa saksalaisia, sitouttamaan ja tekemään osallisiksi evankeliumista ja siihen liittyvästä työstä. Luther pani myös alulle katekismusopetuksen ja tarkastukset seurakuntiin seuratakseen uskonpuhdistuksen löytöjen omaksumista. Näin hän istutti evankelisen uskon kautta toimintakulttuurin, joka muutti koko Pohjois-Euroopan.
Hyvä johtaja ei vain reagoi olosuhteisiin, vaan myös muuttaa niitä. Martti Luther oli enemmän kuin hyvä johtaja. Hän muutti olosuhteita tutustuttamalla kuulijansa kaikkein parhaimpaan johtajaan, joka on Jeesus Kristus.
Lopputeksti
Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään on, niin kuin Raamattu sanoo, juokseva elämän veden virrat. (Joh.7:38)
Herra Kristus ei tahdo vain virvoittaa sitä, joka tulee hänen luokseen, sammuttamalla hänen janonsa. Kristus tahtoo tehdä hänestä myös kumpuavan lähteen antamalla hänelle Pyhän Hengen lahjoineen, niin että hän voisi toisiakin virvoittaa. Samoin kuin Kristus on auttanut häntä, hänkin lohduttaa, vahvistaa ja palvelee muita.
Herra Kristus voi tehdä luokseen tulevasta toisenlaisen kuin laki voi. Hurskas kristitty lohduttaa jokaista synneissä olevaa sillä, että Kristus poistaa synnit. Yksi ainoa Raamatun lause puhaltaa ne pois, olkoot ne kuinka suuret hyvänsä. Kuolemankin lähestyessä hän voi lohduttaa heitä, niin etteivät sitä pelästy. Miten? Elämän vedellä eli evankeliumilla.
Kaikki tapahtuu aivan yksinkertaisesti. Sinun on vain kuultava, luettava tai saarnattava evankeliumia. Kuullaan vain äänen kajahdus, on vain vähäisiä kirjaimia kirjassa ja mietitään sitä sydämessä. Tällä sanalla on kuitenkin salainen suuri voima huuhtoa sydämestä kaikki se, mikä on perkeleestä.
Niiden osaksi, jotka tulevat Kristuksen luo, tulee se kunnia, että he voivat saada aikaan näin suuria.
(Lopputekstinä oli Päivän teksti Martti Lutherin hartauskirjasta Mannaa Jumalan lapsille.)
Se hyöty noiden tietämisestä kuitenkin on, ettei ryhdy taistelemaan tuulimyllyjä vastaan ja tuhlaa energiaansa siihen.
P. Pesonen,
En nyt täysin ymmärrä. – On toki totta, että tietyissä luutuneissa rakenteissa ei juuri tapahdu muutosta parempaan, mutta samaan aikaan voi syntyä kokonaan uutta ja innostavaa.
Otan esimerkiksi vaikkapa Maata näkyvissä -tapahtuman. Tässä näkyy mielestäni yhtenä ilmiönä, miten kipeän todellisuuden keskeltä nousevasta visiosta voi kasvaa jotakin uutta ja innostavaa:
http://www.maatanakyvissa.fi/info/
No negatiivinen asenteeni pyrkii tietysti pintaan. Koetetaan jättää se omaan arvoonsa. Oikeat ongelmat on vain hyvä nähdä, jotta löytää niihin oikeat ratkaisut.
Näitä em. kysymyksiä ja muutostarpeita olen pohtinut vuosikymmenet. Pohdinnoistani vain ei ole mitään hyötyä. Jollei löydy joku johtavassa asemassa oleva, joka alkaa kuunnella ja pistää tuulemaan.
Moni hieno projekti kaatuu pelkästään sen tähden, ettei oteta huomioon eteen väistämättä tulevia vaikeuksia. Sitten muutaman vuoden päästä sama juttu keksitään uudelleen suurella innolla.
No tuo meni vähän sivuun. Järjestin kerran koko maata koskevan toiminnan.
Lähdin soitellen sotaan. Innostus oli kova ja se tarttui moneen. Kerroin säännöt osallistuville, joiden avulla uskoin asioiden hoituvan hyvin. Hyväuskoisuuteni kostautui. Sääntöjä ei ollut kirjattu mihinkään, eikä kaikki niitä lopulta noudattaneet. Syntyi ristiriitaa ja moni vetäytyi pois. Toiminta jatkuu mutta torsona siihen nähden mitä se olisi, jos olisin voinut saada sitoutumisen sääntöihin jokaiselta. Ja sääntöjä olisi pidetty ohjesääntönämme ja niitä korjattu aina tarpeen mukaan yhdessä.
Opin siitä paljon. Ensinäkin sen, että kullakin on oma näkynsä siitä mitä mahdollisuuksia toiminta hänelle antaa. Alussa niitä ei nosteta esille. Ne muotoutuvat myöhemmin. Jollei ole yhteisesti sovittuja pelisääntöjä, niin alkaa sooloilu.
Tuulimyllyillä tarkoitin tilannetta, jossa vaikkapa lähtisin uudelleen toteuttamaan vastaavaa. Tietäen mikä tulee romuttamaan sen lopulta. Jollen voi edelleenkään vaikuttaa lopputulokseen.
”Kaikki tapahtuu aivan yksinkertaisesti.” Martin Lutherin lainaus kirjoituksen lopussa toimii hyvänä vastapainona liike-elämän johtamistaidon opeille.
Vastapainona ehkä, mutta ei vastakohtana tai vastakkainasetteluna, jota sinä Martti P. olet pyrkinyt (jälleen) hakemaan…
Synteesi löytyy asettamalla antiteesi teesiä vastaan. Siinä tarkoituksessa luulen Lutherinkin laittaneen itsensä likoon.
Martti P.
Enpä usko, että Hegelin teesi-antiteesi-synteesi -malli tekee oikeutta uskonpuhdistuksen ajatukselle/työnäylle. Hegelin malli edustaa saksalaista absoluuttista idealismia, jossa valtio oli absoluuttisen hengen tuotos ja siten itseisarvo. Tätä mallia on sittemmin käytetty totalitarististen valtioiden ideologioissa.
Lutheria innoittivat sen sijaan sola periaatteet (yksin Raamattu, yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden… yksin Jumalalle kunnia).
Toisaalta myös ’nemo debet nisi homo, nemo potest nisi Deo’ ja ’simul iustus et peccator’.
Jonkin aikaa sitten eräs Pena kirjoitti körttifoorumilla näin:
”Joku, olisikohan radion hartaudessa, näki ristissä myös kristillisyyteen kuuluvien paradoksien symbolin. Pelastus sisältää keskenään ristiriitaisia aineksia, jotka ovat kuitenkin yhtä aikaa totta. Tulee mieleen pari Lutherin latinaksi lausumaa: ’nemo debet nisi homo, nemo potest nisi Deus’ ja ’simul iustus et peccator’. Suomeksi: ’ei kenenkään tarvitse paitsi ihmisen, ei kukaan voi paitsi Jumala’ ja ’yhtaikaa vanhurskas ja syntinen’. Ristin kantamiseen sisältyy myös ristiriitaisuuksien kanssa eläminen ja jopa niihin turvautuminen.”
Tämä kuulostaa hienolta ja fiksulta, mutta olisi silti virhe tehdä rististä ristiriitojen symboli hegeliläisen mallin mukaan. Jeesuksen Kristuksen risti ei esim. tarkoita sellaisiin ristiriitoihin suostumusta, että eletään synnissä, jotta armo suureksi tulisi, tai rakennetaan kirkkoa, jossa tietoisesti suositaan totuuden ja valheen rinnakkainen julistus. – Jeesuksen Kristuksen risti ylittää ymmärryksemme, mutta se ei tarkoita elämää ristiriidassa (vapautta syntiin), vaan vapautta synnistä!
Auttoiko Manua ymmärtämään?
Kiitos Pekka,
Ymmärrän kirjoituksesi perusteella, että prosessoit omia kokemuksiasi. – En valitettavasti tiedä, mihin projektiin viittaat, mutta arvostan että tuot esille oman henkilökohtaisen pettymyksesi selittävänä tekijänä.
Mielestäni Manun lähtökohta on hyvä. En usko, että yksikään yhteisö voisi olla olemassa ilman organisaatiota/organisaatiokaaviota. Yhteisöt organisoidaan yhteisön mission eli toiminta-ajatuksen mukaisen työn järjestämiseksi. Missio kertoo lyhyesti ja ytimekkäästi miksi yhteisö on olemassa, mikä on sen tarkoitus ja toivottavasti myöskin sen, mitkä ovat yhteisön eettiset ja moraaliset pyrkimykset eli tavoitearvot. Missiosta muodostettua mielikuvaa, tulevaisuuden tavoitetilaa, kutsutaan visioksi.
Ongelmia yhteisössä syntyy, jos päättäjien ja työntekijöiden käytännön tavoitearvot ovat jotakin muuta kuin yhteisön mission ja tavoitetilan mukaiset eettiset ja moraaliset tavoitteet.
Kiitos kommentista. Iloitsen siitä, että poimit tavoittelemani yleisperiaatteen. – Mietin jo olinko ilmaissuut itseäni niin epäselvästi, ettei kukaan tunnista tätä…
”Se hyöty noiden tietämisestä kuitenkin on, ettei ryhdy taistelemaan tuulimyllyjä vastaan ja tuhlaa energiaansa siihen.”
Yritin tuolla sanoa sitä, että kun en ole johtavassa asemassa, niin en voi vaikuttaa siihen kuinka johtaminen hoidetaan. Silti voin hyötyä johtamisongelmien tiedostamisesta. Jolloin en lähde toteuttamaan projekteja, jotka jo edeltä tiedän tuhoon tuomituiksi. Voin keskittyä täysillä oman asemani mahdollistamiin toimintoihin. Enkä tuhlaa voivarojani ”tuulimyllyihin”.
Olen samaa mieltä siinä, että oikea tilannearvio on viisautta kuten kuvasit…
Johtamisen yksi perusongelma on siinä, että johtajalta odotetaan aina oikeita ja hyviä päätöksiä. Hyvä johtaja onnistuu niissä ainoastaan, noin joka toisella kerralla. Jos pääsee tuohon tulokseen on jo todella hyvä johtaja.
Mitä parempi johtaja, sitä suuremmat odotukset. Silloin vaaditaan suurta nöyryyttä siinä, että voisi tunnustaa tuon em. asiantilan. Se on edellytys paremman johtajuuden oppimiseen ja sisäistämiseen. Harva johtaja innostuu, jos hänen johtamiskykynsä asetetaan kyseenalaiseksi.
Alaiset eivät myöskään kerro hänelle kaikkea. Näin hänelle voi syntyä väärä kuva tilanteista, jonka johdosta syntyy huonoja päätöksiä. Mitä lähempänä johto on alaisia sitä parempi. Alaisilta hyvä johtaja oppii parhaimmat ideat ja taidot.
Jukolan Juhani käy mielestäni johtamisen malliksi. Häntä ei kuvata veljeksistä älykkäimmäksi, viisaimmaksi eikä vahvimmaksi. Hänen lahjakkuutensa oli aistia joukon tahtotila ja sanoittaa se päätökseksi, johon muut yhtyivät: ”Ilvesjärvi tuolla Impivaaran kupeilla on se satama, jonne purjehdimme myrskyistä pois. Nyt olen päättänyt.”
Minua askarruttaa vielä Adam Mullalyn ajatus tunteiden huomioimisesta (niiden käsittelemisesta asianmukaisesti) ja hallinnasta. Mitä hän sillä tarkoitti? Tunteet käsitetään usein häiriöiksi, jotka joko työnnetään syrjään tai käsitellään asiallisesti pois järkevän toiminnan tieltä. Tunteet voi myös ymmärtää toiminnan käyttövoimaksi. Kaikki tunteethan eivät ole ns kielteisiä. Kiukun, inhon, pelon ja surun rinnalla koemme myös levollisuutta, hellyyttä, rohkeutta ja iloa. Kirkkoa ajatellen asia tuntuu tärkeältä. Olemmehan julistamassa ilosanomaa.
Mitäpä, jos et Martti jälleen omaksuisi antiteesi asetelmaa suhteessa em. luennoitsijaan, vaan pohtisitkin sitä että juuri tästä asiassa on kysymys…
Toivon, ettet asennoituisi minuun samalla tavalla. Esitin kaksi tapaa, joilla näissä yhteyksissä suhtaudutaan tunteisiin. Kirjoituksestasi ei käy ilmi, miten kyseinen luennoitsija asennoitui. Siksi kysyin.
Hänen luennostaan kävi ilmi, että hän rohkaisi tuomaan esille epävarmuuden ja mahdottomalta tuntuvat asiat. – kuten vähän tiiviimmässä muodossa kirjoitin hän korosti tunteiden kohtaamista… huoh!
Harmi, jos luennoitsija ei tarkemmin käsitellyt sitä, mitä tuo tunteiden kohtaaminen voisi olla. Länsimainen rationaalisuus on valitettavasti etääntynyt luonnollisista tunteista niin, että ne todella ymmärretään ’mahdottomilta tuntuviksi asioiksi’.
Martti P.
Jälleen projisoit omia negatiivisia oletuksiasi…
Kyllä ne tunteetkin ja niiden kohtaaminen olivat osa luentoa + tätä blogia… Tämä näkyy esim. siinä kun jo kirjoitin:
”kokemus tunteiden kohdatuksi tulemisesta edellyttää aina niiden asioiden kohtaamista, joihin tunteet viittaavat…”
Mallina oli myös rehellisyys osana tunteiden kohtaamista. Tämä rehellisyys edellyttää toki oikeutuksen tunteiden näkymiseen ja niistä puhumiseen. – Lyhyeen blogiin ei vain voi ladata kaikkea kovin laajasti.
Jos itse kirjoitan nyt kokemus/tunnetasolla, pyydän sinua Martti P. menemään peilin eteen. –
Olet alusta asti kaivanut erilaisia ongelmia ja puutteita… ja puhunut tekstini ohi, jättänyt perustelematta vihjauksesi konkreettisesti, sijoittanut luonnoitsijoiden agendaksi omia mielikuviasi jne. jne.
Minusta tämä on hieman uuvuttavaa! – Oletko miettinyt omien blogien kirjoittamista? Silloin saisit ehkä kokemuksen siitä, miltä tuntuu kun joku on asemoitunut lähes kokonaan opponentin asemaan…
Olen aikoinani kirjoittanut joitakin blogeja Kotimaa24 sivuille. Se kokemus minulla siis jo on. Mitä kyseisiin luennoitsijoihin ja heidän tavoitteisiinsa tulee, lyhyt kuvaus heidän sanomastaan sai minut kinnostumaan. Kieltämättä se, että he edustavat amerikkalaista liike-elämää nosti vahvoja epäilyksiä. Onko heillä mitään sanottavaa kristilliselle kirkolle tai sen sisällä toimivalle liikkeelle? Koetko puolustavasi heitä minun kysymyksiäni vastaan? Miksi ihmeessä? Eiväthän he edusta evenkelisuutta, vai edustavatko?
Martti P.
Minulla ei ole tässä blogissani tarvetta nähdä kaikkea viisautta vain evankelisen liikkeen piirissä…
Kuvasin kahden tunnetun luennoitsijan johtamismetodeja kokonaan eri foorumilta.
Minusta on lähtökohtaisesti rakentavaa yrittää tunnistaa tietyt yleiset periaatteet, sikäli kun ne ovat kristillisen arvomaailman kanssa samansisältöisiä.
Meillä on kaikilla oman ennakkoasenteemme. Esim. vasemmistolaisen voi olla vaikeaa kuulla mitään hyvää oikeistolaisen näkemyksissä, ja päinvastoin. – Minusta ihmisen sydämen sivistys näkyy siitä, kun hän kykenee tunnustamaan tiettyjen yhteisten moraali- ja vuorovaikutusperiaatteiden yleispätevyyden, vaikka ne esitettäisiin ”väärältä suunnalta”…
”Minusta on lähtökohtaisesti rakentavaa yrittää tunnistaa tietyt yleiset periaatteet, sikäli kun ne ovat kristillisen arvomaailman kanssa samansisältöisiä. ” Sitä periaatteiden tunnistamista tässä molemmat yritämme. Se, että luennoitsijat ovat tunnettuja, ei tule estää heidän sanomisensa arviointia avoimin silmin.
Pomo oli joskus sitä mieltä, että tunteet jätetään kotiin ja työssä hoidetaan vain asioita. Sitä hän ei tullut ajatelleeksi, että tunteiden pois jättäminen merkitsee samalla myös epäinhimillistä ja välinpitämätöntä käytöstä.
Hyvä näkökulma!
Tunteet ovat Jumalan luomana viestikanavana yhtälailla huomioimisen arvoinen kuin järkikin. Kirjoitin tästä aiheesta kerran artikkelin yhteen Sleyn verkkolehteen. En toisin saanut sitä enää auki, kun on niin vanha. Olisin laittanut siitä linkin… mutta laitan siitä lyhennelmän uudeksi blogiksi.
Tunteet ovat muutakin kuin viestikanava. Ne ovat toiminnan käyttövoima. Kiukkuinen tuhoaa, inho saa torjumaan ja hylkäämään, pelätessämme pakenemme ja piiloudumme, sureva lamaantuu. Vastaavasti iloinen ihminen hakeutuu toisten seuraan, rohkea tarttuu hankalaankin toimeen, hellyyttä tunteva hoivaa heikompiaan ja tyyni keskittyy rauhassa kärsivällisyyttä vaativaan tehtävään. Tunteettomalle millään ei ole väliä.
Tunteisiin liittyvä keskustelu on tärkeää ja rohkaisen jatkamaan tätä siihen liittyvää keskustelua uudessa blogissani, jonka lähetin juuri tätä varten (ja se voisi ehkä toimia syvemmän keskustelun alustuksena).