Muistojen kompostia pitää joskus pöyhiä. Kun se on muhinut sopivasti, niin ei käy käry enää nokkaan. En ymmärrä mikä käänsi sivun esille vuosien takaa. Mieleeni tuli matka Kuusamoon. Matkaseurueeseen kului näkövammainen henkiö ja minun poikani. Kolmisin matkasimme autolla hänen mökilleen perunan nostoon. Matkalla jo säälin osittain selkääni, että miten iso mahtaa se perunapeltoo olla. No eihän se suuren suuri ollut. Muutamia neliöitä.
Kun kerran pitkä matka matkustettiin, niin pitihän sitä viettää mökkielämää ihan todenteolla. Verkot laskimme ja saunan lämmitimme. Siis perunaa nousi maasta puoli muoviämpärillistä ja kalansaalis jäi muutmaan sinttiin. Taisi kuitenkin olla tärkeintä, että mökki saatiin talvikuntoon ja vene talviteloille. Olihan silloin jo syksy ja ensimmäisenä aamuna herättiin huurteiseen maisemaan.
Tulipa sitten hetki, että sauna oli saavuttanut kylpylämmön. Olin järkyttyä pyörryksiin, kun hän sipaisi farkkupaidan yltään ja sieltä paljastui sininen ylävartalo. Kerkisin miettiä jo ihan kaikkea, kun mietin, että en edes tiedä paikan osoitetta, jos vaikka ambulanssia tarvitaan. Siniset miehethän eivät useinkaan ole elossa. Minäkin rauhoituin, kun hän itse ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Menimme saunaan ja saippuoinnin ja huuhdonnan jälkeen myös ihoon palasi normaali väri. Paita oli siis uusi, ei pesty kertaakaan.
Kuusamo jäi mieleeni kirkkaiden järvien ja jylhien korpimaisemien paikkana. Avoimia soita oli myös viivasuorien teiden varsilla. Jotakin kutsui Kuusamo aikoinaan ja mikä ettei?
