Siniristilippumme Tornion syksyssä

Viime päivien uutisfilmeissä on nähty paljon siniristilippuja, vaikka meneillään ei ole mitään kansainvälistä urheilutapahtumaa ja itsenäisyyspäiväänkin on vielä kaksi kuukautta aikaa. Lippu on liehunut mielenosoituksissa, joissa on huudettu rajoja kiinni ja karkotettu pois turvapaikanhakijoita, pakolaisia, siirtolaisia, maahanmuuttajia tai ihan mitä tahansa vieraita rajanylittäjiä. Silmiinpistävää on ollut sinivalkoisten värien ja isänmaallisten huutojen kakofonia.

Oltiin pakolaispolitiikasta ja maahanmuuton kapasiteetista mitä mieltä tahansa, ainakin minua suututtaa kansallisten symbolien, lipun ja vaakunan, omiminen umpimielisiin tarkoitusperiin. Osoittakoot mieltään vaikka hakaristein tai sirpein ynnä vasaroin, mutta jättäkööt suomalaiset symbolit rauhaan.

Lippu on kansallisvaltion toteemi.

Toteemi on olemassa ryhmän yhteisyyden merkiksi. Se havainnollistaa sitä, että ryhmä haluaa olla ryhmä (Durkheim, Girard). Toteemi tuo kansallisuusaatteeseen ylirationaalisen ulottuvuuden ja tekee aatteesta uskontoa. Kansallisuusaate toimii uskonnon tavoin. Amerikassa puhutaan civil religionista, jonka tunnus on tähtilippu ja jolla on kansalaisten eri uskontoja ylempi velvoittava voima. Suomessa tämä tarkoittaa sitä, että Suomen lipulla kootaan valtion alueella asuva väestö ja vähän muuallekin muuttaneet kansalaiset suomalaisten yhteisöksi, jolla on yhteiset arvot ja yhteinen kohtalo.

Lipulle vannotaan vala ja sille osoitetaan uskollisuutta. Joukko-osastot varjelivat menneiden aikojen taisteluissa lippujaan ja lipun menettäminen tai häpäiseminen oli suurin mahdollinen häpeä sotilaskunnialle. Lippu ojossa rynnättiin vuosisatojen ajan kohti vihollisrintamaa, josta muistuttaa edelleenkin lippujen hulmuaminen paraatien kärjessä.

Kuinka lipusta tuli lippu?

Kansallinen projekti alkoi suomalaisuusliikkeestä 1800-luvun puolenvälin maissa. Se kasvoi ylämittaansa vuosisadan vaihteessa ja paloi pohjaan 1930-luvulla. Se korosti suomen kieltä, hahmotteli suomalaisen kansanluonteen, luterilaisen uskon ja piirsi maan rajat. Kansallinen projekti kirjoitutti historian, joka perustui ajatukselle ikivanhasta ja todellisesta suomalaisuudesta, joka oli nukkunut sortajien vainon alla. Uutta tuulta kansallisuusaate sai vielä sotavuosien vastoinkäymisistä ja siksi se jäikin elämään kirkkoon ja veteraanijärjestöihin. Kun kirkkokin kansainvälistyi, kansallisesta projektista kantoivat huolta enää herätysliikkeet. Siniristilipun ristikuvio nähtiin ja nähdään edelleen merkkinä kansallisvaltion ja kansakunnan erityisasemasta Jumalan silmissä.

Suomen väreistä on käyty joskus poliittista kiistaa. Vastakkain olivat punakeltainen vaakunaväritys ja sinivalkoinen lippuväritys. Molempiin suuntiin oli vahvat affektit. Sinivalkoisessa näkyi sekä lojaalisuus Venäjän suuntaan suuriruhtinaskuntana että irtiotto siitä. Vanha vaakuna taas oli ruotsalaisperäinen. Valtiollisen itsenäisyyden alussa lippu sai sinivalkoiset värit, jotka olivat peräisin Venäjän laivastolta ja pohjoismaisen ristimuodon.  Lopputulos oli ikään kuin tasapeli ja sekä leijonavaakunasta että siniristilipuista tuli suomalaisuuden toteemeja. Vakaita ja vakavia kuin graniittinen peruskallio. Vakavaa suomalainen isänmaallisuus onkin. Sen taustalla soi Sibeliuksen Finlandia, luodit ujeltavat ja neuvostotankki möyryää. Itsenäisyyspäivän päätarkoitus on palella ulkona.

Fennomaanien perinnön rippeet

Viime vuosina kansallinen yhteisöllisyys on kokenut haasteita. Pääministeri Juha Sipilän televisiopuhe perustui vielä ajatukselle Suomesta, suomalaisista ja yhteisyydestä. Se oli ikään kuin yksi viimeisiä yrityksiä koota suomalaiset luopumaan eduistaan ja ponnistelemaan yhteisen asian hyväksi. Vaan hyvää tarkoittava poliittinen ohjelma ontuu, jos riittävää yhteisyyden tunnetta ei enää löydy. Vanhemmille ikäluokille ja uskonnollisille ihmisille suomalaisuus on vielä todellista, koettavaa ja velvoittavaa, mutta uusi sukupolvi ei enää veny fennomaanien perinnönjaolle tai talvisodan poteroihin. Tai osa venyy; nuoren sukupolven uusnationalistit, joille suomihenkisyys on paljon vakavampi asia kuin pelkkä hilluminen sinivalkoisissa jääkiekkotunnelmissa, humoristinen härmäläisyys tai eurovisiokilpailu.

Vanhempaa kansallisuusaatteen sisäistänyttä sukupolvea yhdistää kansakoulu. Siellä opittiin laulamaan lipusta, jonka ”puolesta elää ja kuolla on halumme korkehin”. Siellä luettiin vielä Topeliusta, joka sepitti aikoinaan lipun väreille selityksen maamme valkeista hangista ja sinitaivaasta. Siellä leikattiin ja liimattiin itsenäisyyspäiväksi lippukoristeita ja laulettiin, kuinka ”leipä vieraan karvast on ja sana karkeaa”. Seuraavan sukupolven uusnationalisteille maistuikin jo pizza ja kebab.

Sua Suomen Leijona, tervehdin!

Entäpä leijonavaakuna? Sen pohjana on keskiaikainen Folkunga-vaakuna ja sen punakeltaisessa Suomeksi tunnistettavassa muodossa t6apahtunut ensiesiintyminen oli Uppsalan tuomiokirkossa Kustaa Vaasan hautamuistomerkissä vuonna 1581 (alakuva). Sitten siitä tuli postimerkki ja kokardi, leimasin. Valtiollista vaihetta seurannut leijonan ryöstö oli viinanhuuruinen. Leijonavaakuna oli selluloosasta valmistetun ”tikkuviinan” etiketissä. Siinä ei lukenut sanaa ”vaakuna”, vaan pelkästään ”viinaa”. Tekstin taustalla oli Suomen valtion vaakuna. Sittemmin vaakunaeläin on liitetty jääkiekkomaajoukkueeseen, eikä silloinkaan ihan raittiuskilpakirjoitusten hengessä. Leijonapaidassa ovatkin olleet yhdessä sinivalkoiset värit ja leijona kuosin vaihdellessa vuosikymmenten aikana. Seuraava tekstiili-innovaatio oli t-paita, kiitospaita, usein mustapohjainen leijona, joka vaakunakaulaketjun kanssa huuhtoi viimeisimmätkin rippeet valtiollisen symbolin kunnioitukselta. Lopputuloksen näimme Tornion rajalla. Suomen lippuja, leijonapaitoja, nerokkaita banderolleja ja varmaan aimo annos viinaksiakin.

Sua, Suomen Leijona, tervehdin!
    Taas voimasi valveutuvat,
    ja sadoin ja sadointuhansin
    rivit takanas taajentuvat.
    On vapaudenpäivästäs
    sana hiihdetty salosta saloon:
    koko kansa sun seuraa jälkiäs,
    joka sydän on syttynyt paloon.

    On sinuun kansa katsonut
    surun, tuskan päivänänsä:
    veri usein on taljasi tahrannut,
    ei häpeä ikänänsä.
    Nyt takanas kulkevan miljoonain
    nään loistos ja kunnias tiellä,
    sydän yks, veri yks on heillä vain,
    vala yksi veressä heillä.
V. A. Koskenniemi

Kulttuurien kohtaamattomuus

Mielenosoitusta bussin ikkunasta katseleva Torniossa rajan ylittävä irakilaismies tai syyrialaisperhe eivät tietenkään ymmärrä toteemiemme merkityksestä yhtään mitään. Joku heistä voi tehdä havainnon, että risti – kristinuskon symboli – ja mellakointi kuuluvat yhteen. Ristillä on uusi symbolinen merkitys: sinä et saa tulla tänne. Silloin pitää opetella värikoodit: punainen risti merkitsee vieraanvaraisuutta ja sininen risti tylyyttä. Ristin alkuperäisestä merkityksistä sen enempää Kristuksen kärsimyksen paikkana tai edes suomalaisuusliikkeen symbolina ei taida olla mitään jäljellä.