Mennyt viikko vyörytti jälleen kerran maailman epäoikeudenmukaisuuden hyökyaaltona ylitseni.
Ensin tuttu nuori mies käy kylässä. Hän on aloittanut yliopisto-opinnot. Hän herää aamuisin viideltä ehtiäkseen luennoille. Iltaisin hän tekee töitä 5-6 tuntia, yleensä puoleen yöhön asti. Lähes joka ilta. Hän valmistaa drinkkejä ja erikoiskahveja, pääasiassa turisteille, tiskaa, kantaa juomakorit auton lavalta baariin – kaikkea, mitä pienessä baari-kahvilassa eteen tulee. Palkkaa hän saa noin 60 euroa kuukaudessa. Sillä pitäisi rahoittaa omat ja nuoremman veljen opinnot. Eihän se riitä, ei, vaikka veljekset asuvatkin halvassa opiskelija-asuntolassa.
Neljästä veljeksestä seuraavakin on juuri saanut koulunsa päätökseen ja haaveilee jatko-opinnoista hänkin. Nuorin on vielä koulussa. Isästä, joka oli vuosia enimmäkseen Intiassa töissä ja aina joskus sai tuotua vähän ansioita kotiinkin asti, ei oikein ole enää työmieheksi. Loma-ajat kuluvat kotona maalla, perheen omilla pikku pelloilla ja päivätyössä toisilla. Vanhimpana poikana nuori mies tuntee olevansa vastuussa koko perheestä. Kotitalon jälleenrakennuskin parin vuoden takaisen maanjäristyksen jäljiltä on vielä pahasti kesken.
– Ennen tenttikauden alkua minun on varmaan lopetettava työt, nuori mies huokaa. – En muuten ehdi edes avata oppikirjoja.
Hänen ennen valoisan toiveikkaaseen olemukseensa on tullut uudenlaista kireyttä. Yhtenä kesänä hän keräsi Suomessa marjoja ja rahoitti sillä vuoden opiskelut itselleen ja veljelleen. Ämpärillisestä mustikoita sai saman verran kuin nyt kuukauden työstä. Mutta Suomeen ei enää pääse. Jo vuosi sitten viisumi evättiin.
– Kannattaisiko kuitenkin taas yrittää? hän kysyy varovasti, vaikka tietää vastauksen itsekin.
En voi olla ajattelematta, kuinka niin minä ja mieheni kuin nyt jo aikuiset lapsemmekin olemme saaneet käytännössä ilmaisen koulutuksen. Miten sydämestäni soisin, että tämä yritteliäs ja ahkera nuorimies olisi saanut edes murto-osan niistä mahdollisuuksista, joita me olemme pitäneet itsestään selvinä. Voi olla, että hän jotain alennusta opiskelumaksuista saakin. En huomannut kysyä. Mutta onhan hän dalit, alakastinen. Nepalin edistykselliset lait lupaavat daliteille tiettyjä etuoikeuksia. Liian usein ne vain eivät toteudu käytännössä.
Seuraavaksi taistelemme saadaksemme viisumin suunnilleen saman ikäiselle nuorelle naiselle. Hänkin on dalit, köyhän perheen tyttö syrjäisestä Mugun läänistä. Hänet on kutsuttu pariksi viikoksi Suomeen kertomaan siitä, millaista on olla tyttö ja dalit tässä maassa, syntyperänsä vuoksi kaksinkertaisesti syrjitty – mutta myös miten koulutus muuttaa maailmaa oikeudenmukaisemmaksi, murtaa ennakkoluuloja ja avaa uusia toivon näköaloja elämään.
Lähetysseuran Mugun dalit-tyttöjen kummiohjelman kautta tytötkin ovat saaneet mahdollisuuden koulunkäyntiin. Muutamat ovat edenneet jo yliopisto-opintoihin saakka. Yksi heistä on tämä viehättävä, viittä vaille kasvatustieteen kandidaatti, jonka sydämessä palaa halu jatkaa opintoja maisteriksi ja palata sitten syrjäiselle kotiseudulleen töihin. Hänellä olisi kerrottavaa. Mutta emme halua kuulla.
Hänen viisumianomuksensa evätään. Hän on liian suuri riski maallemme ja koko Schengen alueelle. Hänen pitäisi pystyä todistamaan, että ei suunnittele jäävänsä Eurooppaan. Mutta hän on köyhä. Pankkitilillä ei ole paljoakaan rahaa. Suomeen ei haluta sellaisia, ei edes kahdeksi viikoksi.
Ja taas mietin, miten helppoa maailmalla on matkustaa EU-kansalaisena Suomen passilla. Hävettää. Ei kai tarvitsisi, mutta hävettää silti; se, miten etuoikeutettuja ja samalla itsekkäitä me olemme.
Saan viestin Suomesta: – Täällä on aika järkyttävä meno… Ja tuntuu, ettei millään mielenilmauksilla ole mitään vaikutusta.
Turvapaikanhakijoiden pakkopalautuslento Afganistaniin kuohuttaa mieliä. Sinä iltana melkein itken.
On monta muutakin tarinaa. Vuosien takaisen tuttavamme, yksikätisen ompelijan, mies on Qatarissa – kuten kymmenet tuhannet maanmiehensä – eikä pääse sieltä pois. Qatar riistää häikäilemättä siirtotyöläisiä ja maassa on omituisia säädöksiä, jotka estävät monen paluun.
Yhteen maahan ei pääse ja toisesta ei pääse pois. Tämä maailmantuska alkaa taas kerran tuntua ylivoimaiselta. Mitä me olemme tehneet ansaitaksemme hyvän osamme? Entä he, jotka syntyivät köyhinä ja osattomina, sodan jalkoihin tai vainojen keskelle – miksi heille kävi niin? Miksi kaikki tässä maailmassa on niin epäoikeudenmukaista?
Paastonaika huipentuu piinaviikkoon, kärsimysviikkoon, hiljaiseen viikkoon. Seuraamme, miten Jeesus ratsastaa Jerusalemiin, pesee opetuslastensa jalat, murtaa leivän ja jakaa viinin, rukoilee Getsemanessa: ” Isä, ota tämä malja minulta pois”. Mutta maljaa ei oteta pois. Jeesus ottaa ristinsä, kantaa sen ja sen myötä kaiken tämän epäoikeudenmukaisuuden, meidän ahneutemme, itsekkyytemme, välinpitämättömyytemme, syrjittyjen, vainottujen ja kuoleman varjossa kulkevien pelon ja epätoivon… Kaiken kivun ja vihan ja pelon Hän kantaa Golgatalle. ”Se on täytetty”, Hän huokaa. Jollakin salatulla tavalla kaiken vastaus on siinä.
Ja kolmantena päivänä hauta on tyhjä.
Elina Lind
kirkollisen työn koordinaattori Nepalissa
Monella nyt eläkkeelle siirtyneellä sodassa rikkimenneiden vahempien lapsella olisi sama kerrottavana.Ei vekselivetoisella suonlaitaan raivatulla pienellä rintamiestilalle ollut varaa kouluttaa lapsiaan. Jos halusi käydä kouluja piti ansaita itse koulurahansa. Ei Suomessa koulutus ollut ilmaista, eväätkin piti kouluun tuoda kotoa jos oli mistä ottaa. Opintovelat takasi naapurit ja veloistaan pääsi vasta vuosien kuluttua paljolti inflaation ansiosta. Vasta suurten ikäluokkien lapsilla kaikki on ollut ilmaista, ja muut vapaudet.