Jeesus sanoi lähetysjärjestöille: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni…” Näinhän me tuon tutun lähetyskäskyn täällä Suomessa olemme tottuneet lukemaan. Vai käskikö Jeesus sittenkään ulkoistaa tämän käskyn seitsemälle erilaiselle lähetysjärjestölle? Voisiko järjestöjä olla vähemmän? Voisiko kokonaiskirkko miettiä tämän perustavaa laatua olevan tehtävän hoitamisen toisella, kokonaan uudella tavalla?
Kun pidin ensimmäiset rippileirini 1970-luvulla, kirkon perustehtävä pruukattiin jakaa kolmeen osaan: julistus, palvelu ja yhteys (ykseys). Julistukseen kuului olennaisena osana myös lähetystyö. Palvelu tarkoitti diakoniaa ja yhteys / ykseys… tuota noin…
Matka ns. miekkalähetyksestä nykypäivän kehitysyhteistyöhön on ollut monipolvinen ja turhankin värikäs. Jo ovat harvenneet lähetystyön kannattajista ne mummot, jotka lähetyspiireissä kutoivat sukkaa ja lapasta Afrikan aliravituille lapsille. Todelliset määrärahat lähetysjärjestöille tulivat kuitenkin seurakuntien budjeteista, myöhemmin seurakuntahyytymien kassoista. Paitsi että eivät avustukset enää tätä nykyä automaattisesti noin vain tipahtelekaan. Rahanjakajat eivät enää kysy niinkään sitä, mihin järjestöt rahan käyttäisivät, vaan sitä, mikä ko. puljujen suhde on vaikkapa homoihin.
Evankeliumi ei ole oppi, vaan iloinen sanoma, hyvä uutinen Jumalan valtakunnan murtautumisesta tähän maailmaan. Tähän viestiin kaikkien ihmisten kaikkialla maailmassa on välttämättä otettava kantaa ja suhtauduttava vakavasti. Julistus koskee lähelle tulleen valtakunnan julistamista, ristiinnaulitun ja ylösnousseen Kristuksen kuuluttamista kaikille.
Se, mitä me olemme tottuneet kutsumaan kristinuskoksi, muodostaa vain historialliset kehykset Jeesuksen julistukselle taivasten valtakunnasta. Jeesus tuli kertomaan, millainen Jumala on, mitä hän meille lupaa ja mitä meiltä odottaa. Sovitustyöllään Jeesus korjasi sen, minkä ihminen oli lankeemuksellaan rikkonut. Nimittäin yhteyden ihmisten ja Jumalan välillä.
Oppi erottaa, elämä yhdistää, sanotaan. Opista voi helposti tulla teologinen kiistakapula, mutta Jeesuksen sanoma on ihmiselle lohtu ja täyttymys. Eikö niille, jotka ovat elämässään kokeneet samoja, kovia kohtaloita ja sitten löytäneet Kristuksesta avun, ole hyvät edellytykset kokea yhteyttä myös keskenään? Tämä maailma on kuin jättikokoinen sairaala. Maailman joka kolkalta kuuluu voihketta ja valitusta. Kaikkien sairaitten on kuultava, että Suuri Parantaja ei ole heitä hylännyt.
”Jumala on tehnyt ihmiset suoriksi, mutta itse he etsivät monia mutkia.” ( VT:n Saarnaaja 7:30b)
Kuvatekstit:
(Yllä): Anna vettä kuihtuneelle…
(Alla): Lähetystyössä kuhisee jälleen…
Teemu: Koska kun kerran olet kirkkohistorian ammattilainen ja niuhottava faktafriikki, niin meille tyhmemmille tulee helposti olo, että on turha potkia vatkainta vastaan. Niinpä tyydymme usein vain iloitsemaan siitä, että hän heittää meitä aika ajoin helmillä. Kiitos siitä.
Emme saa unohtaa historiamme, sillä muuten me joudumme elämään sen uudelleen. Mutta pointti onkin nyt tässä: eilinen on mennyt, huomista emme tunne, mutta tänään auttaa Herra.
Vaikka tuntisimme, tietäisimme ja muistaisimme menneisyytemme, me emme silti tuon tiedon perusteella voi tietää, millainen huominen on edessä. Mutta Jeesus tietää, sillä hän on jo siellä(kin). Vaan häntä kohtihan tässä ollaan menossa…
Niin Teemu. Kirkon töitähän kaikki työt tässä maailmassa jotain kautta lienevät. Mutta haudankaivuussa yrittäjän suorittamana on se ero papin työhön nähden, että yrittäjä saa palkan työsuorituksen mukaan, mutta pastori toimii kuukautispalkalla (ellei ole ns. keikkalainen). Samoin myös suntio-haudankaivaja.
Jäin miettimään tuota Hannun sanontaa: Oppi erottaa, elämä yhdistää. Eikö nykyisin näytä pikemminkin siltä, että juuri elämä, siis suhtautuminen erilaisiin elämäntapoihin, on erottamassa toisistaan niitäkin, jotka opista ovat periaatteessa samalla kannalla. Kirkon ykseyden säilyminen perustuu toivoon, että oppi yhdistäisi kaikkia niitä eri tavoin eläviä ja ajattelevia ihmisiä, jotka uskovat Kristukseen uskontuunnustusten ilmaisemalla tavalla.