Jeesus sanoi lähetysjärjestöille: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni…” Näinhän me tuon tutun lähetyskäskyn täällä Suomessa olemme tottuneet lukemaan. Vai käskikö Jeesus sittenkään ulkoistaa tämän käskyn seitsemälle erilaiselle lähetysjärjestölle? Voisiko järjestöjä olla vähemmän? Voisiko kokonaiskirkko miettiä tämän perustavaa laatua olevan tehtävän hoitamisen toisella, kokonaan uudella tavalla?
Kun pidin ensimmäiset rippileirini 1970-luvulla, kirkon perustehtävä pruukattiin jakaa kolmeen osaan: julistus, palvelu ja yhteys (ykseys). Julistukseen kuului olennaisena osana myös lähetystyö. Palvelu tarkoitti diakoniaa ja yhteys / ykseys… tuota noin…
Matka ns. miekkalähetyksestä nykypäivän kehitysyhteistyöhön on ollut monipolvinen ja turhankin värikäs. Jo ovat harvenneet lähetystyön kannattajista ne mummot, jotka lähetyspiireissä kutoivat sukkaa ja lapasta Afrikan aliravituille lapsille. Todelliset määrärahat lähetysjärjestöille tulivat kuitenkin seurakuntien budjeteista, myöhemmin seurakuntahyytymien kassoista. Paitsi että eivät avustukset enää tätä nykyä automaattisesti noin vain tipahtelekaan. Rahanjakajat eivät enää kysy niinkään sitä, mihin järjestöt rahan käyttäisivät, vaan sitä, mikä ko. puljujen suhde on vaikkapa homoihin.
Evankeliumi ei ole oppi, vaan iloinen sanoma, hyvä uutinen Jumalan valtakunnan murtautumisesta tähän maailmaan. Tähän viestiin kaikkien ihmisten kaikkialla maailmassa on välttämättä otettava kantaa ja suhtauduttava vakavasti. Julistus koskee lähelle tulleen valtakunnan julistamista, ristiinnaulitun ja ylösnousseen Kristuksen kuuluttamista kaikille.
Se, mitä me olemme tottuneet kutsumaan kristinuskoksi, muodostaa vain historialliset kehykset Jeesuksen julistukselle taivasten valtakunnasta. Jeesus tuli kertomaan, millainen Jumala on, mitä hän meille lupaa ja mitä meiltä odottaa. Sovitustyöllään Jeesus korjasi sen, minkä ihminen oli lankeemuksellaan rikkonut. Nimittäin yhteyden ihmisten ja Jumalan välillä.
Oppi erottaa, elämä yhdistää, sanotaan. Opista voi helposti tulla teologinen kiistakapula, mutta Jeesuksen sanoma on ihmiselle lohtu ja täyttymys. Eikö niille, jotka ovat elämässään kokeneet samoja, kovia kohtaloita ja sitten löytäneet Kristuksesta avun, ole hyvät edellytykset kokea yhteyttä myös keskenään? Tämä maailma on kuin jättikokoinen sairaala. Maailman joka kolkalta kuuluu voihketta ja valitusta. Kaikkien sairaitten on kuultava, että Suuri Parantaja ei ole heitä hylännyt.
”Jumala on tehnyt ihmiset suoriksi, mutta itse he etsivät monia mutkia.” ( VT:n Saarnaaja 7:30b)
Kuvatekstit:
(Yllä): Anna vettä kuihtuneelle…
(Alla): Lähetystyössä kuhisee jälleen…
Kannattaa kantaa se omakin korsi yhteiseen kekoon, eikö vain?
Hieman toppuuttelen:
Nykyaika todellisuudessa: Lähetysjärjestöt ja KUA: Talousarviomäärärahat vuonna 2012 olivat 24% koko tulosta (hajonta 12-37%) Kyllä se edelleen on vapaaehtoisen toiminnan ja erilaisten tilaisuuksien kolehtien varassa. Itsekin ostin lähetysjuhlilta viidet helsinkiläismummojen kutomat villatossut..
Raimo Harjula-vainaa opetti aikoinaan: ”Kaikkien ihmisten kaikkina aikoina kaikkialla on oikeus kuulla evankeliumi Jeesuksesta.” Ei se siitä mihinkään ole muuttunut. Sillä ohjeella mennään.
Maija: oikein Harjula tuossa asiassa todisti. Jeesuksen antama lähetyskäsky velvoittaa meitä kristittyjä maailman tappiin asti. Tarkoitukseni oli ottaa puheeksi se, MITEN homma hoidetaan parhaalla tavalla nykyaikana.
Kun SLS toimi tuossa Lähetysjuhlien kohutussa lähettiepisodissa oudolta tuntuvin perustein, :p niin lohtua tarjosi Sansan tempaus lanseerata Raamattu kannesta kanteen-sarjan matsku mobiililaitteisiin. Minulla se on iPadissa.
Hannu. Ymmärsin. Matikkana haluan vain aina tuputtaa numeroita, kun voin.
Tuota vanhanaikaista kolmikantajuttua kerron vieläkin. Se on levinnyt arkisovellutuksena sinne tänne minun peruinani näin:
Lähetys on kahden käden juttu. Toinen käsi muistuttaa siitä (heilutellaan kättä…), että lähetystyössä kerrotaan Jeesuksesta ja toinen käsi (heilutellaan toista kättä…) siitä, että lähetystyössä autetaan ihmisiä. Lähetystyössä halutaan olla kavereita kaikkien kanssa (laitetaan kädet kiinni toisiinsa….) Joku valopäätoverini on sitä muokannut niin, että kun kädet pannaan yhteen, se tarkoittaa sitä, että kertomista ja auttamista (julistus ja palvelu) ei voi erottaa toisistaan. Muutama lähetysnäyttelysukupolvi näillä main muisti sen vielä useiden vuosien jälkeenkin…
Aikuiset tekee ihme vaikeeta kaikista jutuista. Kyllä lapset ymmärtää…
Kirkon perustehtävää – vai olisiko kyse pikemminkin kirkon perusolemuksesta? – ei ilman rautalankaa pysty tuon havainnollisemmin esittämään, kiitos!
Minä suurena niuhottajana alleviivaan myös noita Maijan numeroita. Joissain nettikeskusteluissa, joissa on mekasteltu lähetysmäärärahoista, on ollut vääränä ennakko-oletuksena, että järjestöt ovat kokonaan seurakuntien tuen varassa.
Toinen numero koskee lähetysjärjestöjen määrää tai työn järjestämistä. Jokaisella kirkon lähetysjärjestöistä on oma tarinansa. Esimerkiksi Pipliaseura perustettiin aikana, jolloin kirkkokaan ei ollut vielä itsenäinen, vaan osa esivaltaa. Seura oli ensimmäinen kansalaisten tai oikeammin keisarin alamaisten perustama uskonnollinen yhdistys. Sen puheenjohtajana oli suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööri. Sen kohdealueena oli Suomi ja asiana Raamattujen levittäminen. Samalla se oli kuitenkin myös osa kansainvälistä pipliaseurojen verkostoa. Se oli myös alusta saakka ekumeeninen, mukana oli ortodokseja. Myöhemmin se on suuntautunut enemmän maailmanlaajuiseen lähetystyöhön. Se rahoittaa toimintaansa paitsi lahjoituksin ja avustuksin myös liiketaloudellisesti myymällä Raamattuja. Sen jäseninä ovat nykyään myös katoliset, ortodoksit ja vapaat suunnat. Mitähän hyvää lähetystyön uudelleenjärjestäminen voisi sille tuoda?
Muiden järjestöjen laita on samalla tavoin moninainen. Ihmettelen joskus sitä, että kun kirkossa pyritään aktivoimaan jäseniä hengelliseen tioimintaan, haluttaisiin kuitenkin tyrehdyttää sen kaikkein laajin kansalaistoiminta eli järjestöjen lähetystyö.
Kyllä vain. Itse diggaan FIDAA. Fida International on vuonna 1927 perustettu Suomen helluntaiseurakuntien lähetys- ja kehitysyhteistyöjärjestö, joka työskentelee lähes 60 maassa.
Fida lähetystorit on Suomen suurin kirpputoriketju, jonka 30 myymälän tuotto käytetään maailman köyhien hyödyksi. Samalla edistetään kierrätystä ja kestävää kehitystä.
Ovat ymmärtäneet kokonaisvaltaisesti nykyaikaa; ei librusti vaan tarpeiden mukaan. Kirppareilla on hyvä meininki! Ei puhettakaan homoseksuaalisuudesta tai kenenkään esi- tai postaviollisista suhteista.
Olen Sonjan kanssa samaa mieltä, että Fida hallitsee asian. Muuten olen sitä mieltä, ettei Jeesus puhu mistään järjestöistä yhtään mitään.
Maija ja Teemu Tiesin jo blogia kirjoittaessani sohaisevani kepillä muurahaispesään. Siksi jo laitoin sellaisen valmiiksi tuonne kuvaan.
Eksatkit tiedot ovat oikein ja paikallaan, mutta ainakin omissa blogiteksteissäni pyrin kyseistä niuhotusta välttämään. Musta tuntuu-periaate tuntuu musta paljon hauskemmalta. Aina löytyy (onneksi) teitä, jotka toppuuttelette faktoillanne, kun meikäläinen vetää mutkat suoriksi.
Teemu: Uudelleen järjestämisellä tarkoitan yksinkertaisesti sitä, että järjestöjä on liian monta. Eihän lähetystyössä (toivon mukaan) pyritä markkinoimaan omia ongelmiamme vaan sitä, MITÄ JEESUS ON KÄSKENYT MEIDÄN PITÄÄ!
Jos noita vanhoja fraaseja muistelisin, niin yksi hyvä meni näin:
Anna miehelle kala, niin hän on saanut avun yhdeksi päiväksi.
Opeta mies kalastamiseen, niin hänet on autettu loppuelämäkseen.
Eli ei kannettua vettä, vaan uudet kristityt on heti opetettava lähteen luokse.
Teemulle vastakysymys: Jos lähetystyön tekeminen kanavoidaan aina vain järjestöjen kautta, niin eikö se anna sellaisen signaalin, ettei ulkolähetys kuulukaan SEURAKUNNAN ydintehtäviin…? Tai yksityisen kristityn To Do-listalle?
Sonja: Joo, olen tässä omassakin ympäristössäni havainnut useammankin FIDA-kirppiksen. Olen kuullut toiminnasta pelkkää hyvää. Ja järjestön pitkä historia tekee vaikutuksen.
Luterilaisella puolella on perinteisesti uskottu myyjäisten voimaan. Vaan alkavatkohan sellaiset toimintatavat jo kaatua hautaan?