Minkä puolesta äänestämme?
Tai mitä vastaan?
Kreikassa, sen demokratiassa
sai äänestää jonkun karkotettavaksi.
Puolue nimittää itseään
Perus-Suomalaiseksi
ja maakunta, sekin itseään
Varsinaiseksi Suomeksi.
Entä sitten toiset?
No, ne ei ole, eikä kuulu.
Ne on ne, ei ne ole he.
Ei niille ole paikkaa.
Me oltiin täällä ensin!
Ajettiin pois lappalaiset!
Kaikki kuuluu nyt meille!
Se on ideolgia ja arvot, meidän!
Vaikka isoisä Amerikkaan
ja isä Ruotsiin, mutta
menkööt vaan – se on eri asia.
Nyt kuuluu kaikki meille!
Perustamme on tämä ja
tällä me voitamme.
Omistusoikeus on pyhä!
Päälle Laulkamme Suvivirren
KOSTI.
uskolla on tekemistä isänmaan kanssa ja ihan kaiken kanssa. Miten elän ja miten toimin. Välitänkoö vain itsestäni? Välitänkö vain suomalaisista? Kuten Bonhoeffer sen ilmaiusi, kirkko ei ole itseään varten, vaan muita varten. Oikea isänmaallisuus ei välitä vain meistä, vaan myös heistä – kuten ukrainalaisista.
Heikki. Niin, välintänkö vain itsestäni? Risto Ryti otti yksin vastuun 1944, kun nykyään Suomen suurena ystävänä toimiva Yhdysvallat (ilman, että usalla olisi mitenkään oma lehmä ojassa) kehoitti Suomea eroamaan sodasta ja Moskova ilmoitti Suomen tunnustelijoille ylivoimaisilta näyttävät vaatimukset. Siinä tilanteessa Ryti otti täyden mieskohtaisen vastuun avun saannin turvaamisesta allekirjoittamalla yksinään ns. Ribbentrop-sopimuksen. Ilman Saksaa meidän isänmaamme olisi ollut ”entinen.” Se nyt on vaan yksinkertainen totuus huomiomalla myös sen että ”kaikkivallan kädet” eivät ole sidotut, kun hätä on suurin. Entäpä Bonhoeffer? Hänen mielestään ”tyranninmurha oli äärimmäisenä keinona eettisesti oikeutettu, vaikkakaan ei synnitön teko.” Niin, miten tuon salaliiton sitten itsekukin ymmärtää? Tämä tuppaa unohtumaan, kun Bonhoefferin toimintaa arvioidaan. ”Oikea isänmaallisuus ei välitä vain meistä.” Entä vihollisten rakastaminen, että olisimme taivaallisen Isämme lapsia? Lujaan taitaa ottaa itsekullakin säädyllä.
”Ilman Saksaa meidän isänmaamme olisi ollut ’entinen’.” Ilman Kolmatta valtakuntaa ei sotia olisi kenties lainkaan ollutkaan. Samainen Ribbentrop teki Neuvostoliiton kanssa sen sopimuksen, jonka varjolla se aloitti talvisodan.
Niin. Kaiketi Venäjä ei olisi koskaan tänne hyökännytkään, jos sitä ei olisi ollut koskaan olemassakaan. :))
Sibeliuksen Finlandian sävelmää lauletaan laajalti Lloyd Stonen sanoin nimellä Song of Peace. Suomennan ensimmäisen säkeistön: ”Tämä on minun lauluni, oi kaikkien kansojen Jumala, rauhan laulu kaukaisille maille ja omalleni; tämä on minun kotini, maa, jossa sydämeni on, täällä ovat toiveeni, unelmani, minun pyhäkköni; mutta toiset sydämet sykkivät muissa maissa yhtä tosia ja korkeita toiveita ja unelmia kuin omani.” https://www.youtube.com/watch?v=eXooDIWVRZs
Herätys, ankkalinnalaiset! Äänestäkää Piri Pösöä!
MIKA,
jos ajatuksesi liikkuvat vain Ankkalinnassa, tekee se vähän vaikeaksi keskustella kanssasi.
Pientä huumoria ja vitsailua tuo kommentti vain on.
Aku Ankassa heijastellaan toki monia ajan ilmiöitä. Lehdestä taitaa kuitenkin olla turha etsiä varsinaista yhteiskunnallista sanomaa. Tuskin pormestari Pösöä voi luonnehtia sen kummemmin demokraatiksi kuin republikaaniksikaan. Kansallismieliseksi populistiksi ei kai ainakaan.
Pormestari-Aku Ankka
Ankkalinnan pormestari (Pig Mayor, usein suomeksi Piri Pösö) on sikamaisuudestaan huolimatta kelpo virkamies. Tämä välillä muissakin kuin porsaan hahmossa esiintyvä kaupunginisä sortuu mielistelyyn, kähmintään ja halpamaisuuksiin vain vaalien alla… tai kun Ankkalinnan julkista kuvaa pitää kiillottaa… tai kun Roope Ankalta täytyy periä verorästejä tai avustusta julkisiin töihin. Saketissa ja silkkipytyssä viihtyvä pormestari nähdään usein vääntelemässä käsiään myttyyn menneen mainostempun jäljiltä.
Hahmon kautta kuvataan siis poliittista kulttuuria ja siinä toimivien henkilökohtaisia ominaisuuksia. Se on eri asia kuin yhteiskunnalliset aatteet tai tavoitteet. Heikki Palmun kirjoitus käsittelee asioita, joihin Ankkalinnan pornestari ei liity. Kansallisten etujen korostaminen kansainvälistyvässä maailmassa on taantumuksellista – varsinkin, kun se perustellaan tunteisiin vetoavin sanoin, joilla ei ole järjen kanssa paljoakaan tekemistä.