Zombeja tuli joka tuutista muutama vuosi sitten – niitä olivat elokuvat ja sarjat tulvillaan. Klassikkokirjoista kirjoitettiin uusia versioita, joihin oli sijoitettu zombeja. (Omassakin hyllyssä on varsin hupaisa Pride and Prejudice and Zombies.)
Harva tietää, että zombeilla on paikka myös kristillisessä kuvastossa, enkä nyt puhu ylösnousemuksesta: Zombien lahtaaminen ja hautaaminen kuuluu Augustinuksen kristillisestä elämästä käyttämään kuvastoon. Antakaas kun selitän.
Augustinuksen mukaan jokainen on syntyessään perisynnin tähden ”vanha ihminen”. Hän rakastaa vääriä asioita ja pistää elämänsä epäjärjestykseen, tavoittelee kestämätöntä ja etsii onnea muuttuvasta. Kasteessa ihmisessä syntyy ”uusi ihminen”, joka haluaa elää Jumalan tahdon mukaan ja rakastaa olioita niiden todellisen arvon mukaan: Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistään, kuten itseään.
Kun kasteessa uusi ihminen syntyy, vanha ihminen kuolee. Augustinus ja hänen oppi-isänsä Ambrosius ovat molemmat sitä mieltä, että kristityn tehtävä on huolehtia omien kuolleiden paheidensa hautaamisesta, etteivät ne palaa eloon ja nouse uudelleen vastustamaan häntä. Kristityssä alkaa sota uuden ihmisen ja vanhojen, kuolleiden paheiden välillä – siis sisällissota zombeja vastaan.
Puhuessaan tästä kristityn sisäisestä taistelusta Augustinus käyttää paljon sotaan ja kamppailuun liittyviä kielikuvia. Hän puhuu vihollisista, kapinasta, konfliktista, valloittamisesta ja aseista. Hän maalaa kuvia ”Kristuksen sotilaista”, jotka käyvät mahtavia taisteluita omia himojaan vastaan. Näistä kukaan ei selviä ilman, että saa vihollisen aseista jokusen ruhjeen. Niitä haavoja Kristus-lääkäri parantaa.
Huomionarvoista on, että Augustinukselle ”Kristuksen sotilas” ei liity ulkoisiin konflikteihin, vaan ihmisen sisäiseen kamppailuun kasvaa rakkaudessa. Jokaisen kristityn tulisi olla tällainen Kristuksen sotilas, sillä kamppailu omia paheita vastaan on oleellinen osa kristittynä elämistä, eikä lakkaa kuin kuoleman myötä. Jos väsyy taistelemaan omia himojaan vastaan, ne innostuvat valtaamaan mielen linnakkeen ja syöksevät uuden ihmisen alas. Jos zombit voittavat, ne alistavat ihmisen valtaansa, sillä ”kenen voittama ihminen on, sen orja hän on” (2. Piet. 2:19b). Lienee sanomattakin selvää, että vallan antaminen zombeille ei ole hyvä ratkaisu.
Kristityn ei tarvitse käydä sisällissotaansa yksin – itse asiassa yrityskin tehdä niin osoittaisi, että huonosti käy. Augustinus muistuttaa, että kaikkialla läsnäolevaa Kristusta ei kannata jättää sotareportteriksi – häneltä voi pyytää apua itse taisteluun. Hänen puoleensa voi kääntyä rukoillen, ettei joutuisi kiusaukseen, mutta myös, että selviäisi kiusauksesta voittajana. Pyhä Henki auttaa kamppailussa, kunnes taistelu vihdoin lakkaa ja koittaa autuas rauha.
—
(Tämä ei ole mielipidekirjoitus. Teen väitöskirjaa Augustinuksesta ja tarkoitukseni on näiden blogitekstien avulla avata hänen ajatteluaan nykyihmiselle ymmärrettävällä tavalla.)
Ei tuossa ollut mitään uutta ja outoa. Enneminkin kuvausta juuri niistä asioista, jotka näyttelevät keskeistä osaa elämässäni. Olen varma, että moni muukin kristitty löytää itsensä ja kristityn vaelluksensa noista kielikuvista. Ei mitään uutta auringon alla. Aika jännä lukea tuollaista ja tajuta ette kirkkoisät taistelivat täysin samoja taisteluita kuin mitä itse tänään.
Vastenmielisiä kielikuvia kristinuskossa. Tässä saa päivittäin kuulla uutisia sodista, taisteluista ja muusta raakuudesta. Suorastaan barbaarista. Ei sytytä. Mutta kun on miehistä kysymys, niin ei yllätä.
Tekisi mieli vääntää kättä Augustinuksen kanssa. Mitä vikaa on maallisessa onnessa? Eihän se tietenkään ole pysyvää, mutta entä sitten?
Maallinen elämä on se missä elämme. Ilonlähteinä ovat aistinautinnot, esteettiset nautinnot, älylliset nautinnot, hyvät ihmissuhteet , onnistunut työura, lapset ja lastenlapset yhdessä puolison kanssa, jännitävät lomamatkat, hyvät juhlat hyvien ystävien kanssa, Lepo ponnistelujen jälkeen ja lopulta kuolla kun kaikki on täytetty.
Augustiinuksen taivaallinen onni on sitä tuonpuoleista, jonka saavuttaa vasta pitkän ja ankaran odotuksen ja kiusauksia, zombeja, vastaan taistelun tuloksena. Zombi- termi on muuten aivan hyvä ja sopiva tässä yhteydessä . Sisäiset kummitukset vaativat aina silloin tällöin juoda vertamme . Jos elää tavallista kunniallista elämää lähimmäisten ja muiden hyvien ihmisten tukemana ,niin zombit eivät saa ylivaltaa ja tuhoa elämää vaikka kuinka pelottelevatkin.
Tuolle en kyllä voi mitään, että naiset ovat hiukan erilaisia ja ihan kiva niin. Nainen on täydellinen ja mies vasta naisen kautta voi päästä lähelle sitä. Miehelle naisen todellisuus on aina suuren ihmetyksen lähde. Jotenkin näin Juutalaisessa ajattelussa pohditaan.
Nainen elää paljon konkreettisemmassa todellisuudessa , kuin mies. Mies ei koe sotafilmejä katsoessaan sitä empatiaa, joka naisille on tyypillistä. Mies kun kykenee siirtämään tietyt tunteet pois päältä. Nainen on tässä suhteessa paljon kokonaisvaltaisempi ja intuitionsa kautta ymmärtää elämää syvemmin kuin mies. Mies tarvitsee seikkailua ja taistelua. Sille en voi mitään. Siksi nuo kielikuvat ovat miesten maailmaa ja kuvaavat hyvin hengellistä elämää meille.
Markku: ” Tekisi mieli vääntää kättä Augustinuksen kanssa. Mitä vikaa on maallisessa onnessa?”
No väännetään me kättä, kun hän ei ole enää keskuudessamme. uskoisin , että koen elämää hyvin samaan tapaan kuin hänkin. Ainakin koen hyvin vahvasti samankaltaisuutta omassa kokemusmaailmassani.
Ei kyse ole lainkaan siitä, että hyvä olisi vasta taivaassa saavutettavissa. Vaan siitä, että tässä maailmassa oleva hyvä on vain varjokuva siitä mitä on tulossa. Niinpä, jos varjokuvat ovat näin mahtavan ihania, niin mitä sitten on se, jota kokemamme ja nautinto kuvaa tulevan varjona.
Kyse ei ole tämän ajan nautinnon sulkemisesta elämästä pois. Eikä siitä, että nauttia saisi vasta taivaassa. Elämähän jää monelta elämättä. Pelkästään sen tähden ettei eletä siinä todellisuudessa joka ympärillä vaikuttaa. Moni vanhus on katkera siksi, että elämä onkin huomaamatta jäänyt elämättä. Eikä taivaassa odottava onni ole tähän syynä. On vain oltu sokeita sille elämälle jonka Jumala on antanut, kaikkine herkkuineen. On tajuttu liian myöhään miten hieno asia elämä on ja on hukattu se ainutlaatuinen oma elämä.
Jos elämä täällä on varjokuva tulevasta , niin mitä vikaa varjokuvassa on ? Jos se on meidän elämämme, niin on parasta tehdä siitä paras mahdollinen elämä.
En näe kirkkoisien teksteissä käsitystä siitä, että tässä elämässä olisi jotain vikaa.
Suurin synti on elämättä jäänyt elämä…
”Kuka oletkin, joka elää tahdot ja rakastat elämän päiviä, nauttiaksesi onnea: varjele kielesi pahasta ja huulesi vilppiä puhumasta; vältä pahaa ja tee hyvää, etsi rauhaa ja pyri siihen.” Ps.34:11-13
”On onnettomuus tämäkin, jonka olen nähnyt auringon alla ja joka raskaasti painaa ihmistä: että Jumala antaa miehelle rikkautta ja tavaraa ja kunniaa, niin ettei hänen sielultaan puutu mitään kaikesta siitä, mitä hän halajaa, mutta Jumala ei salli hänen nauttia sitä, vaan sen nauttii vieras. Se on turhuutta ja raskas kärsimys.
Vaikka syntyisi miehelle sata lasta ja hän eläisi vuosia paljon ja paljot olisivat hänen vuottensa päivät, mutta hän ei saisi tyydyttää omaa haluaan omaisuudellansa eikä saisi edes hautaustakaan, niin minä sanon, että keskoinen olisi onnellisempi kuin hän.
Sillä se turhaan tulee ja pimeyteen menee, ja pimeyteen peittyy sen nimi.
Ei se ole aurinkoa nähnyt eikä tuntenut. Sen lepo on parempi kuin hänen. Ja vaikka hän eläisi kaksi kertaa tuhannen vuotta, mutta ei saisi onnea nähdä-eikö kuitenkin kaikki mene samaan paikkaan? Kaikki ihmisen vaivannäkö tapahtuu hänen oman suunsa hyväksi, ja kuitenkaan ei halu täyty. Sillä mitä etua on viisaalla tyhmän edellä, ja mitä kurjalla siitä, että hän osaa oikein vaeltaa elävitten edessä? Parempi silmän näkö kuin halun haihattelu. Tämäkin on turhuutta ja tuulen tavoittelua. Mitä olemassa on, sille on pantu nimi jo ammoin; ja edeltä tunnettua on ollut, mitä ihmisestä on tuleva. Ei voi hän riidellä väkevämpänsä kanssa. Sillä niin on: puheen paljous enentää turhuutta. Mitä etua on ihmisellä siitä? Sillä kuka tietää, mikä on ihmiselle hyvä elämässä, hänen elämänsä lyhyinä, turhina päivinä, jotka hän viettää kuin varjo; ja kuka ilmaisee ihmiselle, mitä on tuleva hänen jälkeensä auringon alla? Saarn.6