Missiologiaan liittyvässä teologisessa keskustelussa on jo pitkään ollut puhetta globaalin etelän ja idän kirkkojen noususta. Luin suurella ilolla Lähetysseuran Tuomas Meurmanin blogia aiheesta.
Sain Meurmanin tekstistä käsityksen, että meillä on samansuuntainen tilannekuva kristinuskon maailmanlaajuisesta nykytilanteesta. Erityisesti valtavirran protestanttisisen pohjoisen ja läntisen kristikunnan hiipuessa kristinuskon painopiste on siirtymässä nuorempiin, lähetyksen synnyttämiin kirkkoihin. Etelän ja idän kirkot kasvavat väestönkasvun myötä, mutta myös kristillisen sanoman mennessä eteenpäin ja uusien ihmisten liittyessä näiden kirkkojen jäseniksi. Todellinen valta kirkollisissa yhteistyöelimissä on usein kuitenkin keskittynyt globaalin lännen ja pohjoisen kirkkoihin: osin koulutuksellisista ja taloudellisista syistä johtuen, osin historiallisista syistä. Joka tapauksessa meidän olisi syytä muuttaa asennettamme, luopua ylemmyydentunnostamme ja ottaa globaalin etelän ja idän kristityt ja heidän viestinsä vakavasti.
Millaisten käytännön kysymysten ääreen nämä lähtökohdat meidät oikein laittavat?
Mitä eroja meillä on?
Globaali etelän ja idän kirkot elävät hyvin erilaisessa yhteiskunnallisessa, kulttuurillisessa ja uskonnollisessa tilanteessa verrattuna meihin. Sisarkirkkoihimme elävät erilaisissa taloudellisissa ja väestöllisissä todellisuuksissa, kuten myös hyvin erilaisten aatteellisten virtausten vaikutuspiirissä. Monet länsimaissa esille nousseet teologiset kysymykset ovat sellaisia, joista sisarkirkoissamme vallitsevat hyvin paljon meidän kirkkojemme valtavirrasta poikkeavat käsitykset. Etelän ja idän kirkot ovat opillisesti paljon konservatiivisempia, erityisesti mitä tulee perhe-etiikkaan, seksuaalimoraaliin ja sukupuolikysymyksiin. Pelkästään näihin teemoihin liittyvät kysymyksenasettelutkin voidaan kokea sisarkirkoissamme yksinomaan tuontitavarana.
Vaikka teologiset erot ovat kasvaneet kirkkojemme välillä huomattavasti, suora keskusteleminen pitkään lähetystyötä tehneiden pohjoisen ja lännen kirkkojen kanssa voidaan etelän ja idän kirkoissa kokea vaikeaksi. Vanhoilta yhteistyökumppaneilta on saatu vuosikymmenien aikana paljon ja heitä kohtaan tunnetaan kiitollisuutta ja kunnioitusta. Erittäin tärkeä osansa on myös rahalla: taloudelliset riippuvuussuhteet ovat kirkkojemme välillä edelleen hyvin merkittäviä.
Etelän ja idän viesti ei välttämättä miellytä
Missiologisessa keskustelussa on esiintynyt pitkään ajatus siitä, miten lähetys elää suurta murroksen aikaa. Aikaisemmin ydinalueelta marginaaleihin, rikkailta köyhille, laajan koulutuksen saaneilta vähän koulutetuille, lähettäjiltä vastaanottajille ja terveiltä sairaille suuntautunut lähetys on alkanut muuttua. Havainto on mielestäni täysin oikea. Kirkkojen välisen yhteistyön pitäisikin olla vuorovaikutteisempaa, molemminpuolista ja vastavuoroista toimintaa. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa ja miten me siihen suhtaudumme?
Me emme voi ylpeydessämme ajatella, että etelän ja idän kirkoista tullaan meille vain vierailemaan, pitämään jokunen juhlapuhe lähetysjuhlille, seurakuntavierailuille tai kirkon seminaareihin. Etelän ja idän kirkkojen edustajia voi olla helppoa kuunnella silloin, kun he silittävät meitä myötäkarvaan. Heidän kanssaan on helppoa toimia silloin, kun kaikki tapahtuu juuri meidän toiveidemme mukaan.
Kirkkomme piispainkokous on jälleen ilmaissut, että sillä on tiettyjä teologisia tavoitteita sisarkirkoissamme. Jos me pidämme oikeutenamme edistää toisissa kirkoissa omia teologisia tavoitteitamme, meidän on oltava valmiita siihen että he edistävät meidän kirkossamme omia teologisia tavoitteitaan. Suunta ei voi enää olla vain meiltä heille.
Aito kuunteleminen ja vuorovaikutus on sellaista, että olemme valmiita kuuntelemaan kriittisiäkin puheenvuoroja – ja ottamaan opiksemme. Etelän ja idän kirkkojen näkökulmasta meidän kirkkomme ovat kulkemassa harhaan ja heidän profeetallinen, Jumalan antama tehtävänsä on varoittaa meitä ja tehdä kaikkensa estääkseen meitä eksymästä.
Entä jos he ovatkin oikeassa?
Tutkimusaineisto tuntuu melko kapealta teorian testaamiseen. Teorian paikkansapitävyyttä voisi myös testata soveltamalla sitä vielä edessäpäin oleviin, ratkaisemattomiin kirkkoherranvaaleihin. Jälkikäteinen sopivan pääoman ja habituksen arviointi tuntuu liian subjektiiviselta näkökulmalta.
Olisi hyvä kysyä, että ohjaako kirkon toimintaa enää Jumala vai onko se mammona. Onko evl-kirkossa niin kuin Laodikean seurakunnassa, jossa Jeesus koputtaa oven ulkopuolle, että josko joku kuulisi Hänen äänensä.
Nimi Laodikea tarkoittaakin kansan (laos) oikeudet (dike).
Pappien ja oppien äänestämisessä ei sinällään ole vikaa, kun sen tekevät uskovat, mutta kun niin jäsenien kuin johdonkin kohdalla alkaa äänessä olemaan ne, jotka eivät tunnusta edes apostolista uskontunnustusta, niin silloin äänestätään aivan erilaisen kirkon, uskon ja evankeliumin puolesta, kuin historiallinen kristinusko. Voidaankin puhua jo uudestan uskonnosta.
http://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/usko/4284/seurakuntavaalit_fi-sivusto_vaikenee_jeesuksesta_ja_raamatusta
Tutustumatta itse väitöskirjaan herättää ihmetystä empiirisen aineiston kapeus. Teoriapohja lienee asiallinen, mutta neljä tapaustutkimusta tuntuu riittämättömältä aineistolta teorian testaamiseen niin, että voitaisiin tehdä minkäänlaisia yleistettäviä johtopäätöksiä.
Olen yksinkertainen Jumalan lapsi, joka en ymmärrä monimutkaisia kirkollisia kuvioita. Jos kirkko sanoo olevansa Kristuksen kirkko, silloin tulisi kaikessa ehdottomasti ensin etsiä Jumalan tahtoa. Apostolien teoissa kerrotaan, että diakonien valintaperusteina oli, että heistä oli hyvä todistus ja ovat Henkeä ja viisautta täynnä. Kuinka tärkeää myös pappien ja kirkkoherrojen valintakriteerinä onkaan, että he ovat Pyhää Henkeä ja Ylhäältä tulevaa viisautta täynnä!
Kirkkoherraksi valittiin se, joka sai eniten ääniä. Jos vaalissa annettiin vain yksi ääni, ja sen antoi äänioikeutettu, joka itse oli yksi ehdokas, hän ratkaisi vaalin.
Tai itse asiassa vaalin ratkaisivat ne äänioikeutetut, jotka eivät äänestäneet.
Varmistaakseen vaalivoiton, ehdokkaalla tulee olla oikean puolueen jäsenkirja eli paikkakunnan valtapuolueen organisoima vaalikampanja.
Useimmiten, tuomiokapituli on jo ratkaissut vaalituloksen valitsemalla hakijoitten joukosta kolme ”parasta” joiden joukkoon se ”paras” ei mahtunut.
Mielestäni seurakunnan johtajan (kirkkoherran) valinta olisi kokonaan uudistettava. Virkaa haettaisiin seurakunalta (eikä tuomiokapitulilta), joka valitsee johtajansa parhaaksi katsomallaan tavalla. Puolueettomin valinta olisi sellainen, jossa ”hyvien” hakijoitten joukosta seurakunta valitsee kolme ”parempaa”, ja arpa ratkaisee, kuka on ”paras”.
Hyvä blogi, kiitos Jiska. Harhassa olevan pitäisi ensiksi ymmärtää olevan harhassa. Vasta sen jälkeen korjausliike voi olla mahdollinen, jos sen kokee tärkeäksi.
Kiitos Juha!
Jiska
Kiitos hyvästä puheenvuorosta etelän ja pohjoisen kirkkojen välisten kysymysten pohdinnassa.
On todellakin aihetta painottaa sitä, että täällä ollaan todella korvat avoinna etelän kirkkojen sanoille niin, ettei täältä käsin rahalla tai muilla pakotteilla painostetan etelän kirkkoja omaksumaan meidän arvostuksiamme ikään kuin koko ihmisyyttä koskevina yleispätevinä ohjeina, vaan että evankeliumin vapauttava voima saa noissa kirkoissa luoda heidän kulttuuritilanteeseensa sopivaa kristillistä elämää.
Blogisti kirjoittaa Etelän ja idän kirkkoihin viitaten ( lukeutuuko muuten Venäjän ortodoksinen kirkko ”idän kirkkoihin”?)
”…heidän profeetallinen, Jumalan antama tehtävänsä on varoittaa meitä ja tehdä kaikkensa estääkseen meitä eksymästä.”
Blogisti näyttää olevan itse sitä mieltä että Jumala on antanut Etelän ja idän kirkoille tehtäväksi varoittaa meitä.
Mistä asioista Jumala on pyytänyt Etelän ja idän kirkkoja varoittamaan meitä?
Sari
Olen itse työskennellyt Kamerunin luterilaisen kirkon yhteydessä. Olen oppinut sieltä valtavan paljon sekä asenteiden että ihmiselämän ymmärtämisen näkemiseksi monipuolisemmin kuin vain meidän länsimaisen rajallisen näkökulman valossa voimme nähdä.
Ennen kaikkea yhteisöllisyys on hyvin oleellinen piirre heidän toimintaansa. Se näkyy ja vaikuttaa kaikessa mitä he tekevät. Aina otetaan huomioon koko yhteisön näkökulma asioita ratkottaessa.
Sukurakkaudesta yksi esimerkki suvun keskinäisestä huolenpidosta.
Yhden vartijamme sairaus vaati toimenpidettä, jonka kustannukset olivat noin pari miljoonaa sikäläisessä valuutassa. Hänen sukunsa pani kuka viisisataa, kuka tuhat ja paremmin toimeen tulevat monia kymmeniä tuhansia. – Ja he saivat kasaan koko summan, mitä tarvittiin.
Päivän Tunnussanan maanantaipäivän rukouksessa on teksti, jossa mm. rukoillaan, että ”kristillinen elämä vahvistuisi nuorten kirkkojen keskuudessa”. Minä olen jo jonkin aikaa muuttanut tämän kohdan omassa rukouksessani muotoon: ”että kristillinen elämä vahvistuisi vanhojen kirkkojen keskuudessa”.
Tämä oli hyvä ja vahva puheenvuoro. Kiitos Jiska