Teet työtä hiki hatussa, niska limassa, sydän kurkussa, kieli vyön alla, hermot kireällä, veren maku suussa. Puurrat ja puurrat, kaiken täytyy tapahtua nopeammin, koko ajan on oltava tehokkaampi. Ehtiäksesi enemmän lyhennät yöuniasi ja vapaa-aikaasi. Mikään ei riitä.
Sairauslomalle ei uskalla jäädä, kun työn jatkuvuus on epävarmaa. Työ ei tekemällä lopu. Palkan maksu voi kyllä loppua: Lopulta saat kiitokseksi kalossinkuvan persuuksiin. Äkkiä olet ulkona kaikesta, ihan pihalla. Siinä meni ikä ja terveys, unelmat muuttuivat painajaisiksi. Pelot toteuttivat itsensä.
Mihin työn ilo on kadonnut? Missä Jumala on tässä jumalattoman tappotahtisessa menossa? Kukaan ei kestä loputtomiin sellaista päätöntä menoa, jonka ainoana pyrkimyksenä tuntuu olevan jatkuva muutos ja jonka merkitystä tai mielekkyyttä työntekijä ei edes ymmärrä. Mitä vähemmän palkollinen saa vaikuttaa omaan työhönsä, sitä kitkerämmältä työnteko tuntuu.
Voiko työntekijä tällaisten muutosten ja uhkien, epävarmuuden ja kovan kilpailun keskellä antaa parhaan mahdollisen työpanoksensa, vaikka hän loikkisi paikasta ja asiasta toiseen kuin sähköjänis, sellainen Duracell-pupu? Mainoksen mukaan D-pupu hyppii vielä senkin jälkeen kun toisilta maskoteilta jo veto loppuu…
Ei, tällaisella menolla ihminen vain rikkoo itsensä. Työn tekeminen ruumis jännittyneenä kuin viulunkieli on sama asia kuin yrittäisit ajaa polkupyörällä jarrut päällä. Vaikka siihen käyttäisi kuinka paljon energiaa tahansa, pyöräily tulee koko ajan vain raskaammaksi. Mutta heti kun lakataan jarruttamasta, pyörä kulkee kevyesti eteenpäin. Energia muuttuu nyt liikkeeksi sillä tavalla, ettei mitään mene hukkaan. Energia virtaa esteittä rentoutuneen ruumiin läpi.
Työtä voidaan edelleenkin tehdä vapaasti, nopeasti ja yksinkertaisesti, jos elämme sisäisessä hiljaisuudessa ja rauhassa, ilman sisäistä tai ulkoista hälyä ja melua. Työ tulee mutkikkaaksi ja vaikeaksi, jos jännitämme itseämme ja hätäilemme ehtiäksemme niin paljon kuin mahdollista.
Hyvät työvälineet kuuluvat asiaan. En saa mitään irti tietokoneestani, jos hermostuksissani moukaroin näppiksen mäsäksi. Mitä työpanoksestani tulee, jos sallin ruumiini ja sielunikin menevän rikki? Sairauslomallehan silloin joudun. Mutta tuo pakollinen pysähtyminen voi sitten saada minut miettimään, mikä työnteossa olikaan se keskeisin juttu, pointti: Miksi minä työtäni teen, ketä tai mitä minä palvelen? Sairasvuoteelta taitaa sittenkin nähdä asiakokonaisuuksia paremmin kuin oravanpyörästä…
Jokaisen, joka kaipaa Jumalaa, pitäisi kysyä itseltään, etsiikö hän Jumalaa liian jännittyneenä ja onko tässä ehkä syy siihen, ettei hän näytä pääsevän eteenpäin. Laukaisemalla jännityksen voimme poistaa paljon sellaista, mikä estää jumalallista elämää kehittymästä meissä. Ennen sanottiin meidän kahden maailman kansalaisten työnteosta kauniisti: Käsi aurassa, sydän taivaassa.
Inspiraationi lähde:
Se, että sekä papisto että teologit molemmat sitkeästi omien itsekkäiden intressiensä turvaamiseksi väittävät Jeesusta historian henkilöksi on tietenkin jo ihan tieteen näkökulmasta tuomittavaa ja suorastaan röyhkeää sumutusta. Mutta se ei ole pahinta. Pahinta on, että ihminen näin toimiessaan typistää elävän Kristuksen oman ymmärryksensä ylemmyyden kehikkoon ja asettuu näin Raamatun Jumalan yläpuolelle hankkien sielulleen vahingon (ja siinä sivussa vahingon myös kirkolle).
Jos te olisitte sokeita, teitä ei syytettäisi synnistä. Mutta te väitätte näkevänne, ja sen tähden synti pysyy teissä.
Tiede on itseään korjaava instituutio. Se ei tule koskaan kokonaan valmiiksi. Historiallis-kriittistä metodia käyttämällä on selvää, että Jeesus Nasaretilaista ei ollut olemassa. Tämä on tieteellinen fakta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tämä olisi lopullinen totuus. Päinvastoin, juuri tieteen olemukseen kuuluu, että lopullista totuutta ei sille ole. Tiede kehittyy. Mutta nyt teologian pitää tieteenä myöntää, ettei Jeesusta historian henkilönä koskaan ollutkaan. Teologinen tutkimus pitää alistaa samoille tieteellisen tiedon kriteereille kuin kaikki muukin tiede. Muuten teologia ei voi itseään tieteeksi kutsua.
Otetaan tähän loppuun vielä lyhyt jouluinen kevennys. Ehkä tätä voisi kutsua vertaukseksikin. Alle 5-vuotiaan väestönosan keskuudessa vallitsee maassamme vahva konsensus joulupukista ja hänen roolistaan jouluaaton tapahtumissa. Tätä tukevat paitsi laaja kirjallinen aineisto (kirjeet joulupukille) myös keskustelut toisten lasten kanssa tarhan pihalla ja myös tarhan tädin kanssa. Nyt on kuitenkin naapurin setä Räisänen ilkeyksissään istuttanut lasten mieliin ajatuksen, että joulupukki ei liikukaan lentävällä reellä vaan isin autolla. Tämä harmittaa lapsia, mutta heidän on kuitenkin nurkumatta myönnettävä, että ehkäpä lentävää rekeä ei sitten ole. Kun kysyin Räisäsen sedältä, miksei hän saman tien kerro koko totuutta, Räisänen pahastui. Luulen, että syynä on, etteivät lapset sen jälkeen olisi enää lainkaan kiinnostuneita hänen puheistaan.
Mistähän johtui, kun jotkut teologian luenoitsija kehoittivat meitä kaikessa kriittisyyteen ja sitten kun kritsoin heidän omia ajatuksiaan, niin he eivät tykänneetkään siitä yhtään?
Kari Peitsamo.
Teologisissa ja uskonnollisissa piireissä on pelko syvmpää psykologiaa kohtaan. Pelätään että psykologia voisi olla repimässä ihmisen uskonelämää.
Kuitenkin väitän että psykodynaamisen psykologian syvempi ymmärtäminen auttaa ymmärtämään uskonnon osuutta ja tarvetta ihmisille . Oikein käytettynä se syventää uskonnollista elämää, niinkuin uskonnollisten ihmisten terapioiden tuloksista voimme todeta.
Koska Freud oli niin kriittinen uskontoa kohtaa, jonka hän näki vastakohtana tieteelliselle , todellisuudesta kiinnipitävälle, elämänkatsomukselle, niin hän sai jo hyvin aikaisin vastutusta omiltaan .
Teoria lähti itseasiassa kehittymään tyytymättömyydestä Freudin asenteen takia eikä kehitys ole pysähtynyt.
Teoria on kokemuksen lisääntymisen mukana myöskin muuttanut psykoanalyyttisen psykologian suhtautumista uskontoon syventäen sen ymmärtämistä ihmisille olennaisena elämän tulkintana.
Olen varma siitä että teologia rikastuu psykologiasta kun sitä oikein ymmärretään.