Ulkoministeri Timo Soini sai oikeuskanslerilta moitteet. Soini osallistui abortinvastaiseen tilaisuuteen virkamatkallaan Kanadassa.
Yle:n uutisten mukaan oikeuskansleri arvioi, että ministerin toiminnassa harkinta ja pidättyvyys ovat tarpeen. Silloin ei synny väärinkäsityksiä siitä, mitkä ovat Suomen ja mitkä ministerin omia kantoja, oikeuskansleri arvioi. Oikeuskanslerin mielestä Soinin toiminta ei kuitenkaan ollut lainvastaista.
Soini sanoo, että hän ottaa päätöksestä opiksi.
Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että Suomessa ulkoministerilläkin on mielipiteenvapaus, mutta sen käyttämisessä harkinta ja pidättyvyys ovat tarpeen. Katolilaisen kristityn Soinin ei siis tarvitse muuttaa käsitystään abortista, mutta sitä hän ei voi ulkoministerinä julkisesti demonstroida, koska Suomen linja on toinen. Eduskunta äänestää ulkoministerin luottamuksesta perjantaina 21.9.2018.
Muutettavat muuttaen: pitäisikö papille, joka esim. vastoin kirkon avioliitto-opetusta, julkisesti toimii ja opettaa toisin, antaa samanlainen epäluottamusviesti? Siis, että harkinta ja pidättyvyys ovat papillekin tarpeen, vaikka laki sallisikin kirkon opetuksen vastaisen toiminnan? Koska kirkon linja on toinen.
Tuomiokapitulithan päättävät papin luottamuksesta ja toimivat tässä kirkon opetuksen ja järjestyksen valvojina. Hallinto-oikeudet voivat arvioida ainoastaan toiminnan laillisuuden (jota siis tuomiokapitulitkaan eivät kiellä), eivät puuttua kirkon opetukseen.
Jos ollaan johdonmukaisia, niin ehdottomasti vastoin kirkon opetusta toimiville papeillekin pitäisi antaa selvä epäluottamusviesti. Ensimmäisestä kerrasta riittää papille moitteet ja varoitus. Siitä pitäisi ymmärtää tehdä ”soinit” eli ottaa opiksi. Jos ei ymmärrä, sitten järeämmät toimenpiteet.
Muuten tämä kirkko ei ole järjestyksen kirkko eikä uskottava omassa opetuksessaan. Sama pätee luonnollisesti muihin kysymyksiin, joissa kirkon järjestystä koetellaan papin omantunnonvapauteen vedoten.
Tällä perusteella pappien osallistumisessa Pride-kulkueisiin, joissa avoimesti opetetaan avioliitosta toisin kuin kirkko opettaa, tarvitaan sitä harkintaa ja pidättyvyyttä. Omassatunnossaan pappi ajatelkoon asiasta sen mukaan kuin oikeaksi näkee, mutta asemansa vuoksi hän ei voi toimia vastoin kirkon linjaa.
Muuten tuomiokapituleissa äänestetään papin luottamuksesta jatkossakin. Silloin voi käydä niin, ettei pappikaan selviä pelkillä vakavilla moitteilla. Tämän pitäisi olla ainakin piispaksi pyrkivälle päivänselvä asia.
Kivimäki: ”Kysymys kiteytyykin siihen, onko piispoilla oikeus antaa pappeja sitovia ohjeita kirkollisten toimitusten edellytyksistä.”
Miten niin piispojen – piispojen ohjeet ovat ’luku’ sinänsä, mutta nekään eivät saa, eivätkä voi ’ohittaa’ kirkon lakia ja järjestystä, ja jonka säännöksiä kohtaan tapahtuneita poikkeamisia, kirkon julk.oik. asema huomioiden, ei ymmärrykseni mukaan voida valitusasioissakaan sivuuttaa hallinto-oikeuksissa avioliittolailla perustellen.
Kuten Jukka Kivimäki jo aikaisemmin mainitsi, hallinto-oikeus ei ota kantaa päätöksen tarkoituksenmukaisuuteen. Se ei myöskään voi ottaa kantaa kirkon oppiin. Tuomioistuin ei voi siis ratkaista, onko kirkossa tarkoituksenmukaista vihkiä homopareja tai olla vihkimättä.
Tuomioistuin ratkaisee ottaa kantaa ainoastaan tuomiokapitulin antaman päätöksen laillisuuteen. Eli siis siihen, onko tuomiokapitulin antama rangaistus voimassa olevan lainsäädännön mukainen ja onko päätökselle lailliset perusteet.
Kiistan toinen osapuoli tulee vetoamaan piispainkokouksen antamiin ohjeisiin, jossa piispat kehottavat pappeja olemaan vihkimättä samaa sukupuolta olevia pareja. Ja toinen osapuoli puolestaan perustelee asiaa siltä kannalta, että lainsäädännössä vihkimisen esteeksi mainitaan vain rippikoulun käyminen ja kirkon jäsenyys, joten homoparin vihkinyt pappi on virkamiehenä noudattanut kirkkoa koskevaa lainsäädäntöä.
Oma julkisoikeuden tuntemukseni ei riitä siihen, että voisin varmuudella veikata päätöksen lopputulosta. Sen tiedän, että osa julkisoikeuden professoreista on ottanut jopa sen kannan, että tämänhetkinen lainsäädäntö jopa velvottaisi pappia vihkimään samaa sukupuolta olevat parit. Tämä näkemys perustunee siihen, että kirkkojärjestys ei aseta sukupuolta vihkimisen ehdoksi eikä kirkkojärjestys myöskään anna oikeutta vihkimisestä kieltäytymiseen.
Oman lisänsä soppaan tuo avioliittolain valmistelumateriaali, jossa todetaan ettei lainsäätäjän tahtotila ole asettaa uskonnollisille yhdyskunnille uusia vaatimuksia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että uskonnolliset yhdyskunnat eivät saisi vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Käytännössähän tuo tarkoittaa sitä, että uskonnolliset yhdyskunnat saavat asettaa omia ehtoja vihkimiselle aivan kuten ovat saaneet asettaa tähänkin asti.
Ensimmäinen muutos avioliittolakiin tehtiin joulukuussa 2014. Tämän jälkeen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous on antanut uuden version kirkkojärjestyksestä. Muuttaessaan kirkkojärjestystä kirkolliskokous ei kuitenkaan lisännyt siihen uusia ehtoja avioliittoon vihkimiselle vaan kirkkojärjestys edellyttää edelleenkin vain kirkon jäsenyyttä ja rippikoulun käymistä.
Kirkko olisi päässyt paljon helpommalla, jos se olisi joulukuun 2014 jälkeen kirjannut omaan lainsäädäntöönsä täsmälliset pykälät avioliittoon vihittävien sukupuolesta. Se, että lainsäädäntöön on jätetty porsaan mentävä reikä, vaikeuttaa tuomioistuimia löytämään lailliset perustelut tuomiokapitulien antamille rangaistuksille.
Onko kellään käsitystä tai peräti tietoa, miksi 2014 jätettiin tilaisuus käyttämättä? Onko silloin jo ennakoitu avioliittolain muuttuminen, ja jätetty porsaanreikä tarkoituksella? Vai onko vain ajateltu, että ei meille kuitenkaan spn-avioliittoa tule, joten mitä siitä turhia murehtimaan? Minusta jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu epätodennäköiseltä. Kehitys muualla maailmassa ja etenkin pohjoismaissa on kuitenkin selkeästi vihjannut, mitä tuleman pitää meilläkin.
Ai niin, avioliittolain muutos siis tuli 2014, sori sekoiluni. Kysymykset silti ennallaan.
Risto,
Avioliittolaki muutettiin 2014. Kirkolliskokous taisi muuttaa kirkkojärjestystä tänä vuonna, jos muistan oikein. Kirkolliskokous ei tuolloin kuitenkaan päättänyt asettaa sukupuolta vaatimukseksi kirkolliselle vihkimiselle vaan piti vihkimisen edellytyksen entisellään: rippikoulun käyneitä kirkon jäseniä.
Olen lähes varma, että kirkon passiivisuuden syy on kirkolliskokouksen määräenemmistösäännökset. Kirkolliskokouksessa ei ole tarvittavaa määräenemmistöä sateenkaariparien vihkimisen sallimiseksi tai kieltämiseksi. Täten kirkko ei pysty tekemään asiassa päätöstä.
Piispainkokous on oman selvityksensä antanut, mutta piispainkokous ei ole toimivaltainen muuttamaan kirkkojärjestystä.
Asian kannatus on jo mitattu kirkolliskokouksessa. Kirkon avoliittokäsityksen laajentamista kannattavat jäivät vähemmistöön. Enemmistön kannan mukaisesti kirkon avioliittokäsitys on edelleen sama kuin se oli ennen avioliittolain muutosta.
Laajentamista kannattavilla on kuitenkin määrävähemmistö ja siksi kirkon kanta jäi selkeyttämättä kirkkojärjestyksen tekstiin.
Isompi ongelma on kuitenkin siinä ettei vähemmistön kanta edes adaptoidu kirkon voimassaolevaan kantaan (siis toisin kun esimerkiksi virkakysymyksessä). Ei siis ole sellaista laajaa yksimielisyyttä että kummallekin kannalle löytyisi suoraan Raamatusta johdetavissa olevat perusteet. Erilaiset kannat edellyttävät siis erilaista suhtautumista itse Raamattuun.
Vuoden 2010 linjauksen mukainen ohje rukoilusta puolesta ja kanssa sisälsi kirkon avioliittokantaan adaptoituvat perusteet, mutta niillä perusteilla ei ”laajenneta” kirkon avioliittokäsitystä