Sopiiko Raamatun Jumala lapsille?

[Lauri Thurén:] He tulivat Jerikoon. Kun Jeesus sitten lähti kaupungista opetuslastensa kanssa ja suuren väkijoukon seuraamana, tien vieressä istui sokea kerjäläinen Bartimaios, Timaioksen poika. Kun hän kuuli, että ohikulkija oli Jeesus Nasaretilainen, hän alkoi huutaa: ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!” ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?” Jeesus kysyi. Sokea vastasi: ”Rabbuuni, anna minulle näköni.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Mene, uskosi on parantanut sinut.” Samassa mies sai näkönsä takaisin, ja Jeesus nousi kuolleista.

Näin tiivistää tutkija Karoliina Haapakoski erään lastenraamatun kuvauksen Hiljaisen viikon tapahtumista. Toisissa lastenraamatuissa Jeesuksen risti saattaa vilahtaa kaukaisena silhuettina, joissakin pullea Vapahtaja hymyilee ristillä täysissä pukeissa, joskin hieman vaivautuneena. Raamatun evankeliumikirjojen raaka kuvaus Jeesuksen viimeisistä päivistä on sivuutettu. Eihän sellaista saa näyttää lapsille?

Toinen lastenraamattu kertoo, miten huolestuneet Joosef ja Maria löytävät lopulta 12-vuotiaan Jeesuksen, joka on ollut usean päivän kateissa. Jeesuksen ensimmäinen repliikki kuuluu: ”Anteeksi!”

Lapsille oma Jumala?

Yllämainitut esimerkit saavat pohtimaan, mitä kaikkea Raamatusta ja sen Jumalasta on hiipunut pois, kun kristinuskon sanomaa on muovattu lapsille soveliaampaan asuun. Onko meille kehitetty pikkuhiljaa uusi versio kristinuskosta, joka on perin oikeaoppinen, mutta ei Raamatun ja kirkon opin kannalta vaan modernin uskonnonpedagogiikan näkökulmasta? Onko Raamatun Jumala vaihdettu uuteen ja korrektimpaan hahmoon?

Hyviä syitä on helppo luetella. Jos hiljaisella viikolla on vain yksi tilaisuus lapsille, pakkohan siinä on keskittyä pääsiäisen iloon – muuten se jäisi kokonaan pois. Sitä paitsi raakuudet ja väkivalta eivät sovi alle kouluikäisille, korkeintaan y li 16-vuotiaille.

Meillä Itä-Suomen yliopistossa myös tohtoriopiskelija Kaisa Puustinen tutkii lastenraamattuja, käännöstieteen näkökulmasta. Aineistona ovat niin isommille tarkoitetut mukaelmat pyhistä kirjoituksista kuin pienimmille tehdyt kuolankestävät versiot. Parhaimmillaan ne toteuttavat hienosti kääntämisen tavoitetta tuoda alkutekstin sanoma uudelle kohderyhmälle helposti ymmärrettävässä – vai pitäisikö sanoa – pureskeltavassa muodossa. Huonoimmillaan ne kertovat eri jumalasta kuin Raamattu.

Kysyn: Jos hyvää tarkoittaen muovaamme Jumalan lapsille sopivaan, sisäsiistiin muotoon, onko tulos huijaamista? Jos kristittyinä uskomme, että persoonallinen Jumala on oikeasti olemassa ja vaikuttaa elämäämme, miksi kuvaisimme hänet lapsille vasten parempaa tietoa erilaisena kuin hän on?

Miksi Jumalasta pitäisi puhua lapsille Raamatun kuvaamassa muodossa, eikä sellaisena joka tuntuisi sopivan heille paremmin? Miksi kertoa heille vieraasta ja väkivaltaisesta Vanhan testamentin Jumalasta, kun vaihtoehtona olisi lempeä Taivaanisä? Vastaan: Siksi, että ihminen, myös lapsi, kohtaa elämässään Raamatun Jumalan ennemmin tai myöhemmin. Ja tajuaa, että parannellut versiot eivät yksinkertaisesti vastaa todellisuutta.

Elämä on hämmentävä sekoitus tuskaa, kipua, yksinäisyyttä, pettymystä, kärsimystä – ja iloa, yhteyttä, toivoa ja rakkautta. Kaikkea tätä on myös kristillinen usko, ja kaikissa näissä on mukana myös Raamatun Jumala. Jos kristillisestä uskosta luodaan lapsille yksipuolinen kuva, he huomaavat pian ettei se kuva ole totta eikä vastaa heidän omia kokemuksiaan. Silloin totuutta haetaan Veljeni Leijonanmielestä.

Onko Jumala kehittynyt?

Näillä päivillä [Kirkon lapsityönohjaajien ja lapsityön teologien neuvottelupäivät] puhutaan muutoksesta. Entä jos tarve kertoa lapsille Jumalasta eri tavoin kuin Raamatussa johtuukin siitä, että uskomme Jumalan ylipäätään muuttuneen Raamatun ajoista? Puhutaanko aikuisillekaan enää Jumalasta sellaisena kuin hän esiintyy noissa vanhoissa juutalaisissa teksteissä? Vai uskommeko, että hän on muuttunut, kehittynyt? Pitäisikö Raamatun alkukantaisesta jumalakuvasta päästä kehittyneempään ja henkisempään ajatteluun?

Millainen Jumala sitten on? Raamatun alussa Jumala on antropomorfinen, ihmisen muotoinen. Tai oikeastaan päinvastoin: Jumala tekee ihmisen omaksi kuvakseen, siis teomorfiseksi. Tämä ymmärretään konkreettisesti, ei millään teologisella abstraktilla tasolla. Jumala kävelee puutarhassaan siinä missä ihmisetkin (1. Moos. 1–3). Myöhemmin Jumala painii Jaakobin kanssa (1. Moos. 32) ihan fyysisesti.

Mehän tiedämme, että ei Jumala ole tuollainen. Sehän on myyttistä ja primitiivistä puhetta. Oikeasti Jumala on aineeton, kaikesta muusta riippumaton, joka ei tarvitse ketään eikä mitään; hän on täydellinen, transsendentti, sukupuoleton, tai hänestä ei voi sanoa mitään… niin, mistä me sen tiedämme?

Emme ainakaan Vanhasta testamentista, jossa Jumala on kiivas, mustasukkainen, rakastava… täynnä perin inhimillisiä tunteita. Tai Uudesta testamentista, jossa Jumala itkee, väsyy, nukkuu, joutuu pahoinpidellyksi ja kuolee.

On totta, että Jumalan inhimillisyys aiheutti hiustenlähtöä jo varhaisille juutalaisille. Kuvaus hänen painiottelustaan ja yllättävästä tappiostaan Jaakobin kanssa selitettiin pian niin, että asialla olikin enkeli. Moni muukin viittaus Jumalaan pantiin myöhemmin enkelien piikkiin. Erikoista on, että tieteellisetkin kommentaarit usein väittävät, että kertomus Jaakobin painista heijastaa primitiivistä antropomorfista jumalakuvaa. Vähän tuo ihmetyttää – mikä on näiden tutkijoiden tietolähde? Mistä he tietävät että Jumala on oikeasti toisenlainen?

Jumala jälkijunassa

Raamatussa ja sen jälkeenkin ihmisen suhdetta Jumalaan kuvaa tietty konservatiivisuus. Jumala on kyllä kehityskelpoinen, mutta hieman ajastaan jäljessä. Patriarkkojen ja vielä Mooseksenkin aikaan Jumala oli erikoistunut karjankasvatukseen ja sodankäyntiin. Tämä oli nomadiheimoille perin hyödyllistä, heidän elantonsa ja turvallisuutensa kun riippui juuri noista asioista.

VT:n alkupuolen suuri muutos on siirtyminen Luvattuun Maahan, asettuminen paikoilleen maanviljelyskulttuurin pariin. Tuotantotalouden haasteet olivat nyt toisia kuin ennen: tärkeintä oli viljanviljely ja maan hedelmällisyyden takaaminen. Ajateltiin, että tähän uuteen ja erityisosaamista vaativaan lajiin ei vanhan Sebaotin pätevyys enää riitä. Kun viljelysoppia haettiin muutoinkin paikallisilta ihmisiltä, pakettiin kuuluivat myös heidän jumalansa, hedelmällisyysasioihin erikoistuneet Ba’al seuralaisineen.

VT:n lukija saakin seurata Herran edustajien sinnikästä vakuuttelua, ettei Jumala kaipaa täydennysmiehiä ja -naisia. Vasta Babylonian pakkosiirtolaisuuden jälkeen kansa alkaa kunnolla uskoa, että Jumala on riittävän kehittynyt myös tällä alueella.

Sama kuvio toistuu myöhemmin kirkon historiassa. Meillä Jumala osaa jo maanviljelyksen eli ”säät ja ilmat säätää ja viljan vartuttaa”, mutta tämän päivän yhteiskunnan ja tieteen monitahoisten haasteiden edessä hän on pahasti jälkeenjäänyt. Jumala on vähän kuin häntä ylistävä jumalanpalvelusmusiikki: juhlavaa mutta kaukana tavallisen ihmisen arjen rytmistä ja soundista.

Vai joko Jumala on kehittynyt? Ymmärtäisikö hän tietokonetta? Mikä ettei, mutta silloinkin hän olisi vähän ajastaan jäljessä, vähän niin kuin vanha PC tai Nokian käyttöjärjestelmä pilvipalvelujen ja Applen rinnalla. Nyt en tarkoita huumoria vaan täyttä totta: Ihmisillä on tapana ajatella, että jos Jumala on kaikkeuden tuolla puolen oleva Voima, miten hänen aikansa ja mielenkiintonsa riittäisi piittaamaan häviävän pienellä planeetalla tallustavan yksittäisen ihmisen edesottamuksista? Taustalla väijyy ajatus, ettei Luojan kapasiteetti yksinkertaisesti riitä prosessoimaan ääretöntä määrää yksityiskohtia. Maailmankaikkeutta koordinoiva Luoja ei millään ehdi, pysty, kykene valvomaan tai välittämään yhden ihmisen ajatuksista, sanoista tai teoista.

Nykyaikainen ITC-ala on tietysti toista. On harhaluulo, että netissä voisi surffailla anonyymisti, ettei jättäisi jälkiä tai ettei kukaan välittäisi. Isoveli Googlen kapasiteetti on sitä luokkaa, että se näkee, muistaa ja tietää enemmän kuin takavuosien lastenlaulun ”Isä Taivainen”, jonka pelossa silmä pieni ei saanut vilkuilla mitä vain. Kun Israelin laivanvaltausta netissä kavereilleen kritisoinut suomalaisopiskelija pyrki Tel Avivin lentokentällä maahan, virkailija käänsi monitorinsa hänen nähtäväkseen ja kysyi: Mikä tämä on? Siinä näkyi tuo Facebook-päivitys selvällä suomen kielellä – ja kaveri palasi samalla koneella Suomeen.

Jos siis netissä voidaan, halutaan ja myös käytännössä valvotaan yksittäistäkin ihmistä, miksei Jumala pystyisi samaan? Onko hän jälleen jäänyt hitusen kehityksen kelkasta?

Ajatus etäisestä ja itseriittoisesta Luojasta ei sovi lainkaan Raamattuun, mikäli Jesajaan ja Jeesukseen on uskomista: ”Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda. Käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt” (Jes. 49:15–16); ”Varpusia saa kahdella kolikolla viisi, eikö niin? Silti Jumala ei unohda yhtäkään niistä. Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset” (Luuk. 12:6–7). Psalminkirjoittaja vetoaa Jumalaan: ”Pakolaisuuteni päivät sinä merkitset muistiin. Kokoa kyyneleeni leiliisi, merkitse ne kirjaasi” (Ps. 56:9).

Raamatun Jumala on perin kiinnostunut yksittäisen ihmisen huolista ja murheista, tekemisistä ja toiveista. Eikä vain kylmänä kaikkivaltiaana vaan niin kuin lastaan imettävä äiti. Hänellä riittää aikaa ja mielenkiintoa, hän täyttyy suurista inhimillisistä tunteista kuten Tuhlaajapojan isä.

Kreikkalainen jumala

VT:n Jumala oli tuskin toipunut palestiinalaisten kilpakosijoidensa ahdistelusta, kun parisataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua saapui Kreikasta uusi haastaja. Nyt en tarkoita Zeusta, jonka perhe-elämä oli jo ajautunut saippuaoopperan tasolle. Merkittävämpää oli, että hellenismin myötä levisi ajatus pahasta aineellisuudesta ja hyvästä henkisyydestä. Jumalasta tuli kaiken aineellisen ja käsitettävän vastakohtana. Tätä ideamaailmaan sijoittuvaa jumaluutta ei inhimillinen kieli tai ajatus voi tavoittaa; kaikki puhe hänestä on vain varjokuvaa, epätäydellistä ja hapuilevaa.

Uudelleen loistavasti suomennetut VT:n apokryfikirjat kuvaavat osaltaan varhaisjuutalaisuuden ensikontaktia tämän kreikkalaisen ajattelutavan kanssa. Myös Uuteen testamenttiin se jätti jälkensä. Juutalaiset yrittivät kuitenkin pitää oman Jumalansa. Mutta heidän seemiläinen, fyysinen ja tunteva Jumala oli jo Paavalin aikaan kreikkalaiselle hullutus, ja sitä hän taitaa olla meille Kreikan sivistyksen perillisillekin.

Moderniin jumalakuvaan kuuluu usein, että hän on tuonpuoleinen, transsendentti. Hän on henki, jota ei voi nähdä eikä määritellä. Jos Paavali olisi julistanut tätä jumalaa Areiopagilla (tai –ssa), tuskin olisi kukaan loukkaantunut. Keski- ja uusplatonismi populaarimuotoineen jättivät syntyvään kristinuskoon monenlaisia jälkiä, joista kirkko ei koskaan oikein toipunut. Väitän, että suurimpia uhreja tässä kehityksessä oli käsitys Jumalasta. Kreikkalaisten jumala oli vielä pantokrator eli piti aktiivisesti kaikkea kädessään, mutta kristinuskon taipuessa latinaksi Jumalasta tuli omnipotens, eli pystyisi jos viitsisi. Sittemmin keskiaikainen filosofia loi huikeita määritelmiä, jotka siirsivät Jumalan kauas havaittavan, sanoin kuvattavan tai edes ajateltavan universumin tuolle puolen.

Kysyin edellä, mistä tiedämme että kaikki kuvat tai sanat Jumalasta ovat vain kielipeliä ja todellinen Jumala on jotain aivan muuta. Nyt vastaan: tämä tieto tulee hellenismistä. Seemiläiseen ajatteluun se ei sovi. 

May the force be with you

Kun nykypäivän länsimainen yksilö tai yhteisö luo itselleen kuvaa Jumalasta, aineksina voi käyttää Raamatun ja Platonin lisäksi monenlaisia hyvinä pitämiämme arvoja ja asenteita. Omat elämänkokemukset, kenties lapsuuden kuva omasta isästä ja eri tahoilta kuullut viisaat opetukset tuovat tähän omat mausteensa. Jumala on hyvä, armollinen, laupias, tasapuolinen, oikeudenmukainen, rakastava, miksei myös suvaitsevainen, suurpiirteinen – ja hieman etäinen. Ennen Jumala määrittyi superlatiivien kautta – toivotettiin Korkeimman siunausta. Sittemmin toimivaksi on osoittautunut komparatiivi. Tuntemattoman sotilaan Mäkilän hevosen kohtalo on, versiosta riippuen, ”korkeemmas käres”, ”isoommas käres” tai ”suuremmas käres”; Pekka Haavisto uskoo ”korkeampaan voimaan”. Persoonallisen Jumalan tilalle tuleekin helposti Voima, Tähtien Sodasta tuttu The Force.

Jumalan voi toki säätää omalle vartalolle sopivaksi, myös lapsille sopivaksi. Jo vuosia sitten ystäväni esitteli uutta Volvoaan, jonka penkki ja peilit säätyivät itsestään painamalla nappia 1. Jousituskin jämäköityi, vaihteisto ja ilmastointi säätyivät miehekkäämmiksi, ettei vain radiokanavakin olisi muuttunut rokahtavampaan suuntaan. Kun hänen vaimonsa Marita painoi kakkosta, koko Volvo muuttui mukavammaksi, pehmeämmäksi ja lämpimämmäksi ja – niin me kateelliset veistelimme – turbo putosi pois päältä. Kysymys kuuluu: Jos persoonallinen Jumala on olemassa, onko hänessä Marita-nappi?

Lapsityöhönkin voi toki kehittää millaisen jumalan tahansa vallitsevien ihanteiden mukaan. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin hyvä kysyä, mitä mieltä tuollaisessa jumalassa on? Mitä takeita on siitä, että se voi auttaa hädän hetkellä? Viimeisellä rajalla? Mikä takaa että tällainen jumalakuva on validi?

Millainen Jumala on Raamatussa?

Jotta voisimme pohtia, miten kertoa Raamatun Jumalasta lapsille, on ensin tiedettävä, millainen Raamatun Jumala on. Ei aikuisillekaan suunnatuissa Raamatuissa ja niiden pohjalta julistetussa sanomassa aina mennä alkuperäisen sanoman mukaan. 

Eräs keino on ottaa asiasta itse selvää. Suosittelen lukemaan vaikka kesälomalla Raamatun läpi. Pari päivää siihen menee, jos käyttää nykyistä kirkkoraamattua. Siellä lukijan kohtaa perin toisenlainen Jumala kuin se, josta kirkoissa puhutaan. Vaikka käännös onkin siloteltu ja kuin pukenut liituraitaa paimentolaissheikki Abrahamin ylle, perussanoma on silti löydettävissä: Jumala on arvaamaton, äkkipikainen, kohtuuttoman ankara – ja kohtuuttoman armollinen, pitkämielinen ja anteeksiantava. Molempiin suuntiin hän yllättää ihmiset yhä uudestaan.

Otan nyt esiin muutamia asioita, joissa Raamatun kuvaama Jumala ei sovi nykypäivän käsityksiin hänestä.  Näitä on hyvä itse kunkin pohtia eteenpäin.

Puhuuko Jumala Raamatussa?

Ei ainakaan Uudessa testamentissa – hänellä ei ole koko kirjassa yhtään kunnon vuorosanaa!

 Puhuuko Raamattu Jumalasta?

 Yllättävän vähän ainakaan Uusi testamentti. Jopa Jeesus käyttää mieluummin kiertoilmaisuja kuten ”taivas”, ”enkelit” tai passivum divinum.

 Edustaako Raamattu monoteismia?

Useammin monolatriaa, joskus miltei ateismia. Sakarjan kirja kertoo tulevasta ajasta: ”Sinä päivänä Herra on oleva koko maanpiirin kuningas. Hän on oleva yksi ja ainoa Jumala ja hänen nimensä ainoa” (Sak. 14:9). Vielä Jumala ei siis ole yksi. Paavalin mukaan jumalia on korkeintaan yksi jos sitäkään: ”Me tiedämme, ettei ole maailmassa ole yhtään epäjumalaa eikä yhtään jumalaa (οιδαμεν οτι ουδεν ειδωλον εν κοσμω και οτι ουδεις θεος)” 1. Kor. 8:4. Tosin hän lisää alkutekstissä sanat ”ellei sitten yksi” (ει μη εις), mutta tällainen varauma ei kuulosta monoteistiselta uskontunnustukselta.

 Onko Jumala vanha ja valkopartainen?

Eräänlainen joulupukin kaksoisveli? Tämänhenkinen, otsikossammekin mainittu ”Ikiaikainen” esiintyy kerran Danielin kirjassa (Dan. 7:9), mutta paljon yleisemmin Jumala kuvataan kuitenkin sulhasena ja Israelin kansa morsiamena. Yleisimpiä Jumalaan liitettäviä käsitteitä on קִנְאַ֛ת mustasukkaisuus tai seksuaalinen intohimo. Sulhanen oli tuohon aikaan ehkä 18–20 -vuotias. Myös UT on sulhasmetaforan läpitunkema. Jos nykyisin ajatellaan, ettei Jumala tarvitse ihmiseltä mitään, ja sana ”jumalanpalvelus” selitetään käännetään kansanetymologisesti päälaelleen, niin että Jumala palvelee siellä seurakuntalaista, on kuva Raamatussa toinen. Nuorimies todella kaipaa tyttöystäväänsä.

Onko Vanhan testamentin Jumala ankara ja Uuden testamentin Jumala lempeä?

Pikemmin päinvastoin. VT:ssä Jumala armahtaa kansaansa kerran toisensa jälkeen, UT:ssa hän tuhoaa Jerusalemin lopullisesti ja kääntyy pakanoiden puoleen. Ajatus siitä, että Jumala olisi rauhoittunut sitten VT:n päivien on kuitenkin vanhaa perua. Jo vähemmän suosittu kirkkoisä Markion (85–160) oli sitä mieltä, että Vanhan testamentin väkivaltainen Luoja tulisi hyllyttää ja siirtyä puhumaan vain Jeesuksen rakastavasta Isästä. Samalla piti toki luopua myös suuresta osasta Uutta testamenttia. Jeesuksen ristinkuolema oli muillekin varhaisille kristityille niin kiusallinen asia, että siitä pyrittiin vaikenemaan myös aikuisten kesken. Tai ainakin sanottiin, ettei Jeesus oikeasti kuollut, hän kun oli Jumala ja vain väliaikaisesti ihmisen kuorissa. Markionin ja kumppaneiden linja ei kirkolle kelvannut. Asiasta väännettiin kättä vuosisatoja, kunnes todettiin että Jumala kuoli oikeasti ristillä.

 Onko Jumala hyvä paimen, puolueeton tuomari, jalo kuningas?

Ehkä, mutta Jeesus vertaa häntä korruptoituneeseen tuomariin (Luuk. 18), hutiloivaan lampaiden omistajaan, toheloon Kassi-Almaan tai eläkevaariin, jonka lastenkasvatus on mennyt pieleen (Luuk. 15). Kyllä Jeesus Jumalaa kuninkaaseenkin vertasi, mutta sellaiseen, joka muitta mutkitta viipaloi huonot palvelijansa palasiksi (Luuk. 24:46). Voi toki ajatella, että nämä ovat vain metakieltä ja metaforia. Mutta mistä me tämän tiedämme? Vastaan kysymykseen hetken kuluttua.

 Pitääkö Jumala lupauksensa, pitääkö hän omistaan huolta?

Raamattu tarjoaa päinvastaisiakin esimerkkejä. Kun Jumala on palavassa pensaassa saanut suostuteltua Mooseksen palaamaan Egyptiin kansaa vapauttamaan, mitä sitten tapahtuu? ”Matkan varrella Herra tuli Moosesta vastaan paikassa, johon hän oli perheineen yöpynyt, ja aikoi surmata hänet” (2. Moos. 4:24). Job on synnitön mies, mutta hänen seitsemän poikaansa ja kolme tytärtään kuolevat luonnonkatastrofissa (Job 1) – eivät sattumalta tai siksi että Jumala nukahti, vaan nimenomaan siksi että Jumala tahtoo ja sallii.

Jos itsensä luonnossa ja historiassa ilmaiseva Jumala jää meille tuntemattomaksi, samoin tuntuu olevan Raamatun Jumalan suhteen. Raamattu ei todellakaan kerro hänestä kaikkea eikä luo helposti hallittavaa kuvaa. Näin Paavali, juutalaiseen viisausajatteluun liittyen: ”Kuinka ääretön onkaan Jumalan rikkaus, kuinka syvä hänen viisautensa ja tietonsa! Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja jäljittämättömät hänen tiensä! Kuka voi tuntea Herran ajatukset, kuka pystyy neuvomaan häntä?” (Room. 11:33–36; Job 11:7; Jes. 45:15; Viis. 17:1). Väitän: Raamatun Jumala ei oikein sovi yhteen sen kanssa mitä olemme tottuneet hänestä ajattelemaan.

Muuttuuko Raamatun Jumala?

Kristillinen usko tarjoaa vaihtoehdon platonilaiselle ideamaailman jumalalle ja henkilökohtaisesti räätälöityvälle herralle.  Jumala itse ottaa yhteyttä ihmisiin Raamatun välityksellä, josta ihmisen elämä ja kohtalo riippuu. Jumala, jota ihminen ei hallitse mutta jonka tunteista, ajatuksista ja toiveista voi tietää – siksi että hän on itse kertonut. Luterilaisen uskonpuhdistuksen suurimpia kämmejä oli, ettei dekalogiin palautettu takaisin käskyä numero kaksi: Älä tee itsellesi jumalakuvaa!

Raamattu tarjoaa toki vain hippusia Jumalan etsinnässä. Ovathan sen ihmiset kirjoittaneet, kuten 2. Piet. 1:21 vakuuttaa. Mutta entä sitten? Eikö juuri silloin todellisen Jumalan etsijän tulisi pitää noista hippusista kiinni erityisen tiukasti kuten hukkuva huonolaatuisesta itäsaksalaisesta pelastusrenkaasta – kun parempaakaan ei ole tarjolla?

Kyllä Jumala Raamatussakin muuttuu, tai ainakin muuttaa. Genesiksestä Ilmestyskirjaan kulkevalla janalla hän muuttaa puutarhasta kaupunkiin, ja painiottelutkin jäävät vähemmälle. Mutta sama ihmisenmuotoinen Jumala hän on silti: hän istuu, hänellä on kasvot, ja kuten tuo VT:n kiihkeä, mustasukkainen nuori Herra, hän on äärettömän kiinnostunut morsiamestaan ja haluaa elää rakkaansa kanssa ikuisesti.

Raamatun Jumala lapsille

Palaan alussa esittämääni konkreettiseen kysymykseen: Voiko lapsille puhua Jumalasta sellaisena kuin hän on Raamatussa, kaikkien karuimmassakin muodossa: Ristilä naulittuna ja kuolevana vapahtajana? Oman seurakuntani ruustinna Anna-Mari Kaskinen uskoo, että voi. Hänen nimenomaan lapsille suunnattu laulu toistaa kertosäkeessään: ”Tahdon muistaa pitkäperjantain!”

Samalla linjalla on apostoli Paavali: ”Minä en häpeä evankeliumia” (Room. 1:16), hän sanoi roomalaisille. Korintissa hän ei halunnut puhua mistään muusta kuin Kristuksen rististä, ”ei puheen viisaudella, ettei Kristuksen risti menisi mitättömäksi. Sillä sana rististä on hullutus niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.”

Pitäisikö lapsille kertoa totuudenmukaisesti Raamatun Jumalasta? Mielestäni kyllä pitäisi, ja niin myös aikuisille. Rehellinen ja realistinen opetus on viime kädessä ainoa mielekäs vaihtoehto. Vaikeistakin asioista tulee uskaltaa puhua, myös lapsille. Toinen asia on millä tavalla se tehdään. Apostoli Paavalikin muutti retoriikkansa ja tyylinsä aivan erilaisiksi puhuessaan tutuille galatalaisille ja vieraille roomalaisille. Tänään tämä sali on täynnä kokeneita, taitavia ja oivaltavia ammattilaisia, jotka kyllä osaavat välittää haastavankin sanoman kunkin ikäkauden vaatimusten mukaisella tavalla. Kunhan itse asia ei muutu: Jumalan oikeudenmukaisuus ja ankaruus, sekä hänen käsittämätön rakkautensa jokaista kohtaan.

– Lauri Thurén –

Eksegetiikan professori, Itä-Suomen yliopisto

Kirjoitus on Kirkon lapsityönohjaajien ja lapsityön teologien neuvottelupäivillä 10.4.2013 Jyväskylässä pidetty esitelmä