Koska näillä sivuilla käydään nyt ankaraa vaalikeskustelua, päätin laittaa omankin lusikkani soppaan. Mielestäni kirkossa on nyt kolme teemaa ylitse muiden, joihin tulevan kirkolliskokouksen pitää löytää ratkaisuja:
1) Jumalanpalvelus- ja muiden hengellisten yhteisöjen tukeminen
Kansankirkko on murenemassa ja nyt on jo kiire pohtia, mitä tulee sen tilalle. Mielestäni paras vaihtoehto on Yhteisöjen kirkko – sadoista, jopa tuhansista, erilaisista hengellisistä yhteisöistä koostuva toimintaverkosto, jossa tavallisten seurakuntalaisten lahjat pääsevät irti. Tällaisia yhteisöjä ei ainoastaan pidä hyväksyä vaan niiden syntymistä ja kasvua pitää aktiivisesti edistää.
2) Kristillisen kasvatuksen elvyttäminen
Kotien kristillinen kasvatus on romahtanut ja uhkaa koko kristinuskon tulevaisuutta maassamme. Nyt tarvitaan laajoja, kokonaiskirkollisia toimenpiteitä kotien kristillisen kasvatuksen elvyttämiseksi. Myös seurakuntien kasvatustyö kaipaa uudelleen ajattelua.
3) Sopuratkaisun löytäminen parisuhdekiistaan
Kirkolla ei ole varaa käyttää seuraavaakin kymmentä vuotta parisuhdeteemasta tappelemiseen vaan tarvitaan yhteinen sopuratkaisu, johon kaikki sitoutuvat. Oma kantani avioliittoon on konservatiivinen mutta ymmärrän, että jotkut voivat perustellusti olla toista mieltä ja olen siksi valmis etsimään yhteistä tietä eteenpäin.
—
Perusratkaisuja avioliittolain soveltamiseksi kirkossa on käsittääkseni kolme. Ensimmäinen on jatkaa nykytilaa eli sallia vain heteroavioliitot ja katsoa miten aika tekee tehtävänsä. Toinen ratkaisu on ns. Helanderin malli, jossa kirkko pitäytyy perinteisessä näkemyksessä mutta ei rankaise siitä poikkeavia pappeja homoparien vihkimisestä. Tämän mallin heikkous on se, että se ei todellisuudessa hyväksy homoliittoja vaan ikään kuin pitkin hampain sietää. Malli ei tuo pysyvää ratkaisua vaan tappelu jatkuu heti kun se on hyväksytty. Kolmas vaihtoehto on todeta vallitsevat tosiasiat ja päättää, että kirkossa on avioliitosta kaksi erilaista kantaa. Tämän mallin haaste on, että siinä kirkko joutuu muuttamaan avioliitto-opetustaan ja se on meille konservatiiveille vaikea rasti. Siksi tarvitaan turvatekijöitä, jotka takaavat kaikille aidon kotipaikkaoikeuden.
Ensimmäinen turvatekijä on, että kaikille työntekijöille pitää taata aito omantunnonvapaus ja se pitää nuijia syvälle kirkkolain uumeniin niin, ettei sitä voi muuttaa kuin vahvalla määräenemmistöllä. Ilman aitoa omantunnonvapautta ei voida löytää tietä eteenpäin.
Toisena turvatekijänä seurakunnille pitää antaa mahdollisuus halutessaan valita oma teologinen linjansa tässä kysymyksessä. Valtaosa seurakunnista varmaankin sallisi molemmat avioliittonäkemykset mutta joillakin alueilla voisi olla tarpeen antaa mahdollisuus valita toinen tie.
Kolmanneksi pitää luoda väylä perustaa suoraan kapitulien alle ns. henkilö- eli yhteisöseurakuntia, joissa sallitaan alueseurakuntia suurempi vapaus itsenäiseen teologiaan ja kulttuuriin.
Näiden turvatekijöiden seurauksena kirkostamme voisi kehittyä ”sateenvarjokirkko”, joka muodostuu teologisesti ja toiminnallisesti erilaisista seurakunnista ja yhteisöistä. Kaikkia seurakuntia yhdistäisi kuitenkin sitoutuminen piispalliseen kaitsentaan ja CA7:n pykäliin (evankeliumi ja sakramentit) vaikka muuten niissä voisi olla hyvinkin erilaisia painotuksia ja kulttuureita. Sateenvarjokirkko olisi samalla tie nykyistä joustavampaan ihmisten tavoittamiseen, sillä se lisäisi seurakuntaelämän monimuotoisuutta.
Mitä luulet, voisivatko nämä turvatekijät auttaa meitä löytämään yhteisen tien eteenpäin?
Olen ehdolla kirkolliskokoukseen Tampereen hiippakunnan papiston Kirkon rakentajat -listalla.
Ryhmän mainosvideon voi katsella tästä: https://www.youtube.com/watch?v=OCr7PosSqwY
Luultavasti me emme koskaan tule pääsemään yksimielisyyteen siitä, miten Raamattua olisi tulkittava tässä tai monessa muussakaan asiassa, joten meidän on vain elettävä erimielisinä. Silti yhteistyö ja yhdessä oleminen olisi enemmän kuin toivottavaa. Voisimmeko jotenkin nähdä itsemme ja toisemme niinä erilaisina Kristuksen ruumiin osina, joilla nyt vain on erilaisia tehtäviä ja erilaisia näkemyksiä asioista? Miksi pitäisi pakottaa Kristuksen yhteydessä eläviä erilaisia ihmisiä samaan muottiin? Se moniääninen kirkko koostuu moniäänisistä ihmisistä. Jotenkin pitäisi löytää tila elää kaikille, jotka kirkon ja Jeesuksen yhteydessä haluavat elää.
Kiitos, Kari, viisaasta kommentistasi.
”Kristuksen ruumiin osina ”. Miehet voivat, naiset eivät, siinä edelleen kirkon ihmisarvostus käsitys.
Teologinen puoli naisen ja miehen avioliitosta on yksiselitteisen selkeä. Kyllä koko Suomen evlut.kirkon papisto sen tietää ja ymmärtää, vaikka osa ei ole sitä tietävinään. Suurin muutospaine ”ns. uudistukseen” on tapahtunut nimenomaan evlut.kirkon sisällä, ei kansan keskuudessa. Mielestäni on virhe kuvitella, että tämä kirkkoa jakava kysymys olisi jotenkin ns. yleinen keskustelun aihe kansan parissa. Kyllä ihmisillä on yleisesti ottaen vakavampiakin kysymyksiä omassa arjessaan, kuin huonosti teologisesti perusteltavissa oleva ns. ”uusi avioliittonäkemys.” Tasa-arvo vaikuttaa kuitenkin olevan se, jonka ehdoilla mennään. Se on sitten eri asia, mitä Jumala siunaa ja mitä ei. Alkaneessa 2020-luvussa voidaan myös nähdä yhtäläisyyksiä ”iloiseen” 1920-lukuun, jonka eräs ilmentymä oli Joséphine Baker.
Timo, minusta on tärkeää pohtia kaikkia mahdollisia tapoja edetä haastavassa tilanteessa ja rakentaa kaiken jälkeenkin yhteistä kirkkoa. Aivomyrskyä tarvitaan! Kuten Sinulle aiemmin sanoin, olen mielelläni valmis käymään keskusteluja näistä asioista.
Ymmärrän joidenkin herätysliike- ym. ihmisten halun pysyä kirkon sisällä mutta samalla vetäytyä jossain määrin erilleen rakentamaan omia yhteisöjä. Ymmärrän sen, että viideslaiset haluavat kokoontua keskenään, samoin lestadiolaiset, ja yhteys kansankirkon seurakuntaan saattaa olla joskus jännitteinen.
Siinä astutaan mielestäni vaarallisille vesille, kun samanmielisten yhteisö alkaa ymmärtää itsensä seurakunnaksi. Tämä on mielestäni teologisesti ja muutenkin iso juttu, josta olisi paljonkin sanottavaa.
Siksi kannatan itse edelleen kaiken kansan alueseurakuntia, mutta niiden lisäksi kannatan edelleen mahdollisuutta rakentaa muunkinlaista yhteisöllisyyttä. Kirkko on aina tarvinnut seurakuntien lisäksi järjestöjä. Moni uusi asia on niistä tullut aikanaan paikalliseurakuntiinkin.
—
Kirkon ja seurakuntien sisäinen hajoaminen olisi mielestäni liian kallis hinta vaikkapa avioliittokäsityksen muuttamisesta. En usko, että sellaista tavoitteletkaan, mutta kuten esim. Toivo yllä sanoi, riski kirkon pirstoutumisesta on olemassa. Miten antaa toisillemme tilaa hajottamatta kirkkoa?
Vesa, ymmärrän jossain määrin huoltasi. Toisaalta paine synnyttää omanlaisiaan seurakuntia tulee juuri siitä, että perinteiset teologiset painotukset on haastettu ja tarvitaan aito elintila myös heille, jotka eivät lähde mukaan ”nykyajan hömpötyksiin”. Pelko samanmielisistä yhteisöistä on sikäli vähän erikoinen, että ihmiset valitsevat joka tapauksessa oman yhteisönsä, myös nykyisessä mallissa. Maailmalla suurin osa seurakunnista on organisoitu tämän periaatteen mukaisesti ja siihen mennään joka tapauksessa myös meillä, joko hallitusti tai repeämien kautta.
Pöyhönen: ” jotka eivät lähde mukaan “nykyajan hömpötyksiin”.
Sinänsä metka juttu, että ne ”nykyajan hömpötykset” ovat maailman sivu aina ja kaikkialla, missä niitä on ilmennyt, lisänneet ihmisten yhdenvertaisuutta, yhtäläisiä ihmisoikeuksia ja tasa-arvoista kohtelua ihmisten keskuudessa.
Siis toivokaamme lisää ”nykyajan hömpötyksiä”.
”Sinänsä metka juttu, että ne “nykyajan hömpötykset” ovat maailman sivu aina ja kaikkialla, missä niitä on ilmennyt”
-Että oikein aina ja kaikkialla 🙂
No. jos ei tästä nimenomaisesta asiasta ole sanottavaa, niin voi kiirehtiä tukemaan muita vähemmistöjä, jotka tahtovat ”yhdenvertaisuutta”. Monista ei vielä paljon puhuta, mutta vaatimukset, myöskään kirkon opin muuttamiseen liittyvät, eivät varmasti tule loppumaan.
Englannin kuningashuone antaisi ratkaisun. Jo pitemmän aikaa kuningatar on valtaistuimellaan istuessaan lukenut pääministerin kirjoittaman puheen. Olkoon kirkkoinstituutio kuin kuningashuone, joka pitää yllä kuninkaallista illuusiota vaikka kaikki valta on kansalla, mutta josta seremonioista voi jäädä pois, mutta säilyttää perheyhteyden.
Miten sitten opetatte meitä, kun on kaksi vastakkaista koulukuntaa kirkon sisällä?
Hyväksyvää opetusta, kun ei kuitenkaan jaksa kuunnella. Meillä tavallisilla tallaajilla on sen puoleen hyvä olla kirkossa, että voimme aina valita tilaisuudet ja puhujat. Meidän ei ole tarpeen hyväksyä vallitsevaa asiantilaa. Asiasta ei silti tarvitse haastaa riitaa. Voi vain todeta, että tämmöistäkin kirkossa on. Oman hengellisen kasvualustan voi hakea aivan mistä haluaa. Eikä siinä tarvitse olla kirkon näkemysten varassa.
Pekkka: ” Meidän ei ole tarpeen hyväksyä vallitsevaa asiantilaa.”
Juu ei. Ainahan voi erota kirkosta (suosittelen) tai ryhtyä ortodoksiksi, katoliseksi, lestadiolaiseksi, jehovantodistajakai tai…
Pekka: En nyt oikein pysy kärryillä, miksi marmatat jatkuvasti ev.lut. kirkon nykytilasta.
Käsittääkseni olet aivan nykyisen ev.lut. kirkkomme kultaomena: valkoihoinen, hetero, mies, seurakunta-aktiivi, kaikin puolin moitteeton uskovainen ja lapsenlapsia liekuttava kulta-ukki.
Miksi sinua raastaa se, että me seksuaalivähemmistöihin kuuluvat uskovat saisimme nauttia jotakin niistä murusista, joita sieltä teidän oikeisiin piireihin kuuluvien pöydiltä putoavat? Mitä pelkäät menettäväsi? Miksi väheksyt uskonsisariesi / -veljiesi uskoa?
Tämä muutos, joka ilmeisesti on tulossa ei sinänä vaikuta omaan kuulumiseeni evlut.kirkkoon. Toki voihan sitä valita, minkä seurakunnan jumalanpalvelukseen kulloinkin osallistuu.
Olisiko kenties tarpeellista, mikäli evlut.kirkko sallii kaksi eri käsitystä po. asiasta, että aito omantunnonvapaus pitäisi nuijia lakiin kaikille ns. ”perinteisille” työntekijöille, niin ettei sitä voisi millään määräenemistöllä muuttaa. Jos sen voi jollain määräenmmistöllä muuttaa, niin lakiin jää silloin aukko ja kuka sen takaa, ettei jossain vaiheessa tuollaista määräenemmistöä löydy, että tuo laki olisi kumottavissa.
Mikäli ”valtaosa seurakunnista sallisi molemmat avioliittonäkemykset”, niin mikä takaa sen, että joku seurakunta voisi tehdä toisenlaisen valinnan, ettei siihen puututtaisi ylemmältä taholta. En oikein ole halukas ymmärtämään ns. ”hyvän tahdon” eleitä, ellei tätä ”valintaa” ole jollain tavalla myös nuijittu lakiin.
Ei kai voi luoda sellaista lakia, jota ei voi enää koskaan muuttaa? Täytyy kuitenkin luoda mahdollisimman iso kynnys. Ja jos se sitten ylitetään, niin ei kai kukaan konsu halua sellaisessa kirkossa enää olla.
Miettikääpä, kumpi mielestänne on lähempänä kirkon tarkoitusta:
Olla ehdottoman jumalallisen totuuden torvi vai
olla Jumalan armahtamien ihmisten yhteisö?
Mielestäni tähän kiteytyy aika pitkälti jakautumisemme eri leireihin, vai mitä mieltä olette
?
Tässä keskustelussa menee helposti sekaisin teologia ja elämä. On muuttumaton ja pysyvä Jumalan Sana ja sitten on raadollinen ja vajavainen ihminen.
Tarkoitus kaikessa on, että Sana muuttaa meitä ihmisiä, eikä toisinpäin. Näin saa uskoa.
Jos meidän raadollisten ihmisten elämä ei sopeudu Jumalan ilmoitukseen , vaan pyrime ohittamaan vaikeat kohdat tai jopa sanomaan; ”Onko Jumala todellakin tarkoittanut ja sanonut jotain sellaista?” niin olemme jo metsässä.
Kyse on haureudesta ja tässä tapauksessa en käytä tätä sanaa lihallisessa muodossa, vaan siinä henkisessä haureudessa, joka pyrkii olemaan Jumalan sanaa ja lakia viisaampi. Jo alussa, epäilys Jumalan sanaa kohtaa sai ihmisen raiteiltaan, näin käy ihmiselle aina, kun hän lähtee itse puoskaroimaan ja soveltamaan Raamatun sanaa itselleen sopivaksi kokonaisuudeksi.
Tässä on kiteytettynä kristillisyys, joka menee kivitaulut eikä lähimmäinen edellä.
Mikäli kirkko ei ole itsekään yksimielinen sanomansa sisällöstä, se ei voi opettaa oman traditionsa mukaista oppia uskottavasti. Totuus ja armo eivät ole tietääkseni toistensa vastakohtia kirkon julistuksessa.
Juuri näin Kosti. Kivitaulut seisovat seisovat maailman tappiin ja niihin monet loukkaavat itsensä. Armo käy kuitenkin oikeuden edellä. Lähimmäisen parasta ajatellen on hyvä, että Jumalan sana pysyy ajasta aikaan.
Jumalan sanasta pysyy Jeesuksen pelastustyö. Kaikki muu on jo moneen kertaan muuteltu. Ei tarvitse kuin lukea Raamattua muutamalla eri kielellä niin jo huomaa, että aika erilaiset näkökulmat Jumalan sanaan avautuvat.
Se, että korottaa oman raamatuntulkintansa universaalisti ainoaksi oikeaksi, on minusta oman itsen korottamista Jumalan asemaan.