Koska näillä sivuilla käydään nyt ankaraa vaalikeskustelua, päätin laittaa omankin lusikkani soppaan. Mielestäni kirkossa on nyt kolme teemaa ylitse muiden, joihin tulevan kirkolliskokouksen pitää löytää ratkaisuja:
1) Jumalanpalvelus- ja muiden hengellisten yhteisöjen tukeminen
Kansankirkko on murenemassa ja nyt on jo kiire pohtia, mitä tulee sen tilalle. Mielestäni paras vaihtoehto on Yhteisöjen kirkko – sadoista, jopa tuhansista, erilaisista hengellisistä yhteisöistä koostuva toimintaverkosto, jossa tavallisten seurakuntalaisten lahjat pääsevät irti. Tällaisia yhteisöjä ei ainoastaan pidä hyväksyä vaan niiden syntymistä ja kasvua pitää aktiivisesti edistää.
2) Kristillisen kasvatuksen elvyttäminen
Kotien kristillinen kasvatus on romahtanut ja uhkaa koko kristinuskon tulevaisuutta maassamme. Nyt tarvitaan laajoja, kokonaiskirkollisia toimenpiteitä kotien kristillisen kasvatuksen elvyttämiseksi. Myös seurakuntien kasvatustyö kaipaa uudelleen ajattelua.
3) Sopuratkaisun löytäminen parisuhdekiistaan
Kirkolla ei ole varaa käyttää seuraavaakin kymmentä vuotta parisuhdeteemasta tappelemiseen vaan tarvitaan yhteinen sopuratkaisu, johon kaikki sitoutuvat. Oma kantani avioliittoon on konservatiivinen mutta ymmärrän, että jotkut voivat perustellusti olla toista mieltä ja olen siksi valmis etsimään yhteistä tietä eteenpäin.
—
Perusratkaisuja avioliittolain soveltamiseksi kirkossa on käsittääkseni kolme. Ensimmäinen on jatkaa nykytilaa eli sallia vain heteroavioliitot ja katsoa miten aika tekee tehtävänsä. Toinen ratkaisu on ns. Helanderin malli, jossa kirkko pitäytyy perinteisessä näkemyksessä mutta ei rankaise siitä poikkeavia pappeja homoparien vihkimisestä. Tämän mallin heikkous on se, että se ei todellisuudessa hyväksy homoliittoja vaan ikään kuin pitkin hampain sietää. Malli ei tuo pysyvää ratkaisua vaan tappelu jatkuu heti kun se on hyväksytty. Kolmas vaihtoehto on todeta vallitsevat tosiasiat ja päättää, että kirkossa on avioliitosta kaksi erilaista kantaa. Tämän mallin haaste on, että siinä kirkko joutuu muuttamaan avioliitto-opetustaan ja se on meille konservatiiveille vaikea rasti. Siksi tarvitaan turvatekijöitä, jotka takaavat kaikille aidon kotipaikkaoikeuden.
Ensimmäinen turvatekijä on, että kaikille työntekijöille pitää taata aito omantunnonvapaus ja se pitää nuijia syvälle kirkkolain uumeniin niin, ettei sitä voi muuttaa kuin vahvalla määräenemmistöllä. Ilman aitoa omantunnonvapautta ei voida löytää tietä eteenpäin.
Toisena turvatekijänä seurakunnille pitää antaa mahdollisuus halutessaan valita oma teologinen linjansa tässä kysymyksessä. Valtaosa seurakunnista varmaankin sallisi molemmat avioliittonäkemykset mutta joillakin alueilla voisi olla tarpeen antaa mahdollisuus valita toinen tie.
Kolmanneksi pitää luoda väylä perustaa suoraan kapitulien alle ns. henkilö- eli yhteisöseurakuntia, joissa sallitaan alueseurakuntia suurempi vapaus itsenäiseen teologiaan ja kulttuuriin.
Näiden turvatekijöiden seurauksena kirkostamme voisi kehittyä ”sateenvarjokirkko”, joka muodostuu teologisesti ja toiminnallisesti erilaisista seurakunnista ja yhteisöistä. Kaikkia seurakuntia yhdistäisi kuitenkin sitoutuminen piispalliseen kaitsentaan ja CA7:n pykäliin (evankeliumi ja sakramentit) vaikka muuten niissä voisi olla hyvinkin erilaisia painotuksia ja kulttuureita. Sateenvarjokirkko olisi samalla tie nykyistä joustavampaan ihmisten tavoittamiseen, sillä se lisäisi seurakuntaelämän monimuotoisuutta.
Mitä luulet, voisivatko nämä turvatekijät auttaa meitä löytämään yhteisen tien eteenpäin?
Olen ehdolla kirkolliskokoukseen Tampereen hiippakunnan papiston Kirkon rakentajat -listalla.
Ryhmän mainosvideon voi katsella tästä: https://www.youtube.com/watch?v=OCr7PosSqwY
Mielestäni hyvä kiteytys, Kosti Vasumäki.
En ole profeetta enkä profeetan oppilas. Mutta tässä samaa sukupuolta olevien vihkimiskysymyksessä voi mielestäni ennustaa muutettavat muuttaen saman kehityskulun kuin virkakysymyksessä:
1. Ensin junnataan niin kauan kunnes saadaan aikaan ”oikea” ratkaisu. Samalla lupaillaan enemmän tai vähemmän (epä)selvästi, että ketään ei pakoteta mihinkään.
2.Sitten, kun päätös on tehty, alkaa seuraava vaihe. A) Ne viranhaltijat, jotka eivät suostu vihkimään, huomaavat, että viranhauissa kysytään aina vain useammin hakijan kantaa juuri tähän asiaan. B) Julkisuudessa aletaan yhä selvemmin viestittää tietoisen ja hyvin rakennetun viestintästrategian tukemana, että spn-vihkimisistä kieltäytyminen on osoitus ahdasmielisyydestä, ihmisarvon kieltämisestä ja homofobiasta sekä syrjinnästä. C) Konservatiivit hakeutuvat niihin hiippakuntiin ja seurakuntiin, joissa vielä on ymmärrystä heitä kohtaan. Ne seurakunnat, joissa opetetaan perinteistä avioliittoa kristillisen yhteiselämän mallina, saavat yhä enemmän osakseen kielteistä julkisuutta.
3. Lopulta todetaan riittävän arvovaltaiselta kirkolliselta taholta, että ns. perinteisen avioliiittokäsityksen edustaminen ei ole väärin, mutta kirkko ei arvoyhteisönä tms syistä voi hyväksyä, että työntekijät opettavat homoseksuaalisen käyttäytymisen olevan jotenkin syntiä sekä nimenomaan naisen ja miehen välistä avioliittoa. Tai kieltäytyvät vihkitoimituksista.
4. Lopulta ollaan tilanteessa, jossa ainakin papiston suuri enemmistö pitää spn-vihkimisiä itsestään selvinä asioina, koska he ovat jo opiskeluaikanaan omaksuneet ns. muuttumattoman uskon ja muuttuvan rakkauden korin teologian…
Mutta näinhän se ei tule menemään, eihän?
Juuri tämän kehityksen estämiseksi ehdotan mainittuja turvatekijöitä. Kirjataan omantunnonvapaus niin vahvasti kirkkolakiin, että sitä ei voi käyttää konservatiiveja vastaan. Opitaan siis edellisestä kiistasta!
Omantunnonvapausklausuulia ei voi kirjata siten kirkkolakiin kuin täällä on esitetty.
Siksi tullaan toteamaan papin voivan halutessaan ja oikeaksi katsoessaan voivan ja saavan toimittaa siviilivihkimisen samanpuolisessa asiassa.
Mahdollisen pyynnön ja sen esilletulon vahvistamansa liiton yhteydessä pappi on velvollinen parille kertomaan edeltäkäsin pyytävänsä uskovan maallikon siunausta kun tähän on yhteisesti päädytty.
Blogisti Pöyhönen, omantunnonvapauden hylkäämisestä on varsin selkeä näyttö lähihistoriassa toisen asian tiimoilta. Asia todennäköisesti toistuu kuten Sjöblom varovasti ennustaa.
Kompromissi parisuhde-asian tiimoilta on kuin 10mm harjateräksen taivuttelua kuuluisan rautalankamallin sijaan. Kuinka monen kompromissin jälkeen voidaan vielä puhua Jumalan Sanan (Kristuksen) arvovallasta? Mitä kompromissin jälkeen vaaditaan jättää huomioimatta? ”Ennen emme ymmärtäneet, mutta nyt on ymmärrys lisääntynyt”. Kuuluisan kirjan purkutyöt etenevät laajasti yhteiskunnan monilla eri sektoreilla kirkon lisäksi.
Uudistusmielistä kansanliikettä komppaavat kirkon päättäjät ja heitäkin innokkaammat Raamattua purkavat teologit kompastuvat keksimäänsä letkajenkka teologiaan. Kun asia lopulta junnataan läpi, niin jatkossa kirkot rakennuksina saattavat todistaa menneestä ajasta, mutta kirkossa ei näy ihmisiä. Jotkut löytävät tiensä vanhojen kirkkojen yhteyteen. Siellä ei Raamatun sanasta tarvitse järjestää äänestyksiä. Sopuratkaisua ei etsitä. Se on löydetty.
Käytännössä kyse on politiikasta kirkossa.
Omantunnonvapaus tarkoittaisi jo olemassaolevien rintamalinjojen vahvistumista kuin osin syventymistä. Niin pappien kuin vielä jäseninä olevien kirkossa on helpompi katsoa asiantilaa mallissa missä asia on ratkaistu.
Kaikkiaan papin vahvistama avio siviilimallissa kummasti hiljentää keskustelun asian ympärillä ja siitä kirkon jäsenet myös tykkäävät.
Muistaa saa myös Lutherin luvanneen ja katsoneen osan Jumalan siunauksesta parin saavan jo kihlauksessa. Näin papin toimiminen hetken uskovan maallikon roolissa mahdollisessa siunauksen asiassa ilman kirkon päätöksiä ei mahdoton asia ole hyväksyä.
Marko, kirkon menneiden vuosikymmenten historiasta löytyy myös toisenlainen esimerkki, suhtautuminen eronneiden vihkimiseen. Kirkossa käytännössä sallittiin sekä vihkiminen että vihkimättömyys, eikä vihkimättömiä pappeja juuri rangaistu elleivät nämä nöyryyttäneet vihkipareja. Olen ajatellut, että tämä kokemus voisi viitoittaa tietä samaa sukupuolta olevien parien vihkikysymykseen. On toki selvää, että ilmapiiri sekä yhteiskunnassa yleisesti että kirkossa menee sitä kohti, että homoseksuaalisuuteen kielteisesti suhtautumista paheksutaan yhä enemmän. Tämä kehitys etenee riippumatta siitä, mitä ratkaisuja kirkossa tehdään tai ei tehdä.
Olit huolissasi tulevaisuudesta ja siitä, että konservatiivit joutuvat kirkossa marginaaliin ja ahtaalle. Onko nykyinen tilanne sitten mielestäsi kunnossa? Samaa sukupuolta olevat parit ovat toisen luokan jäseniä kirkossa perheineen ja sukuineen eivätkä saa toivomaansa vihkimistä kotikirkossaan kuin lähinnä pääkaupunkiseudulla. Muualla he joutuvat etsimään pappia nettisivuilta ja jos saavat vihkimisen, se toimitetaan useimmiten muissa tiloissa kuin kirkoissa. Vihkimisen tilalle saatetaan yhä tarjota epämääräistä ja nöyryyttävää kanssa ja puolesta -rukousta, jonka tärkeimpänä ohjeistuksena on, mitä se ei saa olla. Joissain hiippakunnissa samaa sukupuolta olevia pareja vihkiviä pappeja ilmiannetaan ja rangaistaan tuomiokapituleissa.
En muuten tarkaan ottaen esitä kompromissia vaan erimielisyyden toteamista ja sen kanssa elämään opettelua. Kenenkään ei tarvitsisi muuttaa näkemystään eikä opettaa vastoin omaatuntoaan.
Olen Vesa Hirvosen kanssa samaa mieltä siitä, että yhteiskunnan asenneilmapiiri seksuaalivähemmistöjä kohtaan etenee Marko Sjöblomin mainitsemalla tavalla riippumatta, miten tässä asiassa päästään eteenpäin vai päästäänkö lainkaan.
Pelko siitä, mitä tulevaisuudessa saattaa tapahtua tai saattaa olla tapahtumatta, ei kuitenkaan saa estää meitä tekemästä sitä, mikä on oikein tässä ajassa.
Pitkässä juoksussa joka ikinen ratkaisu on aina väliaikainen, mutta uskon että Timo Pöyhösen viitoittamalla mallilla päästäisiin vuosikymmeniä eteenpäin ja kirkossamme voitaisiin laittaa voimavarat johonkin muuhun kuin tästä asiasta riitelemiseen.
”On toki selvää, että ilmapiiri sekä yhteiskunnassa yleisesti että kirkossa menee sitä kohti, että homoseksuaalisuuteen kielteisesti suhtautumista paheksutaan yhä enemmän.”
—–
-Tarkkaan ottaen tässä, kuin myös yhteiskunnassa, suhtaudutaan eri tavoin siihen mikä on avioliitto.
Onko avioliittonäkemyksen suhteen yleinen ilmapiiri, tai miksi tilannetta ja sen kehittymistä kutsutaankaan, menossa siihen suuntaan että yhä harvempi pitää avioliittoa miehen ja naisen välisenä?
Avioliitosta tässä kirkollisessa keskustelussakin on kyse. Mikä se on, mitä se on ja miksi se on.
”Onko nykyinen tilanne sitten mielestäsi kunnossa?”
-Mutta jos ihan oikeasti ajattelet asiaa siltä kannalta miten tässä asiassa tulee käymään. Siis kokeilla asettua konservatiivien asemaan eikä vaihtaa puheenaihetta (tässä kohden, kaikesta tuosta voidaan puhua erikseen.)
Olet itsekin painottanut sitä, että ”ei pidä pakottaa vihkimään”.
Mutta tuleeko käymään niin että lopulta on käytännössä pakko vihkiä. Ja lopulta sanotaan suoraan että on pakko vihkiä.
Virkakysymyksessä oli toki niin, että kirkon virallinen kanta asiassa oli muutettu, ja asia oli siltä osin selvä.
” asenneilmapiiri seksuaalivähemmistöjä kohtaan etenee Marko Sjöblomin mainitsemalla tavalla”
-Puhuiko Marko S jotain ”asenneilmapiiristä seksuaalivähemmistöjä kohtaan”?
Tässä on mainittu ”taktikointi”, ”sanojen pyörittely” ja ”käsitteiden käyttäminen eri yhteyksissä ja eri merkityksissä”. Oliko tuo kommenttisi esimerkki tästä?
Esität siis tuossa, kuin itsestäänselvänä asiana, että avioliittonäkemys, ja sen näkemyksen mukaan toimiminen on yhtä kuin ”asennoituminen seksuaalivähemmistöihin”.
???
Sjöblom: ”spn-vihkimisistä kieltäytyminen on osoitus ahdasmielisyydestä, ihmisarvon kieltämisestä ja homofobiasta sekä syrjinnästä.”
Correct.
Vesa H. : ”Siinä astutaan mielestäni vaarallisille vesille, kun saman mielisten yhteisö alkaa ymmärtää itsensä seurakunnaksi.”
Millaisia vaaroja näet tuossa? Käsitän hyvin että alueseurakunnan voi työntekijä mieltää yhteisöksi, mutta entä seurakuntalainen, jolla ei ole mitään yhteyksiä muihin samalla alueella asuviin? Yhteyttä ei edes synny, vaikka kävisi joka pyhä messussa. Yhteydet kun täytyy aina synnyttää. Ne ei synny itsestään.
Alueseurakunnissa ei yleensä ole mitään rakenteellista pohjaa, joka varaan yhteisöllisyyttä voisi ryhtyä rakentamaan. Saman mielisillä ja harrastusporukoilla sentään olisi ihan toisenlaiset mahdollisuudet rakentaa aitoa seurakuntayhteyttä ja kutsua muitakin mukaan.
Ehkäpä alueseurakunta on sellaisenaan helppo ratkaisu. Alueseurakunta ei vaadi ponnisteluja. Ne on olemassa jo. Eikä niitä tarvitse ryhtyä rakentamaan tyhjästä. Alueseurakunnassa ei tarvita mitään kasvun periaatteita, eikä tulosvastuuta. Siinä riittää kunhan alueen palvelut tulee hoidetuksi.
Tässä saatat Pekka olla huolestuttavan oikeassa. Alueseurakunta ei muuten teologisesti ole mikään seurakunta vaan lähinnä hallintorakenne. Sen sisällä voi kyllä olla seurakunta tai seurakuntia eli sanan ja sakramenttien äärelle kokoontuvia pyhien yhteisöjä (niin kuin tunnustuskirjat määrittelevät).
Pekka ja Timo, käy yhä selvemmäksi, että yksi asia, jota kirkossa nyt todella kaivataan, on keskustelu siitä, mikä on kirkko. Minua pahasti kylmäävät nuo Timon sanat: ”Alueseurakunta ei muuten teologisesti ole mikään seurakunta vaan lähinnä hallintorakenne. Sen sisällä voi kyllä olla seurakunta tai seurakuntia…” Kyllä parokiaalisesti rakentuneilla seurakunnilla on raamatullinen perusta, ja sellaisia vanhojen kirkkojenkin seurakunnat ovat. Minusta samanmielisten ryhmistä muodostuvat (ecclesiola-)seurakunnat edustavat huonosti Kristuksen ruumista, jonka osallisuuteen on kutsuttu kaikki ja yhdessä.
Pekka ja Timo, Ensin pitäisi määritellä, mitä alueseurakunnalla tarkoitetaan, kun puhutaan siitä. Nyt alueseurakunta termiä käytetään (parokiaalisesti muodostetun) suuren seurakunnan jostakin toiminta-alueesta. Se on kuin seurakuntapiiri tai kuin kappeliseurakunta. Tällaisia ”alueseurakuntia” meille tarvitaan lisää ja niille pitää olla riittävän väljä ja toisalta riittävän selkeä struktuuri. Ne ovat sis ihmisten luontevien elinyhteisöjen jumalanpalvelusyhteisöjä. Suuret mammuttiseurakunnat ovat tosiaan hallinnollisia ja taloudenhoidon yksiköitä sekä työnantajaorganisaatioita. Omassa ohjelmassamme (Avoin kirkko – Mlin hpkn papit) nostamme tämän asian esille. Se on hyvin tärkeä kirkon mission toteuttamisen kannalta. Nostamme esille myös selvityksen muiden seurakuntaratkaisuiden osalta, mutta pidän itsekin puhdasta henkilöseurakuntamallia teologisesti ongelmallisena.
Se on totta, että keskustelua seurakunnan / kirkon teologiasta tarvitaan. Ehkä Kirkonrakentajien foorumi vastaa tarpeeseen piankin.
Mikä kirkko/srk on, sen Luther määrittelee tuntomerkkien avulla. Niiden joukossa ei ole verotusoikeutta, alueellisuutta, jäsenyyttä, työntekijäkuntaa eikä mitään muutakaan alueseurakuntien ominaisuutta. Silti parokiaalinen malli voi olla monessa mielessä ihan toimiva tapa organisoida seurakuntaelämää – kunhan niitä ei samaisteta toisiinsa.
Timo, Lutherille ja myöhemmällekin luterilaisuudelle oli hyvin tärkeää erottautua hurmahengistä: He pitivät tärkeänä, että kirkko saa tässä maailmassa aina jonkin näkyvän muodon. Heille seurakunta ei ollut näkymätön hengellinen yhteys ja yhteisö. Ehkä heidän ajattelussaan tuli jonkinlainen rinnastus inkarnaatioon. Tuo näkyvä muoto ei välttämättä tarkoita parokiaalista seurakuntaa, mutta silloin se taisi kuitenkin olla yleinen. Ja parokiaalisen seurakuntamuodon löydämme jo Uudesta testamentista, kun Paavalin toiminnan tuloksena eri paikkakunnille muodostuivat niiden nimiä kantavat seurakunnat.
Tämä on mielestäni tasapainoisempi ratkaisu kuin aikaisemmin esitetyt ”me virallisesti olemme oikeassa, mutta siedämme että teette vapaa-ajallanne siviilivihkimisiä” -tyyliset ratkaisut.
Kuten sanot, tunnustetaan se että kirkossa ajatellaan asiasta kahdella tavalla, ei julisteta kumpaakaan ainoaksi oikeaksi, ja sovitaan että molemmat ”leirit” saavat toimia vakaumuksensa mukaisesti.
”ja sovitaan että molemmat “leirit” saavat toimia vakaumuksensa mukaisesti.”
-Ei taida riittää että ”sovitaan”.
Se pitää luvata, molemmin puolin, ja kirjallisena.
Muuten, erittäin hyvä blogi. Todellinen suvaitsevaisuus edellyttää aitoa eri mieltä olemista, ja sen, ja toisten eri tavoin ajattelevien, kanssa toimeen tulemista.
Timo Pöyhönen. En valitettavasti ole toiveikas vaikka toivon olevani väärässä. Osa teistä, jotka puhutte omantunnon vapautta turvaavasta pykälästä on varmasti vilpittömiä. Osa ns. sateenkaaripapeista on jo avoimesti vaatinut, että kieltäytymisoikeuden pitää olla jo lähtökohtaisesti määräaikainen. Muistellaan vain sitä surullisen kuuluisaa pontta virkakysymyksessä ja sen merkityksestä käytyjä kiistoja…
Sitä paitsi: ydinkysymys konservatiiveille ei ole se, saako vihkimisestä kieltäytyä vaiko ei vaan itse vihkimismahdollisuudesta eri kerrannsisvaikutuksineen.
Jos turvapykälää saadaan, kyse on vain hidasteesta. Ruotsin kirkossa oli aikanaan voimassa kirkkolain pykälä, jolla turvattiin naispappeuden torjujien omantunnon- ja toiminnanvapaus. Se poistettiin joskus 1980-luvun alussa ja Ruotsin kirkossa velvoitettiin kaikki yhteistyöhön kaikkien kanssa. Nyt kirkolliskokouksessa halutaan kieltää jopa viimeisten vanhauskoisten siirtymiset toisiin virkoihin elleivät mukaudu.
Virkakysymyksen antamien esimerkkien valossa on mielestäni ilmeistä, että spn-vihkimisiä aktiivisimmin ajavat tahot lähinnä taktikoivat puhuessaan, että ketään ei pakotettaisi vihkimään. Asia on ilmeinen jo siitäkin syystä, että nämä tahot pitävät jo nyt koko spn-vihkimistä faktisesti ihmisoikeus- ja ihmisarvokysymyksenä. Taitavan kielipelin avulla. Kyse on siitä, että avainkäsitteellä tasa-arvo voidaan tarkoittaa eri asioita samanaikaisesti ja hienovaraisesti liukua eri merkitysten välillä.
Enää pitkään aikaan ei ole puhuttu sukupuolineutraalista vaan nimen omaan tasa-arvoisesta avioliitosta. Jos kirkossa annettaisiin nyt papille oikeus vihkiä tai olla vihkimättä spn-avioliittoon, on vain ajan kysymys, milloin vastapuoli alkaa argumentoida tähän termiin tukeutuen. Siihen suuntaan, että tällainen säädös onkin samaa sukupuolta olevia pareja syrjivä ja siten epätasa-arvoa ylläpitävä tai peräti loukkaava. Eli pappi tai muu työntekijä syyllistyykin epätasa-arvon ylläpitoon kieltäytyessään vihkimästä. Jolloin on tietysti aivan oikein, että epätasa-arvoa ylläpitävä säädös pitää poistaa… Koska kyse kuitenkin on hitaasti etenevästä prosessista, jota kirkossa vieläpä vastustetaan, muutos tähän suuntaan edellyttää vähittäisiä askeleita.
Marko, kirjoitat: ”Jos kirkossa annettaisiin nyt papille oikeus vihkiä tai olla vihkimättä spn-avioliittoon, on vain ajan kysymys, milloin vastapuoli alkaa argumentoida tähän termiin tukeutuen. Siihen suuntaan, että tällainen säädös onkin samaa sukupuolta olevia pareja syrjivä ja siten epätasa-arvoa ylläpitävä tai peräti loukkaava.”
Minä argumentoin jo nyt ja olen argumentoinut jo aikaisemmin. Sellaista pykälää, jossa pappille annettaisiin omantunnonvapaus kieltäytyä vain ja ainoastaan samaa sukupuolta olevan parin vihkimisestä pidettäisiin jo nyt syrjivänä. Siksi sen pitäisi koskea muitakin pareja. – Muistutan edelleen eronneita vihkimättömien keissistä 1900-luvulla: Vihkimisestä ei koskaan säädetty omantunnonvapautta, mutta eronneiden vihkimisestä kieltäytyvät papit saivat silti kieltäytyä.
”Sellaista pykälää, jossa pappille annettaisiin omantunnonvapaus kieltäytyä vain ja ainoastaan samaa sukupuolta olevan parin vihkimisestä pidettäisiin jo nyt syrjivänä.”
-Pakko sanoa tähän, että minusta yksi syy miksi keskustelu ei edisty/ole ylipäätään toimivaa eikä mielekästä, on sellainen ajattelu, että jos jotain asiaa (oletettavasti) ”pidetään syrjivänä”, se ON syrjivä.
Jos jonkin asian väitetään olevan syrjviää, on voitava perustella miksi se on sitä. Minusta tuo ei olisi ollenkaan syrjivää, että saisi omantunnonvapaudesta kieltäytyä.
Avioliittolakia, nykyisellään, varmasti tullaan pitämään syrjivänä, ja pidetään jo nyt. Mutta ei se tee siitä syrjivää 🙂 Eikä se ollut syrjivä aikaisemminkaan…
Kommenttisi Marko Sjöblom avaa hyvin tätä ”kielipeliä.”
Siis jos puhutaan siitä mitä ”syrjintä” määritelmällisesti on…
Lisäksi, mitä tulee eronneiden vihkimiseen ja siitä kieltäytymiseen, niin näkisin eroa (vrt. homoparien vihkiminen) siinä mikä on kirkon virallinen kanta ko. asiassa.
Avioliittokysymyksessä kirkon virallinen kanta ei ole muuttunut, virkakysymyksessä on.
En lukenut sitä Rantasen suosittamaa artikkelia mutta luin Emma Audaksen 22-sivuisen kirjoituksen asiasta, joka lienee lyhennelmä hänen väitöskirjastaan. Kovasti oli teologista pyörittelyä, mutta yhtään raamatullista perustetta homoseksuaalisista avioliitoista ei ollut.
Teologian päätarkoitus tieteenä on käsittääkseni tutkia Raamattua kaikin mahdollisin tavoin. Tähän sopii huonosti se, että Raamatun tekstejä tutkitaan ja tulkitaan jälkeenpäin kirjoitettujen tekstien avulla.
Jos siis Luther on kirjoittanut jotain Raamatusta niin tietesnkin kuuluisi tutkia sen sopusointua Raamatun tekstien kanssa eikä päinvastoin. Tässä on ensin päätetty lopputulos ja sitten lähdetty keksimään sille perusteita. Tämä on kaikelle tieteelliselle toiminnalle vierasta.
”Tieteenalana teologia ei ole uskonnon harjoittamista, vaan uskontoa, erityisesti kristinuskoa, uskomuksia ja uskonnollisuutta tutkiva oppiala. Uskonnollinen teologia puolestaan on jonkun tietyn uskonnon opillista järjestelmää tai ajattelua koskevaa, uskonnollisen yhteisön itsensä harjoittamaa tutkimusta.” Tämä määritelmä on kaikana Juhani Ketomäen olettamuksesta: ”Teologian päätarkoitus tieteenä on käsittääkseni tutkia Raamattua kaikin mahdollisin tavoin.”
Vesa Hirvonen. Mielestäni ainoa kristillisen uskon kanssa yhteensopiva ratkaisu on, että kirkko ei siunaa eikä vihi samaa sukupuolta olevia pareja vaan tukee ao ihmisiä niin sielunhoidollisesti kuin mahdollista on. Tässä kohden voin vain todeta, että ajattelemme ikävä kyllä sovittamattomslla tavalla eri tavoin (ja että voin toki olla väärässä). Mainitsemasi kysymys eronneiden vihkimisestä on sikäli ongelmallinen, että kirkkomme tunnustus (ja Raamattu) sallii avioeron ja tietyin edellytyksin uudelleen avioitumisen kun taas Raamatun ja kristillisen kirkon linjaus tässä toisessa kysymyksessä on johdonmukaisen kielteinen. Tiedossani on myös tapauksia, joissa eronneiden vihkimisestä kieltäytyneitä pappeja painostettiin ja syrjittiin virantäytöissä. Kulissien takana. En ole perehtynyt aihepiiriin kuten Sinä. Mielestäni oli ja on joka tapauksessa väärin jättää tällaiset vaikeat vihkimisiin liittyvät asiat yksittäisten pappien ratkaistaviksi ja ratkaisusvaltaan. Kirkon ei pidä eikä sen tarvitse ilman muuta mukautua ympäröivään yhteiskuntaan kaikissa asioissa.
Marko, tässä asiassa ajattelemme todellakin eri tavoin. Olennaista on, miten fataalia tämä erimielisyys on. Merkitseekö se sitä, että emme voi pitää toisiamme uskovina ihmisinä? Oikeuttaako se sen, että kuuluisimme eri kirkkoon? Tai edellyttääkö se jopa sitä? Jollei, minusta meidän on kyettävä rakentamaan yhdessä kirkkoa, johon molemmat erimielisyyksinemme mahdumme. Ja mielelläni sen teenkin, kuten virressä sanotaan.
Martti Pentti, sanoinkin että käsittääkseni. Raamattua joka tapauksessa myös tutkitaan. Kategoriat lainauksesi?
Vesa. Kyllä, Erimielisyys on niin vakava, että teidän pitää ”rakentaa” oma järjestö, jossa ratkaisette tämän kysymyksen omalla tavallanne. Ei teillä ole oikeutta pilata koko kirkon työtä ja mahdollisuuksia.
Eikä tämmöistä eksytyksen työtä saa kutsua yhteisen kirkon ”rakentamiseksi”
Me erilaiset ihmiset luemme ja ymmärrämme Raamattua eri tavoin ja näemme Raamatun kansien väliin kirjoitettujen sanojen merkityksen eri asteisina. Joillekin ne ovat ikuista lakia ja toisille vain jossain määrin ehkä ohjeellisia ja aikaansa kuuluvia. Näistä näkemyksistä olisi hyvä keskustella enemmän, koska niistähän nämä kaikki kiistat pitkälti johtuvat.
Yhä uudelleen havahdun kuin unesta. Miten helposti unohdan sen ettei kirkko ole mikään muusta yhteiskunnasta erillinen rakenne. Sukupuolineutraali ajattelu hallitsee maamme hallitusta , koululaitosta ja koko yhteiskunnallisen kulttuurin muutosta. Siksi se hallitsee myös kirkon tulevaisuutta.
Kakki valtarakenteet, jotka eivät alistu muutokseen, joutuvat vastakkain kulttuurimme muutoksen kanssa. Kansankirkolla ei ole mitään mahdollisuuksia estää sukupuolineutraalin kulttuurin vyörymistä kirkon sisälle. Sillä se on vain osa tuota kulttuurin muutosta ja samaa kokonaisuutta.
Ensinnäkin on todettava että samaa sukupuolta olevien väliset parisuhteet ovat Suomessa täysin laillisia. Asia on ollut näin jo vuosia. Toisaalta on todettava, että yhteiskunnassamme vallitsee uskonnon vapaus, eikä valtiovallan tule säädellä uskontokuntien opetusta ja tämä pätee myös parisuhde-etiikkaan.
Eri uskontokuntien opetus ja moraalikäsitys samaa sukupuolta olevien parisuhteista vaihtelee, mutta kristillisissä kirkoissa se on perinteisesti ollut torjuva. Siviiliyhteiskunnan lainsäädännön muutos ei muuta, eikä sen tule muuttaa uskontokuntien opillisia perusteita. Jonkin asteinen jännitteisyys uskontokunnan opetuksen ja siviiliyhteiskunnan yleisen mielipiteen välillä on jopa toivottavaa.
Kun kansalaisyhteiskunnan ja uskontokunnan opetuksen jännitteisyys hyväksytään, asettuu kysymys samaa sukupuolta olevien kihlaparien vihkimisestä marginaali-ilmiönä oikeisiin mittasuhteisiin. Jos ja kun kirkko pitää kiinni perinteisestä opetuksestaan
Väärinkäsitysten välttämiseksi: Seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset eivät ole ihmisinä marginaali-ihmisiä, mutta vihkitoimitusten määrä on marginaali-ilmiö suhteessa kirkon perinteisen avioliitto-opetuksen mukaisiin vihkitoimituksiin. Asia lienee niin, että kirkon avioliitto-opetuksesta poiketen myös samaa sukupuolta vihkimään suostuvia pappeja on enemmän, kuin kuukausittainen määrä niitä samaa sukupuolta olevia kihlapareja, jotka toivovat kirkollista vihkimistä.
Kirkossamme vallitseva juopa raamattukysymyksessä on paljon kriittisempi asia, mutta ei toisaalta korostu niille, joiden tärkein kosketuspinta kirkkoon on lähisuvun kirkolliset toimitukset.
Seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset ovat enimmäkseen juosseet pois kirkosta (vaikka miten olisivat Jeesuksen Kristuksen vapahtajakseen ja lunastajakseen tunnustaneet), koska siellä ovat olleet nämä jukkakivimäet suuna päänä.